Kuukausi ja kahdeksan päivää. Niin kauan on tänään siitä päivästä, jona kirjoitin viimeisen yo-kokeen, yhteiskuntaopin. Ylioppilasjuhliin on muutama viikko.
Minulla on ollut suuria vaikeuksia saada mitään aikaiseksi näinä viikkoina. En ole edes harkinnut töiden hakemista. En ole kirjoittanut saati opiskellut. Enimmäkseen olen vain kuluttanut aikaani viihteellä (ja Stefan Molyneuxin videoilla, jotka ovat niin ääripääpoliittisia, että niitä voi pitää viihteellisinä).
Jokin suuri este pääni sisällä estää minua tekemästä mitään hyödyllistä ajallani. En sitä laiskuudeksi kutsuisi, koska tämä este tuntuu paljon eksistentiaalisemmalta: miksi tehdä mitään, kun tiedän sen olevan lopussa turhaa? Pelien pelaaminen vie mieleni pois siitä ikävästä tosiasiasta, etten oikeasti halua mitään – kaikki ajattelu tuntuu johtavan vain nihilismin umpikujaan.
Tietenkään en tunne oloani tällaiseksi koko aikaa. Joskus jopa nautin elämästä. Nautin Discord-keskusteluista kaverien kanssa. Nautin (joskus) pelaamisesta, toisinaan se tuntuu taas kivenjauhannalta. Mustat ajatukset tulevat mieleen juuri silloin, kun makaan sängyssä yöllä kykenemättä saamaan unta. Silloin kun istun hiljaisessa huoneessa tietokone päällä. Silloin kun istun vessanpöntöllä. Lomalla on enemmän aikaa näille hetkille.
Tällä hetkellä odotan ylioppilastuloksia, ja näin sitä, pääsenkö opiskelemaan, pelokkain mielin. Edessäni on klassinen haarukkatilanne, jonka molemmat vaihtoehdot johtavat epämieluisaan lopputulemaan: joko pääsen opiskelemaan (mitä en välttämättä halua) tai jään kotiin, jolloin minun on luultavasti haettava töitä. Molemmat vaihtoehdot vaikuttavat ikäviltä, enkä näe kolmatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti