Kävin tänään pankkikonttorissa isoäitini kanssa tallettamassa kaikki rippikoulu-, syntymäpäivä-, ja ylioppilasjuhlarahat tilille. Olikin melko iso summa: yli tuhat euroa. Paluumatkalla ajelimme Mustiossa. Ohitimme isoäidin vanhan talon, jossa muistan viettäneeni kesäpäiviä. Ajoimme myös hautausmaan ohi, johon isomummi on maatunut. Ajattelin vain autossa sitä, kuinka jättäisin tämän pian taakseni. Muutan pian Lappeenrantaan aloittamaan tietotekniikan opintoni.
Eilen kävin kirpputorikierroksella ystävieni kanssa. Silloinkin en voinut kuin ajatella, että en ehkä enää näkisi heitä, en ainakaan tämänlaisissa merkeissä. Vastedes minun on sopeuduttava opiskelijan arkeen, ja kesiksi minun on löydettävä kesätöitä. Enää en voi viettää kesiä huoletta. Enää ei edes huoleton elämäni suojele minua horisontissa siintävältä nihilismiltä.
Miksi sanotaan, että opiskeleminen on elämän parasta aikaa? Opiskeluajathan ne vasta masentavia ovat! Vapauden viimeiset kellot lyövät, ja sekin vapaus on kenties parhaimmillaan vain näennäistä, kun Kela ja opintoaikataulu ovat sitä paraikaa iestämässä. Koko aikaa ansassa, joku pienyksiössään, toinen soluasunnossa kuten minä, mutta silti yhtä kaikki ansassa. Valmistumisensa jälkeen on sitten riennettävä töihin ja maksamaan verojaan, että koko markkinatalouden, ja miksei koko olemassaolon, koko päämäärätön sykliluonne voi jatkaa menojaan. Loppujen lopuksi koko valtion kustantama opiskelu on täysin turhaa muutamaa alaa (lääketieteelliset, oikeustiede) lukuun ottamatta, koska vain murto-osa opiskellusta asiasta on oikeasti hyödyksi eikä unohdu.
Sitten heille kerrotaan ja he uskottelevat itselleen, että he ansaitsisivat enemmänkin! Pienipalkkaisen duunarin on tietenkin annettaava lisää pienestä palkastaan, jotta opiskelijat voivat velloa ylimielisyydessään! Kaikki opiskeluun liittyvät sosiaaliturvakeskustelut ovat siitä mielin vajavaisia, että ne ovat tulonsiirto niiltä, jotka eivät pienimielisyyttään edes kykene pääsemään opistoon (ei paljoa vaadita, jos minäkin pääsin!), niille, jotka pääsevät sinne joko älykkyyttään tai pappansa rahalla.
Mistä kumpuaa tämä opintoihin liiittyvä uhmakkuus ja omahyväisyys? Miksi kaikki näyttivät ylioppilasjuhlassa niin iloisilta? Valkolakki on nykyään turha, eikä sillä ole enää mitään painoarvoa. Silti sukulaiset tulivat onnittelemaan ja työväentaustaiset vanhempani ovat niin ylpeitä, kun heidän pojallaan on opiskelupaikka ja valkolakki. Ainakin ammattikoululaisella on jo työ, kun taas minulla on ”yleissivistys”. Pitkät paskat. Minä saatoin kartuttaa tietämystäni, mutta tein sen pääosin oman itsenäisen tutkimuksen (en valehtele, Wikipedian) kautta. Myytti yleissivistyksestä on olemassa vain, koska se pitää opettajakunnan (enimmäkseen kuvaamataidon, musiikin ja historian opettajat) pois leipäjonosta. Älä ymmärrä minua väärin: On hyvä, että on valtion omistamia kouluja. Minusta vain niihin on tuhlattu ja tuhlataan edelleen paljon rahaa, jonka olisi voinut käyttää paremminkin.
(Tajusin muuten vasta, että Blogger voi lisätä tällaisia hienoja välejä tekstiin. Observoi.)
Muutto lähestyy minua kuin kuolema, vääjäämättä. Olen täyttänyt jo muutamia hakemuksia ja selannut Kelan sivuja. Oikeasti työmäärä on ollut minimaalinen, mutten silti ole saanut sitä tehdyksi. Opintolainan otto painaa mieltäni: Toisaalta se on äärimmäisen halpa laina, ja työllistyessäni sen takaisinmaksu lienee helppoa pienien korkojen takia. Toisaalta elämä ei saata mennä, kuten olen suunnitellut, ja halpakin laina on silti laina. Tämä on ensimmäinen kosketukseni oikean elämän kanssa, ja se on ollut rehellisesti sanoen hirvittävää.
Taloudellisten huolien lisäksi olen pohtinut myös opiskelua. Lukioaikana en koskaan oikein rehkinyt numerojeni eteen, mutteivät numeroni niin loistavia olleetkaan. Mitä jos opiskeleminen tai ala ovat liian vaikeita?
Pahasti minusta tuntuu siltä, etten ole valmis opiskelemaan. Oikeastaan opiskelemiseen ehkä olen kykenevä, mutta yksin eläminen pelottaa minua. Tämä on suuri harppaus minulle tuntemattomaan. En ole vielä edes käyttänyt bussia yksin. Häpeilemättä minun on myönnettävä, että olen täysin uusavuton. Koko koulutuspaikan saaminen tuli minulle yllätyksenä. Olin jo tekemässä suunnitelmia välivuoden ajaksi. Halusin oikeastaan vain jäädä kotiin selaamaan internetiä ja pelaamaan videopelejä. Olen luonteeltani laiska.
En ole ihan varma, tunsinko iloa vai surua, kun sain opiskelupaikan. Tietenkin olisin voinut jättää sen ottamatta vastaan, mutta tämä oli ehkä ainoa tilaisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti