Potentiaali voi tarkoittaa monenlaisia asioita. Fysiikassa potentiaalienergia on energiaa, joka mitataan tietystä nollatasosta. Kissalla on ylhäällä puussa potentiaalienergiaa, sillä siihen kohdistuu gravitaatiovoima Maapallon keskuksesta. Yleisesti ottaen potentiaalilla tarkoitetaan vain abstraktimpaa käsitettä; fysiikan määritelmän mukaan mahdollisuus johonkin on olemassa, mutta potentiaali ei ole mitään ilman sopivaa toteutusta. Kissakaan ei tee työtä potentiaalienergiallaan, jos se jää puuhun loikoilemaan.
Kun puhun kirjan potentiaalista, se muodostuu monista eri tekijöistä. Onpa kirjalla tosiaan potentiaalia, jos sen kirjoittaja on hyvä kirjoittaja, mutta omalaatuinen konsepti voi paikata tekijäin tylsämielisyyden.
Konsepti ei nimittäin Wen Spencerin teoksessa A Brother’s Price (suom. Veljen hinta) ole huono. Kirja sijoittuu dystopialaiseen villin lännen ja viktoriaanisen aikakauden sekoitukseen: tässä maailmassa ratsastetaan hevosilla, ammutaan revolvereilla ja tanssitaan kuninkaallisissa juhlissa. Maailma on ilmiselvästi dystopia, sillä naisilla on kaikki valta. Selittämättömistä syistä miesten syntyvyys on paljon naisia alhaisempi. Suhteeksi määritellään pähenkilön perheessä noin 1:8, mutta tätä pidetään jo varsin vaikuttavana, sillä useimmiten se on noin 1:20. Näin naisista on tullut voimakkaampi sukupuoli. Naiset käyvät sodat, kun taas miehet ovat vaalittuja aarteita, joilla ihmisoikeudet ovat päässeet unohtumaan. Perhe ei ole yhtä tiivis ydin, vaan naiset joutuvat jakamaan yhden aviomiehen, joten perheet ovat enemmänkin kommuuninkaltaisia ja monet lapset puolisisaruksia toisilleen Älä epäile hetkeksikään, tämä ei ole viidentoistavuotiaan pojan märkä uni, vaan täällä miestä pidetään vain omaisuutena, jota voidaan myydä ja ostaa. Kuningasperheiden uroksille tämä elämä lieneekin mukavaa, mutta maalaispoikien elämä on yhtä vaaraa ja pahimman odotusta.
Miehen elämä tässä maailmassa on vaaroja täynnä. Epätoivoiset perheet voivan yrittää kaapata toisen perheen miehen, vaikka tietysti tämä laitonta onkin. Sukupuolitaudit ovat äärimmäisen vaarallisia maailmassa ennen ehkäisymenetelmiä, ja liatut miehet voivat joutua niin sanottuihin kehtoihin (Cribs), joissa heidät pakotetaan huumeidenalaiseen pakkoprostituutioon. Asiakkaina toimivat ne naiset, joilla ei ole omaa aviomiestä. Kehtoihin meneminen on useille perheille viimeinen oljenkorsi, sillä ainoa muu vaihtoehto on antaa suurperheen kuolla sukupuuttoon.
Tarinamme päähenkilö on Jerin Whistler. Hänen perheellään on asiat paremmin kuin monilla muilla. He ovat maanomistajia, joita on onnistanut lisääntymisasioissa niin hyvin, että heillä on jopa kaksi poikaa. Jerinillä on veli, toisin kuin monella muulla miehellä. Hän on suurten muutosten edessä: hän on näet lähestymässä naimaikää. Muutos pelottaa häntä, mutta uskollisena miehenä Jerin on valmis ikäviinkin naimakauppoihin, kunhan perhe saa hänestä hyvän hinnan (tai voisiko sanoa Veljen hinnan, hmm?).
Kirjan alussa perheen kotinummelle ilmestyy tajuton ja verta vuotava punapäinen nainen. Jerin uljaana herrasmiehenä ottaa suuren riskin, ilmestyy pois kotinsa suojasta ja hakee naisen toipumaan kotiinsa. Käy ilmi, että nainen on kuningassukua, ja Jerinin perhe kutsutaan vieraille kuninkaalliseen palatsiin. Ennen tätä Jerin ja kruununprinsessa rakastuvat. Olisi kenties tarpeetonta edes varoittaa juonipaljastuksista, sillä myös kaltaiseni romantiikkaa lukematon ymmärtää, mihin tarina on menossa. Lopussa Jerin tietenkin nai itsensä kuninkaalliseen sukuun (Hän on teknisten syiden takia itsekin kaukaista sukua prinsessoille. Ei tietenkään niin läheistä, että lukijan insestikellot alkaisivat soida, mutta kuitenkin sen verran läheistä, että naimakaupat onnistuvat ilman rahvaan naimiseen liittyvää häpeää.) Olen kovin pettynyt tähän juonenkulkuun noin kolmesta eri syystä.
Ensinnäkin tarinaa vaivaa ehdoton draaman puute. Kirja yrittää epätoivoisesti hieroa sisäänsä jonkinlaisia dramaattisia juonenkäänteitä. Näitä tarjoavat prinsessojen edellinen aviomies, Keifer, ja hänen prinsessoihin jättämänsä arvet, jotka kyllä paranevat äkkiseltään, ja Jerininin kidnappaus teoksen loppupäässä, joka tietenkin menee puihin. Draaman ei tarvitse olla tietenkään hengenvaaraa, vaan riittää, että hahmoilla on jonkinlainen konflikti. Kaikki sujuu liian sujuvasti, jotta mikään loppu tarjoaisi minkäänlaista täyttymystä. Jerinin perhe suostuu avioliittoon kuninkaallisen perheen kanssa (tosin mikseivät suostuisi?), kuningasperhe ottaa maalaispojan mielellään perheeseensä, prinsessat kaikki löytävät syyn rakastaa Jeriniä ja kaikki tämä onnistuu suuremmitta ponnisteluitta. Koskaan ei tuntunut siltä, että mikään hahmoista tai heidän pyrkimyksistään oli kertaakaan vakavasti uhattuna.
Tähän on hyvä huomauttaa, että kovin moni asia, joka on tehnyt kirjasta perinteikkäästi hyvän, kuten hyvät, monitasoiset hahmot, kiinnostava juoni, hyvä kerronta, ei ole tässä kirjassa läsnä. Hahmot ovat erityisen litteitä. Päähenkilömme Jerin on tästä kaikkein räikein esimerkki: hän on yksinkertaisesti liian täydellinen. Hän on komea, neuvokas, osaa ampua ja ratsastaa, sydämellinen ja hyvä mutta tarvittaessa kylmä ja laskelmoiva. Viat tekevät hahmoistaan hyviä eivätkä suinkaan vahvuudet! Kerrontaa on vaikea kuvata sanoin, varsinkin kun teos on englanninkielinen. Paras keksimäni analogia on seuraavanlainen: Kuvittele, että on teinityttö, joka on lukenut koko elämänsä pelkästään moderneja teinirakkausromaaneja. Sitten hän vilkaistuaan Shakespeareä päättää kirjoittaa romaanin, mutta sen sijaan, että hän käyttäisi luonnollista kieltä, hän päättää kirjoittaa kaiken mahdollisimman ”hienosti”. Suo anteeksi, hyvä lukija, että kielentämisen taitoni päättyy ja että minun on turvauduttava analogioihin.
(Englannissa on käsite Mary Sue, jolla tarkoitetaan (epärealistisen) täydellistä hahmoa. Mieleni teki käyttää tätä käsitettä suomentaen sen esimerkiksi nimellä Maija Poppanen mutta hillitsin itseni. Mary Suen epävirallinen miesvastine on Marty Sue. Nimi tulee eräästä Star Trek -parodiasta, linkin takana lisätietoja.)
