Naisten ja miesten välisistä suhteista (jatkoa)

Ensimmäisessä blogitekstissäni kerroin erään lukioni tytön säädyttömästä pukeutumisesta ja kosketin hieman mielipiteitäni naisten ja miesten välisiin suhteisiin. Aihe on kuitenkin niin laaja ja ajatukseni niin hajanaisia, että päätin aiheeseen palaavan tekstin olevan aiheellinen.

Yritin kirjoituksessani sanoa, että naiset ovat hyötyneet jo pitkään jatkuneesta sukupuolten välisten suhteiden kehittymisestä enemmän kuin miehet. En perustanut väitettäni juuri millekään kovalle datalle, vaan enemmänkin yleiselle pohdinnalle ja omalle kokemukselleni maailmasta.

Yritän nyt mahdollisimman vähäsanaisesti ja selkeästi kertoa ajatuksistani liittyen molempiin sukupuoliin, tapailuun, ja suurempaan yhteiskuntaan. Tämä on hyvin henkilökohtainen kirjoitus hyvin syvistä tunteistani eikä ideologinen manifestinomainen julistuskirja. En aio yrittää saada sinua ajattelemaan omalla tavallani, mutta jos niin teet, olen tyytyväinen. Tämä kirjoitus on joillekin masentavaa luettavaa ja joillekin taas mielenkiintoinen teksti katkeralta mieheltä. En ole katkera, en ainakaan niin paljon kuin tekstin sävystä voisi olettaa.

Filosofiani

Kaikki lähtee vapaan tahdon käsitteestä, tai enemmänkin kyseisen käsitteen mahdottomuudesta. En ole hiukkasfyysikko enkä biologi, mutta voinen kuitenkin kertoa näkemyksistäni. Muista lukea kriittisellä katseella, with a grain of salt, kuten englantiapuhuva maailma tykkää sanoa.

Vapaalla tahdolla on monta erilaista määritelmää, mutta tässä on omani: vapaa tahto on kyky tehdä toisin. Esimerkiksi kuvitellaan robotti, joka näyttää vihreätä tai punaista valoa riippuen siitä, onko sen sisällä olevan atomin vapaa elektroni tietyn rajan yläpuolella. Hiukkanen liikkuu indeterministisesti eli sen paikkaan ei mikään ulkoinen voima vaikuta. Hiukkasen tarkkaa paikkaa ei voida määrittää, mutta sanotaan, että voimme varmuudella tietää, onko hiukkanen tietyn rajan yllä. Jos hiukkanen on rajan yllä, robotti näyttää vihreätä valoa. Muuten robotti näyttää punaista.

Sanoisitko robotilla olevan "vapaata tahtoa" tai edes "tahtoa" ollenkaan? Intuitiivisella tasolla robotilla ei ole mielestäni vapaata tahtoa eikä oikeastaan minkäänlaista ajatusprosessiakaan.

Jos kyseinen ajattelu siirretään ihmiseen, mitä käy? Onhan ihminenkin vain kone, vaikkakin hyvin mutkikas sellainen. Äskeisen robottiesimerkin sijasta ihmisen päässä on aivot, joita ohjaavat viime kädessä perinnöllisyyslakeja noudattavat geenit sekä ulkoiset ärsykkeet.

Kysymys maailman deterministisestä tai indeterministisestä luonteesta jakaa filosofeja ja fyysikoita. Minua kiinnostaa vain se, miten ne reagoivat vapaan tahdon käsitteeseen. Minusta molemmat skenaariot maailmankaikkeudesta tekevät mahdottomaksi vapaan tahdon olemassaolon. Ainoa, jolla voisi olla vapaa tahto, olisi jonkinlainen yliluonnollinen olento, kuten Jumala, Allah tai Joulupukki.

Ymmärrykseni mukaan nyky-ymmärrys selittää ilmiön niin, että makromaailma on deterministinen, mutta mikromaailman ilmiöihin liittyy tietty määrä indeterministisyyttä. (Jos olet lukenut aiheesta enemmän, otathan minuun yhteyttä ja selitä paremmin, olisin kiitollinen.)

Jossain vaiheessa evoluutio soi meille ihmisille kyvyn käsittää itsemme osaksi maailmaa. Yleisesti taitaa olla puhe itsetietoisuudesta. Se vei Platonin juomaan myrkkyä jumalanpilkasta ja minut kirjoittamaan tämän blogikirjoituksen. Se mahdollistaa sen, että näemme itsemme osana suurempaa kokonaisuutta. Osaamme katsoa itseämme pidemmälle. Luolamiehetkin tekivät maalauksia luolanseiniin.

Deterministiseen luonteeseemme kuuluu, että hakeudumme lisääntymään mahdollisimman terveennäköisen vastakkaista sukupuolta edustavan jäsenen kanssa, poissulkien tietenkin homot ynnä muut lumihiutaleet. Useimmalle tämä on itsestäänselvää tai ainakin hyvin loogista. Myös jos ajatellaan seksuaalisen viehätysvoiman jakautuvan älykkyysosamäärän tavoin tasaisesti (eli hyvin kauniita ja samoin myös kuvottavia ihmisiä on verrattain vähän), niin suurimmille osalle ihmisistä tällä ei ole paljoakaan merkitystä.