Wen Spencer yrittää tosissaan saada lukijan ottamaan kirjansa maailman ja hahmot tosissaan. Kirjan alkupäässä hän yllättäen onnistuu. Sitten onkin niin pettymyksellistä, että kaikki tämä työ on mennyt kiinnostavan maailman luomiseen välttääkseen miesfantasian – vain että kirjasta tulee lopussa täydellinen miesfantasia. Onhan blogin kirjoittaminen hauskaa joskus, mutta mieluummin eläisin luksuselämää suuressa linnassa vaimoinani viitisenkunta kaunista prinsessaa. Ymmärrän, että tämänlaisiin kirjoihiin halutaan yleensä onnellista loppua, mutta tämän kirjan teemoja mukaan lukien ”onnellinen loppu” ei tarvitse olla synonyyminä ”täydellisen onnelliselle ja huolettomalle” elämälle. Jonkinlainen loppukäänne olisi piristyttänyt tarinaa huomattavasti. Miksei hahmomme saa kärsiä yhtään?
Kolmanneksi minua niin ärsyttää, kuinka niin kiinnostava konsepti jää tutkimatta. Miten kommuuninen perhe-elämä vaikuttaa esimerkiksi politiikkaan? Onnistuuko miesten ja naisten luontaisen evoluution yhteensovittaminen tähän yhteiskuntaan ongelmitta? Miten uskonto, patriotismi ja muut aatteet mukautuvat? Mikä aiheutti tämän mieskadon? Miksi lukijaa ei kertaakaan käytetä kehdossa? Show, don’t tell on jo latteus, mutta näemmä Spencer ei ole kuullut asiasta. Tämän kirjan potentiaali katsoo minua silmiin kuin japanilainen naamio, mutta sen takaa löydän vain kovin yleispätevän rakkausromaanin, jonka yritetty sukupuolipoliittinen sanoma jää tyngäksi.
En oikein osaa vastata kysymykseen, onko tämä kirja hyvä luettava. Toisaalta sen konsepti on äärimmäisen kiinnostava mutta itse kirja heikko. Suosittelisinko kirjaa vain loistavan konseptin ansiosta?
Kirjan on kirjoittanut Wen Spencer, amerikkalainen kirjailija, joka on kirjoittanut useita nuorten scififantasiakirjoja. Hän asuu Havaijissa.
Itse sain kirjan ladattua .epub-formaatilla Imperial Library of Trantor -deepwebsivustolta, ja olen nähnyt joitain PDF-tiedostoja Googlen hakutuloksissa.
tiistai 25. kesäkuuta 2019
maanantai 17. kesäkuuta 2019
Kognitiivinen dissonanssi
Blogini ei ole ollut pystyssä kovinkaan kauaa, ja minun saamattomuuteni sen kirjoittamiseen on muodostunut jo yhdeksi sen kantavista teemoista. Eläkepäivinänikin (jos silloin on vielä sallittua oman itsensä ilmaiseminen niinkin sensuroimatta kuin Bloggerissa) vitkuttelen varmasti seuraavaa blogimerkintää vain huomatakseni, ettei toispuoleisessa ole Wifi-yhteyttä. Syy ei ole, ettenkö pitäisi blogin kirjoittamisesta, päinvastoin: saan omituista tyydytystä siitä, kun voin selata hiljalleen täyttyvää artikkelilistaa. Aikaakin minulla on näin ennen opintojen alkamista, kun ei-näennäisen vapauteni viimeiset kuolemankellot soivat hiljalleen horisontissa.
Eräs syy siihen, miksi en halua tai viitsi kirjoittaa blogia on, että en ole oikein koskaan tyytyväinen lopputulokseen. Käytän yhdenkin merkinnän kirjoittamiseen huomattavan määrän aikaa, jonka en halua joutua hukkaan. Jos lopputulos on loppujen lopuksi huono, tunnen hukanneeni ajan.
Kognitiivinen dissonanssi on psykologinen ilmiö, jossa kaksi toisiaan vastaan ristiriidassa olevaa ajatusta on henkilön mielessä.
”Kyllä, somalit ovat yliedustettuina rikostilastoissa, mutta onhan monikulttuurisuus rikkaus! XD =)”
En ole kovin lukenut tähän aiheeseen liittyen. Tunnen vain sen terminä, jolla voin kuvata tilannettani hyvin.
Haluan kirjoittaa blogia, mutta tiedän, ettei lopputulos ole aina paras ja jopa että minulla ei ole aina edes kovin mielenkiintoista sanottavaa. Miten ongelman ratkaisisi? Tietysti kirjoittamatta jättäminen on hyvin suora toimintamalli, mutta itse ainakin saan jonkinlaista iloa kirjoittamisesta tai edes kirjoittamisharjoituksen. Voisin tietenkin olettaa, että toinen lähtökohta on väärin. Joko en nauti kirjoittamisesta tai kirjoitukseni ovat hyviä; ensimmäisen tiedän vääräksi ja toiseen tarvitsisin jonkun toisen mielipiteen. Siitä vain kommentoimaan!
Dissonansseja liittyy muuallekin kuin vain kirjoittamiseen. Yhä enemmän olen kokenut epämiellyttäviä dissonansseja etenkin poliittisissa kysymyksissä. Olin ennen varsin vasemmistolainen ajattelija. Kannatin korkeita veroja ja kattavaa sosiaaliturvaa. Nyt ajateltuani asiaa ja katsottuani paljon eri Youtube-sisällöntuottajia olen yhä enemmän ajautunut vasemmalle. Joissain määrin pidän muutoksesta. Isäni sanoo, että hän ymmärtää molemmat puolet. Minä tiedän tämän vääräksi. Hän ei mitä luultavimmin edes ymmärtäisi Stefan Molyneuxin argumentteja, vaikkeivät nekään millään lailla aukottomia ole. Nähtyäni molemmat puolet olen mielestäni valmis ymmärtämään poliittisen keskustelun molemmat puolet.
Epämukavaa asiassa kuitenkin on se, että oloni on joissain asioissa niin epävarma, etten uskalla olla mitään mieltä. Näen molemmassa vaihtoehdossa jotain mielenkiintoista ja samalla vastenmielistä.
Kiistan molemman puolen näkeminen ei tietenkään ole dissonanssi. Dissonanssi on silloin, kun aiemmin selvänä pitämäni tosiasiat tuodaan uuden tiedon nojalla taas valoon.
Eräs dissonanssi on julkisen koulutuksen merkitys. Olen ennen puolustanut (nykyisen kaltaista) julkista koulutusta kiivaasti. Nyt kuitenkin jo monta vuotta julkisia oppilaitoksia käyneenä näen, että niihin heitetään paljon resursseja hukkaan. Kokoomus puolsi aikoinaan hajautettua koulutusjärjestelmää, jossa lapset laitettaisiin erilaisiin kouluihin eri painotuksin. Järjestelmä muistuttaa jo ammattikoulu-–lukio-dualismia, joka Suomessa jo on, mutta jako olisi aikaisempi. Ennen olisin halveksinut tämänkaltaista järjestelmää, mutta nyt näen siinä potentiaalia. Kuinka paljon keskivertosuomalainen muistaa kouluajoiltaan opituista asioista? Onko kaikille sittenkään tarjottava samanlainen koulutus, kun oppilailla on niin suuria potentiaalieroja? En pidä omista ounasteluistani, koska koulutusjärjestelmä on minulle niitä viimeisiä pyhiä asioita politiikassa ja koska liitän itseeni matalan potentiaalin leiman.
Toinen dissonanssi on suhtautumiseni rotuun. Olen jo pitkään hyväksynyt, ettei ihmiskuntaa kannata tarkastella kokonaisuutena. Yhä enemmän tosiaan ymmärrän, että nuiva suhtautumiseni people of colour -ihmisiin eli neekereihin on kapinaa poliittista korrektiutta vastaan eikä tulos omasta kypsästä ajattelusta. Voin käyttää sanaa neekeri ja näytellä blogissa kuvia poliisin tekemistä seksuaalirikostilastoista, mutta se ei muuta tosiasiaa, että päiväni ei pilaannu täydellisesti, kun ruskea mies kävelee minua vastaan.
Eräs syy siihen, miksi en halua tai viitsi kirjoittaa blogia on, että en ole oikein koskaan tyytyväinen lopputulokseen. Käytän yhdenkin merkinnän kirjoittamiseen huomattavan määrän aikaa, jonka en halua joutua hukkaan. Jos lopputulos on loppujen lopuksi huono, tunnen hukanneeni ajan.
Kognitiivinen dissonanssi on psykologinen ilmiö, jossa kaksi toisiaan vastaan ristiriidassa olevaa ajatusta on henkilön mielessä.
”Kyllä, somalit ovat yliedustettuina rikostilastoissa, mutta onhan monikulttuurisuus rikkaus! XD =)”
En ole kovin lukenut tähän aiheeseen liittyen. Tunnen vain sen terminä, jolla voin kuvata tilannettani hyvin.
Haluan kirjoittaa blogia, mutta tiedän, ettei lopputulos ole aina paras ja jopa että minulla ei ole aina edes kovin mielenkiintoista sanottavaa. Miten ongelman ratkaisisi? Tietysti kirjoittamatta jättäminen on hyvin suora toimintamalli, mutta itse ainakin saan jonkinlaista iloa kirjoittamisesta tai edes kirjoittamisharjoituksen. Voisin tietenkin olettaa, että toinen lähtökohta on väärin. Joko en nauti kirjoittamisesta tai kirjoitukseni ovat hyviä; ensimmäisen tiedän vääräksi ja toiseen tarvitsisin jonkun toisen mielipiteen. Siitä vain kommentoimaan!
Dissonansseja liittyy muuallekin kuin vain kirjoittamiseen. Yhä enemmän olen kokenut epämiellyttäviä dissonansseja etenkin poliittisissa kysymyksissä. Olin ennen varsin vasemmistolainen ajattelija. Kannatin korkeita veroja ja kattavaa sosiaaliturvaa. Nyt ajateltuani asiaa ja katsottuani paljon eri Youtube-sisällöntuottajia olen yhä enemmän ajautunut vasemmalle. Joissain määrin pidän muutoksesta. Isäni sanoo, että hän ymmärtää molemmat puolet. Minä tiedän tämän vääräksi. Hän ei mitä luultavimmin edes ymmärtäisi Stefan Molyneuxin argumentteja, vaikkeivät nekään millään lailla aukottomia ole. Nähtyäni molemmat puolet olen mielestäni valmis ymmärtämään poliittisen keskustelun molemmat puolet.
Epämukavaa asiassa kuitenkin on se, että oloni on joissain asioissa niin epävarma, etten uskalla olla mitään mieltä. Näen molemmassa vaihtoehdossa jotain mielenkiintoista ja samalla vastenmielistä.
Kiistan molemman puolen näkeminen ei tietenkään ole dissonanssi. Dissonanssi on silloin, kun aiemmin selvänä pitämäni tosiasiat tuodaan uuden tiedon nojalla taas valoon.
Eräs dissonanssi on julkisen koulutuksen merkitys. Olen ennen puolustanut (nykyisen kaltaista) julkista koulutusta kiivaasti. Nyt kuitenkin jo monta vuotta julkisia oppilaitoksia käyneenä näen, että niihin heitetään paljon resursseja hukkaan. Kokoomus puolsi aikoinaan hajautettua koulutusjärjestelmää, jossa lapset laitettaisiin erilaisiin kouluihin eri painotuksin. Järjestelmä muistuttaa jo ammattikoulu-–lukio-dualismia, joka Suomessa jo on, mutta jako olisi aikaisempi. Ennen olisin halveksinut tämänkaltaista järjestelmää, mutta nyt näen siinä potentiaalia. Kuinka paljon keskivertosuomalainen muistaa kouluajoiltaan opituista asioista? Onko kaikille sittenkään tarjottava samanlainen koulutus, kun oppilailla on niin suuria potentiaalieroja? En pidä omista ounasteluistani, koska koulutusjärjestelmä on minulle niitä viimeisiä pyhiä asioita politiikassa ja koska liitän itseeni matalan potentiaalin leiman.
Toinen dissonanssi on suhtautumiseni rotuun. Olen jo pitkään hyväksynyt, ettei ihmiskuntaa kannata tarkastella kokonaisuutena. Yhä enemmän tosiaan ymmärrän, että nuiva suhtautumiseni people of colour -ihmisiin eli neekereihin on kapinaa poliittista korrektiutta vastaan eikä tulos omasta kypsästä ajattelusta. Voin käyttää sanaa neekeri ja näytellä blogissa kuvia poliisin tekemistä seksuaalirikostilastoista, mutta se ei muuta tosiasiaa, että päiväni ei pilaannu täydellisesti, kun ruskea mies kävelee minua vastaan.
torstai 6. kesäkuuta 2019
Hieman lisää opiskelupaikan saamisesta
Kävin tänään pankkikonttorissa isoäitini kanssa tallettamassa kaikki rippikoulu-, syntymäpäivä-, ja ylioppilasjuhlarahat tilille. Olikin melko iso summa: yli tuhat euroa. Paluumatkalla ajelimme Mustiossa. Ohitimme isoäidin vanhan talon, jossa muistan viettäneeni kesäpäiviä. Ajoimme myös hautausmaan ohi, johon isomummi on maatunut. Ajattelin vain autossa sitä, kuinka jättäisin tämän pian taakseni. Muutan pian Lappeenrantaan aloittamaan tietotekniikan opintoni.
Eilen kävin kirpputorikierroksella ystävieni kanssa. Silloinkin en voinut kuin ajatella, että en ehkä enää näkisi heitä, en ainakaan tämänlaisissa merkeissä. Vastedes minun on sopeuduttava opiskelijan arkeen, ja kesiksi minun on löydettävä kesätöitä. Enää en voi viettää kesiä huoletta. Enää ei edes huoleton elämäni suojele minua horisontissa siintävältä nihilismiltä.
Miksi sanotaan, että opiskeleminen on elämän parasta aikaa? Opiskeluajathan ne vasta masentavia ovat! Vapauden viimeiset kellot lyövät, ja sekin vapaus on kenties parhaimmillaan vain näennäistä, kun Kela ja opintoaikataulu ovat sitä paraikaa iestämässä. Koko aikaa ansassa, joku pienyksiössään, toinen soluasunnossa kuten minä, mutta silti yhtä kaikki ansassa. Valmistumisensa jälkeen on sitten riennettävä töihin ja maksamaan verojaan, että koko markkinatalouden, ja miksei koko olemassaolon, koko päämäärätön sykliluonne voi jatkaa menojaan. Loppujen lopuksi koko valtion kustantama opiskelu on täysin turhaa muutamaa alaa (lääketieteelliset, oikeustiede) lukuun ottamatta, koska vain murto-osa opiskellusta asiasta on oikeasti hyödyksi eikä unohdu.
Sitten heille kerrotaan ja he uskottelevat itselleen, että he ansaitsisivat enemmänkin! Pienipalkkaisen duunarin on tietenkin annettaava lisää pienestä palkastaan, jotta opiskelijat voivat velloa ylimielisyydessään! Kaikki opiskeluun liittyvät sosiaaliturvakeskustelut ovat siitä mielin vajavaisia, että ne ovat tulonsiirto niiltä, jotka eivät pienimielisyyttään edes kykene pääsemään opistoon (ei paljoa vaadita, jos minäkin pääsin!), niille, jotka pääsevät sinne joko älykkyyttään tai pappansa rahalla.