Nyt saat kuvitella minut; kehitysvammaisen. En oikeastaan ole kehitysvammainen, mutta maallikon silmin saatan hyvin siltä näyttää. Miten kuuluu minun? Huonosti. Siihen päälle vaikeudet lähestyä uusia ihmisiä (ehkä kehitysvammojen takia, ehkä ei), välttelevä asenne väenpaljoutta kohtaan (eli en ole mihinkään (opiskelija)bileisiin menossa) ja muu yleinen perisuomalainen sisäänpäinsuuntautumeisuus, ja huomaa, miksi koen yksin kuolemisen mahdollisuuden kohdallani korkealla.

Olen ymmärtänyt asian niin, että nykyään elämän suurimmat irstaudet harrastatetaan opiskeluaikoina, kunnes tullaan noin kolmikymppisiksi ja asetutaan aloilleen. Jos minulla on vaikeuksia sosiaalisesti opiskeluaikoina, tulee senjälkeisestäkin elämästä sosiaalisesti autiota. Kolmikymppinen kehitysvammainen on vielä alempana tapailumaailmassa. Eli käytännössä nyt jos koskaan, mutta en halua lähestyä ketään juuri nyt.

En halua lähestyä ihmisnaarasta, koska pelkään torjutuksi tulemista. Pelkään, että minulle nauretaan. "Se on pelkkä vammainen, tietäkööt paikkansa!" Vammaiselle naiselle olisi ehkä kysyntää, mutta kehitysvamma miehelle on suuri isku hänen tulevaisuuden pariutumismahdollisuuksilleen.

Haluan, kuten normaalin miehen kuuluu, tervettä, hyvännäköistä naista. Ulkonäkö iskee silmääni enemmän kuin "luonne". Jokainen mies, joka toisin väittää, valehtelee. Käytännössä ainoa mahdollisuuteni pariutua on tähdätä alemmas. Juttu on vain siinä, etten tosiaan halua niin tehdä. Ruma nainen on häviö miehellensä.

Asiaa ei auta se, että arvostan (keskiverto)naista (keskiverto)miestä huomattavasti vähemmän. Enkä tiedä, kuka voisi minua siitä syyttää, kun miltei kaikki historian merkkihenkilöt ovat olleet miehiä. En pidä naista suuressa arvossa. Kaikki älykkäimmät ja arvostettavimmat tapaamani henkilöt ovat olleet poikkeuksetta miehiä.

Jos olisin kovan koulukunnan nojatuolisosiaalidarwinisti (en ole), käyttäisin miehistä kolmiojakoa. On alfoja, beetoja ja gammoja (Huomaa, että kreikkalaisten kirjaimien käyttö on tässä tapauksessa merkityksetöntä näennäisintellektualismia). Naiset kilpailevat alfojen huomiosta, mutta tyytyvät usein beetoihin, usein pakosta. Gammat ovat hylkiöitä, syrjäytyneitä ja kehitysvammaisia. Eli kuulun siis gammoihin. Kuten edellä mainittu, seksuaalinen viehätysvoima jakautuu kummankin sukupuolen kesken tasaisesti niin, että ääripäitä on suhteellisen vähän. Sanoisin, että noin 80 % miehistä ovat beetoja. Seksuaalisen viehätysvoiman määrittää pelkkä ulkonäkö, eli se on miltei geneettistä. Tietenkin tilanteelliset tekijät, kuten sosio-ekonominen asema, ylipaino tai vaikkapa poliittinen valta vaikuttavat henkilön yleiseen seksuaaliseen kauppa-arvoon.

Eli toisin sanoen: jos minusta ei tule seuraavaa Bill Gatesia, mitä suuresti epäilen, seksuaalinen kauppa-arvoni on iäti matala.

Näin tämän juuri äsken tosielämän esimerkkinä. Vanhempani erosivat noin vuosi sitten, ja isäni meni uusiin naimisiin. Edellinen avioliitto oli ollut pitkä, ja vaimo (äitini) on vahvasti keskiverto viehättävyydessä, kuten isä. Täämä isän uusi vaimo eli äitipuoleni on kerta kaikkiaan ruma. Hän muistuttaa minusta sikaa. Tästä esimerkistä voimme ainakin oletettavasti yleistää, että tapailumaailma on vaikeutunut miehille lyhyessä ajassa.

Mutta nimetönmies, käytätkö kehitysvammaisuuttasi tekosyynä olemaan lähestymättä muita ihmisiä?
Kyllä ja ei. Jos roolit vaihdettaisiin, en minäkään haluaisi alkaa suhteeseen kehitysvammaisen kanssa. Alkaisitko sinä?

Tosiasia on, että nykymiehellä on yhä vaikeampaa deittailumaailmassa. Pariutumisesta on tullut kisa pohjalle. Kun minua paremmat miehet alkavat havitella yhä huonompia naisia, mitä mahdollisuutta minulla on? Olenhan vain lievästi kehitysvammainen, kyyninen, rasistinen väliinputoaja.