Mistä kumpuaa tämä opintoihin liiittyvä uhmakkuus ja omahyväisyys? Miksi kaikki näyttivät ylioppilasjuhlassa niin iloisilta? Valkolakki on nykyään turha, eikä sillä ole enää mitään painoarvoa. Silti sukulaiset tulivat onnittelemaan ja työväentaustaiset vanhempani ovat niin ylpeitä, kun heidän pojallaan on opiskelupaikka ja valkolakki. Ainakin ammattikoululaisella on jo työ, kun taas minulla on ”yleissivistys”. Pitkät paskat. Minä saatoin kartuttaa tietämystäni, mutta tein sen pääosin oman itsenäisen tutkimuksen (en valehtele, Wikipedian) kautta. Myytti yleissivistyksestä on olemassa vain, koska se pitää opettajakunnan (enimmäkseen kuvaamataidon, musiikin ja historian opettajat) pois leipäjonosta. Älä ymmärrä minua väärin: On hyvä, että on valtion omistamia kouluja. Minusta vain niihin on tuhlattu ja tuhlataan edelleen paljon rahaa, jonka olisi voinut käyttää paremminkin.
(Tajusin muuten vasta, että Blogger voi lisätä tällaisia hienoja välejä tekstiin. Observoi.)
Eilen kävin kirpputorikierroksella ystävieni kanssa. Silloinkin en voinut kuin ajatella, että en ehkä enää näkisi heitä, en ainakaan tämänlaisissa merkeissä. Vastedes minun on sopeuduttava opiskelijan arkeen, ja kesiksi minun on löydettävä kesätöitä. Enää en voi viettää kesiä huoletta. Enää ei edes huoleton elämäni suojele minua horisontissa siintävältä nihilismiltä.
Miksi sanotaan, että opiskeleminen on elämän parasta aikaa? Opiskeluajathan ne vasta masentavia ovat! Vapauden viimeiset kellot lyövät, ja sekin vapaus on kenties parhaimmillaan vain näennäistä, kun Kela ja opintoaikataulu ovat sitä paraikaa iestämässä. Koko aikaa ansassa, joku pienyksiössään, toinen soluasunnossa kuten minä, mutta silti yhtä kaikki ansassa. Valmistumisensa jälkeen on sitten riennettävä töihin ja maksamaan verojaan, että koko markkinatalouden, ja miksei koko olemassaolon, koko päämäärätön sykliluonne voi jatkaa menojaan. Loppujen lopuksi koko valtion kustantama opiskelu on täysin turhaa muutamaa alaa (lääketieteelliset, oikeustiede) lukuun ottamatta, koska vain murto-osa opiskellusta asiasta on oikeasti hyödyksi eikä unohdu.
Sitten heille kerrotaan ja he uskottelevat itselleen, että he ansaitsisivat enemmänkin! Pienipalkkaisen duunarin on tietenkin annettaava lisää pienestä palkastaan, jotta opiskelijat voivat velloa ylimielisyydessään! Kaikki opiskeluun liittyvät sosiaaliturvakeskustelut ovat siitä mielin vajavaisia, että ne ovat tulonsiirto niiltä, jotka eivät pienimielisyyttään edes kykene pääsemään opistoon (ei paljoa vaadita, jos minäkin pääsin!), niille, jotka pääsevät sinne joko älykkyyttään tai pappansa rahalla.
Mistä kumpuaa tämä opintoihin liiittyvä uhmakkuus ja omahyväisyys? Miksi kaikki näyttivät ylioppilasjuhlassa niin iloisilta? Valkolakki on nykyään turha, eikä sillä ole enää mitään painoarvoa. Silti sukulaiset tulivat onnittelemaan ja työväentaustaiset vanhempani ovat niin ylpeitä, kun heidän pojallaan on opiskelupaikka ja valkolakki. Ainakin ammattikoululaisella on jo työ, kun taas minulla on ”yleissivistys”. Pitkät paskat. Minä saatoin kartuttaa tietämystäni, mutta tein sen pääosin oman itsenäisen tutkimuksen (en valehtele, Wikipedian) kautta. Myytti yleissivistyksestä on olemassa vain, koska se pitää opettajakunnan (enimmäkseen kuvaamataidon, musiikin ja historian opettajat) pois leipäjonosta. Älä ymmärrä minua väärin: On hyvä, että on valtion omistamia kouluja. Minusta vain niihin on tuhlattu ja tuhlataan edelleen paljon rahaa, jonka olisi voinut käyttää paremminkin.
(Tajusin muuten vasta, että Blogger voi lisätä tällaisia hienoja välejä tekstiin. Observoi.)
lauantai 25. toukokuuta 2019
Tuuria
 |
| Anomalia nro 1: myönnetty opiskelupaikka |
Lähiaikoina universumissa on sattunut anomalia. Suomen koulutusjärjestelmä on palkinnut minut, loppujen lopuksi hyvin laiskan oppilaan, korkeakoulutusmahdollisuudella. Todistusaineisto on ylhäällä. Kun minä, laiska, pääsen korkeakouluun, monet motivoituneet lääkiksiin, oikeustieteellisiin ja teatterikouluihin jää vaille paikkaa. He ovat päivitelleet Opintopolun lomakesivua jatkuvasti, mystifoineet sitä samalla tavalla kuin alttaria suitsutetaan. Minä taas satuin sen päivän olemaan melko apaattinen koko asian suhteen. Minua ei loppujen lopuksi niin liikauttanut, jäänkö ilman opintopaikkaa vai en. Tämänhetkiset hallitusneuvottelut, joissa Antti Rinne yrittää saada tilkkutäkkihallituksen kasaan, ja jääkiekon MM-kisat kiinnostivat minua enemmän. Tässä maailmassa ei joskus ole oikeutta.
Minulla on ollut tuuria. Useat yo-tuloksistani jäivät rimaa hipoen magnoiksi ja eximioiksi. Kahdet ällätkin lähtivät mukaan. Hauskin oli yhteiskuntaopin koe, joka meni E:ksi juuri ja juuri riittävällä pistemäärällä!
Englanti (pitkä), ruotsi (keskipitkä): L
Yhteiskuntaoppi: E
Äidinkieli, matematiikka (pitkä), fysiikka, saksa (lyhyt): M
Tuuria minulla oli myös korkeakouluhaussa. DIA-yhteisvalintojen alkupistemäärät olivat näet romahtaneet vuosien 2018 ja 2019 valissä. 2018 olisi tarvinnut 19 pistettä, mutta nyt riitti 14. Hah! Joko yo-kokeet olivat vaikeita (eivät olleet!), tai muut olivat vain niin paskoja, että (jopa) minä näytän hyvältä heidän rinnallaan.
Nyt on muutoksien aikaa. Minun on hankittava asunto, opittava tekemään ruokaa, elämään omillani ja itsenäistyttävä. Pitää täyttää Kelan hakemuksia. Tosiaan, kaikki tämä muutos ja vastuu omasta elämästäni pelottaa minua hiukan. Pian on ylioppilasjuhla. Minun on siedettävä pian sukulaisten jatkuvaa kyselyä yliopistosta? Mitä vastaan, kun en tiedä itsekään?
keskiviikko 8. toukokuuta 2019
Hieman homoista
Asenteeni homoihin on jyrkentynyt vuosien mittaan. Ennen olin sitä mieltä, että homouden vastustaminen on laajalti turhaa moralisointia, joka kuului vain kiihkomielisille raamatunheiluttajille ja muille puritaaneille. Olin jo hyväksynyt yleisesti hyväksytyn narratiivin, jonka mukaan homous on luonnollista sekä tervettä ja meidän tulisi kaikkien hyväksyä homot ja osallistua Pride-paraateihin.
Sanoisin, että suhteeni seksuaalivähemmistöihin on käynyt läpi kolmivaiheisen muodonmuutoksen: Ensin olin hyvin liberaali. Minua ei kiinnostanut mikään muu argumentti kuin kaikkein sinisilmäisin: laikki ovat hyviä eikä ketään saa profiloida – tosiaan olin tähän aikaan myös rotukysymyksissä hyvin haurealla linjalla. Sitten aloin tulla kyynisemmäksi. Homot naikoot keitä haluavat, mutta minulta he eivät taa tukea. Olin siis välinpitämätön. Kolmannessa vaiheessa alan lämmetä homonvastaisille toimille valtiotasolla.
Ei se paljoa vaatisi: hieman antihomopropagandaa bussipysäkeille, enemmän kurjia homopareja television draamasarjoihin. Venäjä on laittanut mielipidekoneistonsa jo täyteen käyntiin. Yleinen kuvitelma siitä, ettei kansaa saataisi vihaamaan homoja, on hervottoman naiivi – kansa on saatu jo kerran puremaan ilmastopaniikin syöttiin; kuinka vaikeaa voisi siis olla asettaa hintit yhtä vihatuiksi kuin muovipillit?
On mielenkiintoista huomioida, miten sana homo ja siihen liittyvät konnotaatiot ovat muuttuneet. Omina ala-asteaikoinani sana homo oli suuri loukkaus. Nykyään poliitikko voi surutta puhua homojen oikeuksista. Sanojen merkityksen muuttuminen on konkreettinen lieveilmiö yhteiskunnan asenteiden muuttumisesta.
Onko sattumaa, että 40-60% sarjamurhaajista on homoseksuaaleja? John Wayne Gacy, Jeffrey Dahmer, Juan Corona, Wayne Williams, Dean Corll.
Mielestäni numeroita ei saa ohittaa.
Kuinka ollakaan, että niinkin alhaiseen ja kuvottavaan aktiin, kuin toisen miehen siittimen hyväily, sopii juuri maailmamme psykopaateille ja sairaille? Puhumattakaan siitä, kuinka homot rakastavat pedofiliaa. Kysy keneltä tahansa naapurin pedomieheltä, ja hän vastaa mieltymyksensä olevan pienet esipuberteettiset pojat.
En halua elää maailmassa, jossa vallitsee täysi seksuaalinen vapaus. Anna ihmiselle vapautta, ja hän turmelee vapautensa. Ihmiselle vapaus tehdä mitä vain merkitsee automaattisesti myös vapautta moraalista. Tämä vapaus tuo mukanaan kaaoksen.
Homoskenessä kuohuu. He ovat ottaneet turrit mukaan sekalaiseen laumaansa. Pian hinttikoplat alkavat puhua sodomian laillistamisen puolesta. Tämä on vain looginen tapahtumaketju – kun on tunkenut siittimen mustaan mieheen, kuten homoilla usein on tapana (ovathan liberaaleja), yhtyminen eläintarhan apinaan ei tunnu enää niin vastenmieliseltä ajatukselta. Tänään LGBT-yheisö vaatii yhtäläisiä oikeuksia homopareille. Tänään sukupuoli ei ole este, huomenna nämä kudut eivät välitä iästä – onhan tämäkin vain looginen ajatteluketju – ja alkavat ajaa laillista pedofiliaa. Minusta tämä on täysin aiheellinen pelko. Yhteiskunnan tabut siirtyvät eteenpäin ja eteenpäin, kunnes kirkkoseremoniat korvataan Huxleyn visioimilla huumeorgioilla. Tämä ei ole kaltevan tason argumentointia.
Minä en inhoa homoja, päinvastoin! He tarvitsevat apuamme. He ovat sairaita. En minä yleisesti syytä syöpäpotilastakaan syövästään, joten miksi syyttäisin hinttiä hinttiydestään? Homo on vain traagisten olosuhteidensa uhri, olivatpa ne sitten biologisia tai sosiaalisia. Ehkä aivoissa on joku kemikaali, joka saa himoamaan omaa sukupuoltaan. Ehkä hän joutui vankilaan ja jätti heterouden jo hyvissä ajoin vankilan porteille. Ei homoja kannata syyllistää uskonnon kautta, koska tällöinhän asettaa Jumalan luomakunnan epätäydellisyyden varjoon: joko Jumala ei ole kaikkivoipa tai sitten hän jostain syystä halusi luoda homoja maailmaansa. Homoa on kohdeltava kuin mielisairasta, hänen fantasioitaan ei pidä ruokkia ja parannuskeinoa on etsittävä, sillä homous on aivan varmasti sairaus, samoin kuin syöpä ja kurkkumätä.
Onko sattumaa, että homoseksuaaleilla on tilastollisesti enemmän seksikumppaneita, mikä ei tunnetusti lisää onnellisuutta ja huonontaa ihmissuhteiden laatua?
Onko sattumaa, että homomiehet käyttävät heroiinia noin kymmenen kertaa heteromiehiä enemmän?
Onko sattumaa, että homot sairastavat enemmän mielisairauksia (ilmeistä lukuun ottamatta)?
Ei pidä unohtaa numeroita.
Sanoisin, että suhteeni seksuaalivähemmistöihin on käynyt läpi kolmivaiheisen muodonmuutoksen: Ensin olin hyvin liberaali. Minua ei kiinnostanut mikään muu argumentti kuin kaikkein sinisilmäisin: laikki ovat hyviä eikä ketään saa profiloida – tosiaan olin tähän aikaan myös rotukysymyksissä hyvin haurealla linjalla. Sitten aloin tulla kyynisemmäksi. Homot naikoot keitä haluavat, mutta minulta he eivät taa tukea. Olin siis välinpitämätön. Kolmannessa vaiheessa alan lämmetä homonvastaisille toimille valtiotasolla.
Ei se paljoa vaatisi: hieman antihomopropagandaa bussipysäkeille, enemmän kurjia homopareja television draamasarjoihin. Venäjä on laittanut mielipidekoneistonsa jo täyteen käyntiin. Yleinen kuvitelma siitä, ettei kansaa saataisi vihaamaan homoja, on hervottoman naiivi – kansa on saatu jo kerran puremaan ilmastopaniikin syöttiin; kuinka vaikeaa voisi siis olla asettaa hintit yhtä vihatuiksi kuin muovipillit?
On mielenkiintoista huomioida, miten sana homo ja siihen liittyvät konnotaatiot ovat muuttuneet. Omina ala-asteaikoinani sana homo oli suuri loukkaus. Nykyään poliitikko voi surutta puhua homojen oikeuksista. Sanojen merkityksen muuttuminen on konkreettinen lieveilmiö yhteiskunnan asenteiden muuttumisesta.
Onko sattumaa, että 40-60% sarjamurhaajista on homoseksuaaleja? John Wayne Gacy, Jeffrey Dahmer, Juan Corona, Wayne Williams, Dean Corll.
Mielestäni numeroita ei saa ohittaa.
Kuinka ollakaan, että niinkin alhaiseen ja kuvottavaan aktiin, kuin toisen miehen siittimen hyväily, sopii juuri maailmamme psykopaateille ja sairaille? Puhumattakaan siitä, kuinka homot rakastavat pedofiliaa. Kysy keneltä tahansa naapurin pedomieheltä, ja hän vastaa mieltymyksensä olevan pienet esipuberteettiset pojat.
En halua elää maailmassa, jossa vallitsee täysi seksuaalinen vapaus. Anna ihmiselle vapautta, ja hän turmelee vapautensa. Ihmiselle vapaus tehdä mitä vain merkitsee automaattisesti myös vapautta moraalista. Tämä vapaus tuo mukanaan kaaoksen.
Homoskenessä kuohuu. He ovat ottaneet turrit mukaan sekalaiseen laumaansa. Pian hinttikoplat alkavat puhua sodomian laillistamisen puolesta. Tämä on vain looginen tapahtumaketju – kun on tunkenut siittimen mustaan mieheen, kuten homoilla usein on tapana (ovathan liberaaleja), yhtyminen eläintarhan apinaan ei tunnu enää niin vastenmieliseltä ajatukselta. Tänään LGBT-yheisö vaatii yhtäläisiä oikeuksia homopareille. Tänään sukupuoli ei ole este, huomenna nämä kudut eivät välitä iästä – onhan tämäkin vain looginen ajatteluketju – ja alkavat ajaa laillista pedofiliaa. Minusta tämä on täysin aiheellinen pelko. Yhteiskunnan tabut siirtyvät eteenpäin ja eteenpäin, kunnes kirkkoseremoniat korvataan Huxleyn visioimilla huumeorgioilla. Tämä ei ole kaltevan tason argumentointia.
Minä en inhoa homoja, päinvastoin! He tarvitsevat apuamme. He ovat sairaita. En minä yleisesti syytä syöpäpotilastakaan syövästään, joten miksi syyttäisin hinttiä hinttiydestään? Homo on vain traagisten olosuhteidensa uhri, olivatpa ne sitten biologisia tai sosiaalisia. Ehkä aivoissa on joku kemikaali, joka saa himoamaan omaa sukupuoltaan. Ehkä hän joutui vankilaan ja jätti heterouden jo hyvissä ajoin vankilan porteille. Ei homoja kannata syyllistää uskonnon kautta, koska tällöinhän asettaa Jumalan luomakunnan epätäydellisyyden varjoon: joko Jumala ei ole kaikkivoipa tai sitten hän jostain syystä halusi luoda homoja maailmaansa. Homoa on kohdeltava kuin mielisairasta, hänen fantasioitaan ei pidä ruokkia ja parannuskeinoa on etsittävä, sillä homous on aivan varmasti sairaus, samoin kuin syöpä ja kurkkumätä.
Onko sattumaa, että homoseksuaaleilla on tilastollisesti enemmän seksikumppaneita, mikä ei tunnetusti lisää onnellisuutta ja huonontaa ihmissuhteiden laatua?
Onko sattumaa, että homomiehet käyttävät heroiinia noin kymmenen kertaa heteromiehiä enemmän?
Onko sattumaa, että homot sairastavat enemmän mielisairauksia (ilmeistä lukuun ottamatta)?
Ei pidä unohtaa numeroita.
tiistai 7. toukokuuta 2019
Muutamia ajatuksia pidennetystä keaälomasta
Kuukausi ja kahdeksan päivää. Niin kauan on tänään siitä päivästä, jona kirjoitin viimeisen yo-kokeen, yhteiskuntaopin. Ylioppilasjuhliin on muutama viikko.
Minulla on ollut suuria vaikeuksia saada mitään aikaiseksi näinä viikkoina. En ole edes harkinnut töiden hakemista. En ole kirjoittanut saati opiskellut. Enimmäkseen olen vain kuluttanut aikaani viihteellä (ja Stefan Molyneuxin videoilla, jotka ovat niin ääripääpoliittisia, että niitä voi pitää viihteellisinä).
Jokin suuri este pääni sisällä estää minua tekemästä mitään hyödyllistä ajallani. En sitä laiskuudeksi kutsuisi, koska tämä este tuntuu paljon eksistentiaalisemmalta: miksi tehdä mitään, kun tiedän sen olevan lopussa turhaa? Pelien pelaaminen vie mieleni pois siitä ikävästä tosiasiasta, etten oikeasti halua mitään – kaikki ajattelu tuntuu johtavan vain nihilismin umpikujaan.
Tietenkään en tunne oloani tällaiseksi koko aikaa. Joskus jopa nautin elämästä. Nautin Discord-keskusteluista kaverien kanssa. Nautin (joskus) pelaamisesta, toisinaan se tuntuu taas kivenjauhannalta. Mustat ajatukset tulevat mieleen juuri silloin, kun makaan sängyssä yöllä kykenemättä saamaan unta. Silloin kun istun hiljaisessa huoneessa tietokone päällä. Silloin kun istun vessanpöntöllä. Lomalla on enemmän aikaa näille hetkille.
Tällä hetkellä odotan ylioppilastuloksia, ja näin sitä, pääsenkö opiskelemaan, pelokkain mielin. Edessäni on klassinen haarukkatilanne, jonka molemmat vaihtoehdot johtavat epämieluisaan lopputulemaan: joko pääsen opiskelemaan (mitä en välttämättä halua) tai jään kotiin, jolloin minun on luultavasti haettava töitä. Molemmat vaihtoehdot vaikuttavat ikäviltä, enkä näe kolmatta.
Minulla on ollut suuria vaikeuksia saada mitään aikaiseksi näinä viikkoina. En ole edes harkinnut töiden hakemista. En ole kirjoittanut saati opiskellut. Enimmäkseen olen vain kuluttanut aikaani viihteellä (ja Stefan Molyneuxin videoilla, jotka ovat niin ääripääpoliittisia, että niitä voi pitää viihteellisinä).
Jokin suuri este pääni sisällä estää minua tekemästä mitään hyödyllistä ajallani. En sitä laiskuudeksi kutsuisi, koska tämä este tuntuu paljon eksistentiaalisemmalta: miksi tehdä mitään, kun tiedän sen olevan lopussa turhaa? Pelien pelaaminen vie mieleni pois siitä ikävästä tosiasiasta, etten oikeasti halua mitään – kaikki ajattelu tuntuu johtavan vain nihilismin umpikujaan.
Tietenkään en tunne oloani tällaiseksi koko aikaa. Joskus jopa nautin elämästä. Nautin Discord-keskusteluista kaverien kanssa. Nautin (joskus) pelaamisesta, toisinaan se tuntuu taas kivenjauhannalta. Mustat ajatukset tulevat mieleen juuri silloin, kun makaan sängyssä yöllä kykenemättä saamaan unta. Silloin kun istun hiljaisessa huoneessa tietokone päällä. Silloin kun istun vessanpöntöllä. Lomalla on enemmän aikaa näille hetkille.
Tällä hetkellä odotan ylioppilastuloksia, ja näin sitä, pääsenkö opiskelemaan, pelokkain mielin. Edessäni on klassinen haarukkatilanne, jonka molemmat vaihtoehdot johtavat epämieluisaan lopputulemaan: joko pääsen opiskelemaan (mitä en välttämättä halua) tai jään kotiin, jolloin minun on luultavasti haettava töitä. Molemmat vaihtoehdot vaikuttavat ikäviltä, enkä näe kolmatta.
keskiviikko 10. huhtikuuta 2019
Kirjoittaminen on yhtä riesaa, oikeasti
Vaikka olenkin kirjoitellut harrastelijamaisesti blogia, en suoranaisesti kovin usein saa kirjoittamisesta minkäänlaista tyydytystä. Silti olen kuullut sellaisesta kuin flow-tila. Tässä tilassa kuulemma uppoutuu työhönsä niin, ettei ajan ies sido enää ja tunnit tuntuvat minuuteilta. Tällöin estot ropisevat pois ja kirjoittaja vuodattaa tekstiä kirjoitusvälineensä kautta olevaksi. Itse en ole tämänkaltaista kokenut juuri koskaan. Minusta vaikuttaa pahasti siltä, että flow-tila on pelkkää legendaa, samoin kuin Loch Nessin hirviö ja Isojalka, vaikka sen haluaisi olevan totta omalla kohdallaan.
Vaikka kirjoittajan työn suuruutta ei pidä aliarvioida, ei pitäne unohtaa myös lukijan aherrusta. Lukeminen voi olla hyvinkin vaikeaa, vaikka onkin helppoa lukea ymmärtämättä. Joskus olen lukenut kirjoja, joissa kirjailija on halunnut kohennella omaa egoaan kirjoittamalla mahdollisimman vaikein sanankääntein ja käyttämällä sanakirjan vaikeaselkoisimmat sanat. Samalla hän on tyystin lyönyt laimin vastuunsa lukijaa kohtaan. Kirjoittaminen on kommunikointia ihmisen kanssa, jota ei tunne ennestään – mitä hänen voidaan olettaa tietävän? Liian usein, otaksun, kirjoja kirjoitetaan enemmän taiteena kuin kommunikaationa. Minusta vaikuttaa siltä, että jokainen kirja käyttää nykyään jonkinlaista kirjallista vippaskonstia erottuakseen massasta: näkökulmatekniikkaa, aikajärjestyksestä poikkeamista, kielikuvia ja sen sellaisia. Sen sijaan parhaat kirjat pitäytyvät perusteisiin. Englanninkielinen sanonta ”Keep it simple, stupid!” on osuva.
Juha Seppälän Paholaisen haarukka (2008, WSOY) kertoo Lari Laineesta. Lari on varallisuudenhoitaja, kirjan mukaan kapitalismin kätyri, jolle elämä on yhtä tuotantoa. Larin isä, eräs kelloseppä, kuolee kirjan tapahtumien alussa, ja kirja käsittelee tapahtumia, jotka tähän johtivat. Melko yksinkertainen tarina tähän asti, vai mitä luulet?
Minäkin naiivina luulin, että se olisi niin yksinkertaista. Seppälällä oli muita ajatuksia.
Larin isän kuolema tapahtuu kirjan kronologisessa järjestyksessä heti ensiksi mutta kirjassa viimeisillä sivuilla. Koko kirja on takaumaa. Tätä ei arvaisi ihan heti, sillä kirja näyttää ensiksi etenevän loogisessa, kronologisessa järjestyksessä. Jossain kirjan keskivaiheilla selviää, että kirja on itse asiassa päähenkilön siskon Laura Laineen isänsä kuolemasta käsittelevän elokuvan käsikirjoitus. Sisko itse ei täytä kertojan roolia, vaan edellä mainittu Lari on kertoja. Lari kertoo näkemyksensä siitä, minkälainen hänen siskonsa elokuva tulee olemaan sitten, kun se valmistuu, ja samalla hän arvelee muiden henkilöiden toimintaa. Eräässä kohtauksessa hän kuvailee melko tarkasti, kuinka hänen siskonsa Laura tyydyttää itseään puudildolla tämän lemmikkirotan katsoessa.
Voihan hyvin olla, että kohtaukseen liittyi jonkinlaista syvällistä symboliikkaa, joka lensi vain pääni yli. Kenties puudildo symboloi puhdasta kapitalismia – onhan se tuotettu otaksuttavasti jossain Kiinan hikipajassa. Mielestäni kohtaus olisi ollut vieläkin purevampi, jos siihen olisi upotettu takauma – siis takauma takauman sisään – nälkiintyneestä kiinalaispojasta, joka hengenpitimikseen kokoaa puudildoja. Tosiasiallisesti luulen, että Seppälä tavoitteli tällä vain tunnereaktiota lukijasta – oli se sitten kiihottuneisuutta tai kuvottuneisuutta. Yhtä saman kanssa, reaktio se on silti. Tappavan kapitalismin kritiikki jäi melun alle.
Tämä on varoittava ääriesimerkki. En halua kirjoittaa kuten Seppälä, en halua kenenkään kirjailijaksi pyrkivän kirjoittavan näin enkä halua lukea tämänlaisia kirjoja. Toisaalta olen kirjoja lukeva mies, joten tämä ei liene ainoa asia, jossa olen vähemmistössä. Useimmat arvostelut netistä näyttivät pitävät kirjasta.
Joku määrä ylimielisyyttä on välttämätön kenelle tahansa, joka kirjoittaa tekstejä ja julkaisee niitä, oli kyse sitten vain omaksi ilokseen blogia kirjoittavasta tai useita kirjoja julkaisseesta kirjailijasta. Ylimielisyys on sitä, että luulee tekstinsä olevan niin hyvä ja sen sisällön niin kiinnostava, että sen uskaltaa julkaista maailmalle tai edes ylipäätään kirjoittaa. Kai voidaan puhua eräänlaisesta rohkeudesta, mutta omalta osaltani pidän parempana puhua enemmänkin uhmasta. Itse käyn tämän kanssa jatkuvaa jaakopinpainia: haluan kirjoittaa, mutta joskus tuntuu, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Kun jostain aiheesta on kirjoittanut noin satasivuisen kirjoitelman, sille on antanut lisämerkitystä mielessään. Joskus haluan kirjoittaa vain sen takia, että voisin sanoa sen tehneeni. Kirjoittaminen on luultavimmin tavoiteltava asia, koska monet kirjoittavat näistäkin esteistä huolimatta ja perustavat sille suuren osan identiteetistään.
Usein (mutten sentään aina) alan kirjoittaa joku aihe mielessä. Sitten huomaankin, että tästä kirjoittaminen onkin vaikeampaa kuin olin aluksi pohtinut. Huomaan suuria puutteita perusteluissani. Teksti kuulosti varsin hyvältä päässäni, mutta jälkeenpäin ajateltuna se kuulostaa haihattelulta. Joskus päässäni on vain muutama äärettömän kekseliäs lause tai sutkautus, mutta teksti sen ympäriltä jää loistamaan keskinkertaisuudellaan.
Sen jälkeen kun on päässyt aiheen keksimiseen liittyvien vaikeuksien yli, alkaa pohtia tyyliään eli tapaa, jolla viestiään ajaa. Onko ironinen vai lakoninen? Hieman huumoria ja kielikuvia haluaisi ruiskuttaa kirjoitukseensa, mutta ei halua kuulostaa siltä, että epätoivon vimmalla yrittäisi naurattaa lukijaansa. Omasta mielestä vitsikkäät sutkautukset voivat kolahtaa toisen korvaan pyrkivyydeltä. Liian tekninen tyyli taas voi tylsistyttää lukijaa tai saada kirjoittajan näyttämään tärkeilevältä pilkunviilaajalta. Viitsiikö koreilla kielellään vai pidättäytyykö selkeässä kielessä? Tilittääkö ihan kaiken yksityiskohtia myöten vai sortuuko itsesensuuriin?
Sitten kun on keksinyt aiheen, josta kirjoittaa, on vakuuttunut oman kirjoittamisensa tärkeydestä ja ehkä kenties laatinut jonkinlaisen suunnitelmankin edellä mainittujen ongelmien välttämiseksi sekä luonut itselleen sopivan tyylin, takertuu muotoseikkoihin. Tuleeko tähän pilkkua vai ei? Kumpi sana tähän sopisi paremmin? Virkerakenteita pitäisi vaihtelevuuden vuoksi muunnella, vaikka usein pelkkä päälause–sivulause-kombo hoitaisi homman. Joskus kirjoittaa luonnostaankin pitkiä ja polveilevia virkkeitä, vaikka lyhyet olisivatkin helpompia ja auttaisivat lukijaakin. Tätä harmia ei auta se tosiasia, että minä olen sellainen luonne, joka saa suurta seksuaalistakin tyydytystä muiden kielioppi- ja välimerkkivirheiden korjauttamisesta mutta joka pelkää omia virheitään kuin keskiaikainen talonpoika ruttoa.
Usein kirjoittamisprosessi kaatuu käytännön ongelmiin. Ei ole aikaa kirjoittaa, ei jaksa, ei pysty, Netflixissä on uusi kausi Tuomaria. Paljon pelätty kirjoittajan blokki on ennen kaikkea vain tekosyy omalle kykenemättömyydelleen. Tietokone taikka koira syö tiedostot, eikä varmuuskopioita ole.
Tämänkään jälkeen ketään ei oikein kiinnosta. Kukaan ei välitä kirjoituksestani enemmän kuin minä eikä minuakaan jaksa aina kiinnostaa. Joskus haaveilin kirjailijan ammatista. Nyt kirjoittamista kokeiltuani on sanottava, että kirjoittaminen on sen verran myrkyllistä puuhaa, etten suosittelisi sitä kuin hullulle. Silti minä tahdon kirjoittaa. Tämä kertonee jotain minusta tai jostain abstraktista, käsin kosketelmattomasta arvosta, jonka olen kirjoittamiselle antanut.
Vaikka kirjoittajan työn suuruutta ei pidä aliarvioida, ei pitäne unohtaa myös lukijan aherrusta. Lukeminen voi olla hyvinkin vaikeaa, vaikka onkin helppoa lukea ymmärtämättä. Joskus olen lukenut kirjoja, joissa kirjailija on halunnut kohennella omaa egoaan kirjoittamalla mahdollisimman vaikein sanankääntein ja käyttämällä sanakirjan vaikeaselkoisimmat sanat. Samalla hän on tyystin lyönyt laimin vastuunsa lukijaa kohtaan. Kirjoittaminen on kommunikointia ihmisen kanssa, jota ei tunne ennestään – mitä hänen voidaan olettaa tietävän? Liian usein, otaksun, kirjoja kirjoitetaan enemmän taiteena kuin kommunikaationa. Minusta vaikuttaa siltä, että jokainen kirja käyttää nykyään jonkinlaista kirjallista vippaskonstia erottuakseen massasta: näkökulmatekniikkaa, aikajärjestyksestä poikkeamista, kielikuvia ja sen sellaisia. Sen sijaan parhaat kirjat pitäytyvät perusteisiin. Englanninkielinen sanonta ”Keep it simple, stupid!” on osuva.
Juha Seppälän Paholaisen haarukka (2008, WSOY) kertoo Lari Laineesta. Lari on varallisuudenhoitaja, kirjan mukaan kapitalismin kätyri, jolle elämä on yhtä tuotantoa. Larin isä, eräs kelloseppä, kuolee kirjan tapahtumien alussa, ja kirja käsittelee tapahtumia, jotka tähän johtivat. Melko yksinkertainen tarina tähän asti, vai mitä luulet?
Minäkin naiivina luulin, että se olisi niin yksinkertaista. Seppälällä oli muita ajatuksia.
Larin isän kuolema tapahtuu kirjan kronologisessa järjestyksessä heti ensiksi mutta kirjassa viimeisillä sivuilla. Koko kirja on takaumaa. Tätä ei arvaisi ihan heti, sillä kirja näyttää ensiksi etenevän loogisessa, kronologisessa järjestyksessä. Jossain kirjan keskivaiheilla selviää, että kirja on itse asiassa päähenkilön siskon Laura Laineen isänsä kuolemasta käsittelevän elokuvan käsikirjoitus. Sisko itse ei täytä kertojan roolia, vaan edellä mainittu Lari on kertoja. Lari kertoo näkemyksensä siitä, minkälainen hänen siskonsa elokuva tulee olemaan sitten, kun se valmistuu, ja samalla hän arvelee muiden henkilöiden toimintaa. Eräässä kohtauksessa hän kuvailee melko tarkasti, kuinka hänen siskonsa Laura tyydyttää itseään puudildolla tämän lemmikkirotan katsoessa.
Voihan hyvin olla, että kohtaukseen liittyi jonkinlaista syvällistä symboliikkaa, joka lensi vain pääni yli. Kenties puudildo symboloi puhdasta kapitalismia – onhan se tuotettu otaksuttavasti jossain Kiinan hikipajassa. Mielestäni kohtaus olisi ollut vieläkin purevampi, jos siihen olisi upotettu takauma – siis takauma takauman sisään – nälkiintyneestä kiinalaispojasta, joka hengenpitimikseen kokoaa puudildoja. Tosiasiallisesti luulen, että Seppälä tavoitteli tällä vain tunnereaktiota lukijasta – oli se sitten kiihottuneisuutta tai kuvottuneisuutta. Yhtä saman kanssa, reaktio se on silti. Tappavan kapitalismin kritiikki jäi melun alle.
Tämä on varoittava ääriesimerkki. En halua kirjoittaa kuten Seppälä, en halua kenenkään kirjailijaksi pyrkivän kirjoittavan näin enkä halua lukea tämänlaisia kirjoja. Toisaalta olen kirjoja lukeva mies, joten tämä ei liene ainoa asia, jossa olen vähemmistössä. Useimmat arvostelut netistä näyttivät pitävät kirjasta.
Joku määrä ylimielisyyttä on välttämätön kenelle tahansa, joka kirjoittaa tekstejä ja julkaisee niitä, oli kyse sitten vain omaksi ilokseen blogia kirjoittavasta tai useita kirjoja julkaisseesta kirjailijasta. Ylimielisyys on sitä, että luulee tekstinsä olevan niin hyvä ja sen sisällön niin kiinnostava, että sen uskaltaa julkaista maailmalle tai edes ylipäätään kirjoittaa. Kai voidaan puhua eräänlaisesta rohkeudesta, mutta omalta osaltani pidän parempana puhua enemmänkin uhmasta. Itse käyn tämän kanssa jatkuvaa jaakopinpainia: haluan kirjoittaa, mutta joskus tuntuu, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Kun jostain aiheesta on kirjoittanut noin satasivuisen kirjoitelman, sille on antanut lisämerkitystä mielessään. Joskus haluan kirjoittaa vain sen takia, että voisin sanoa sen tehneeni. Kirjoittaminen on luultavimmin tavoiteltava asia, koska monet kirjoittavat näistäkin esteistä huolimatta ja perustavat sille suuren osan identiteetistään.
Usein (mutten sentään aina) alan kirjoittaa joku aihe mielessä. Sitten huomaankin, että tästä kirjoittaminen onkin vaikeampaa kuin olin aluksi pohtinut. Huomaan suuria puutteita perusteluissani. Teksti kuulosti varsin hyvältä päässäni, mutta jälkeenpäin ajateltuna se kuulostaa haihattelulta. Joskus päässäni on vain muutama äärettömän kekseliäs lause tai sutkautus, mutta teksti sen ympäriltä jää loistamaan keskinkertaisuudellaan.
Sen jälkeen kun on päässyt aiheen keksimiseen liittyvien vaikeuksien yli, alkaa pohtia tyyliään eli tapaa, jolla viestiään ajaa. Onko ironinen vai lakoninen? Hieman huumoria ja kielikuvia haluaisi ruiskuttaa kirjoitukseensa, mutta ei halua kuulostaa siltä, että epätoivon vimmalla yrittäisi naurattaa lukijaansa. Omasta mielestä vitsikkäät sutkautukset voivat kolahtaa toisen korvaan pyrkivyydeltä. Liian tekninen tyyli taas voi tylsistyttää lukijaa tai saada kirjoittajan näyttämään tärkeilevältä pilkunviilaajalta. Viitsiikö koreilla kielellään vai pidättäytyykö selkeässä kielessä? Tilittääkö ihan kaiken yksityiskohtia myöten vai sortuuko itsesensuuriin?
Sitten kun on keksinyt aiheen, josta kirjoittaa, on vakuuttunut oman kirjoittamisensa tärkeydestä ja ehkä kenties laatinut jonkinlaisen suunnitelmankin edellä mainittujen ongelmien välttämiseksi sekä luonut itselleen sopivan tyylin, takertuu muotoseikkoihin. Tuleeko tähän pilkkua vai ei? Kumpi sana tähän sopisi paremmin? Virkerakenteita pitäisi vaihtelevuuden vuoksi muunnella, vaikka usein pelkkä päälause–sivulause-kombo hoitaisi homman. Joskus kirjoittaa luonnostaankin pitkiä ja polveilevia virkkeitä, vaikka lyhyet olisivatkin helpompia ja auttaisivat lukijaakin. Tätä harmia ei auta se tosiasia, että minä olen sellainen luonne, joka saa suurta seksuaalistakin tyydytystä muiden kielioppi- ja välimerkkivirheiden korjauttamisesta mutta joka pelkää omia virheitään kuin keskiaikainen talonpoika ruttoa.
Usein kirjoittamisprosessi kaatuu käytännön ongelmiin. Ei ole aikaa kirjoittaa, ei jaksa, ei pysty, Netflixissä on uusi kausi Tuomaria. Paljon pelätty kirjoittajan blokki on ennen kaikkea vain tekosyy omalle kykenemättömyydelleen. Tietokone taikka koira syö tiedostot, eikä varmuuskopioita ole.
Tämänkään jälkeen ketään ei oikein kiinnosta. Kukaan ei välitä kirjoituksestani enemmän kuin minä eikä minuakaan jaksa aina kiinnostaa. Joskus haaveilin kirjailijan ammatista. Nyt kirjoittamista kokeiltuani on sanottava, että kirjoittaminen on sen verran myrkyllistä puuhaa, etten suosittelisi sitä kuin hullulle. Silti minä tahdon kirjoittaa. Tämä kertonee jotain minusta tai jostain abstraktista, käsin kosketelmattomasta arvosta, jonka olen kirjoittamiselle antanut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)