Radikalisoidunko minä?

Lukiotaipaleeni päättyi ja lukulomani alkoi eilen. Tänään vietän lukulomani ensimmäistä päivää. Olen huomannut, että näinä päivinä, jolloin tulevaisuus lähestyy minua kuin rintama vihollissotilaita, olen löytänyt paljon enemmän motivaatiota kirjoittaa blogia. Edellinen kirjoitus Taisteluni on mielestäni tähänastisista kirjoituksistani selkeästi onnistunein. En tiedä, minkälaisia rientoja keksin itselleni lukulomalle lukemisen lisäksi. Osoittautunee vaikeaksi löytää motivaatiota lukemiseen, kun on vajoamassa yhä syvemmälle nihilismiin.

Hyvin moni asia on muuttunut lukion alusta. Olen mielestäni paljon älykkäämpi ja kyvykkäämpi nyt kuin lukiota aloittaessa. Maailmankuvani on kirkastunut ja olen paljon avoimempi uusille ideoille. Ennen olin aika lailla normo eli uskoin yleisesti siihen kaikkeen, mitä yleisesti pidetään ”korrektina” ja ”hyväksyttävänä”. Pelkäsin leimoja, kuten ”rasisti” ja ”misogynisti”. Koulussa minulle opetettiin yleisesti ottaen asioita, joihin minun haluttiin uskovan. Eräskin opettaja jaksoi hanakasti väittää, että naisen euro on todellakin 80 senttiä. Näin saattaa olla, mutta hän ei tietekään tuonut riittävästi ilmi sitä tosiasiaa, että kyse on tuloeroista eikä mistään systemaattisesta naissyrjinnästä. Nykyään ymmärrän olla välittämättä sen enempää leimoista tai helpoista vastauksista.

Muistan vielä, kuinka kuulin ensimmäistä kertaa Jussi Halla-ahosta. Kuulin hänestä äidiltäni, joka sanoi vain hänen olleen ”rasisti”. Äidillä ei ollut muuta sanottavaa. On joskus surullista, kuinka heikkomielinen äitini osaakaan olla. Isänikään ei pidä Halla-ahosta. Onhan se tietenkin ymmärrettävää: Eiväthän kommunistit ole yleisesti ottaen pitäneet fasisteista. He näkevät heissä liikaa itsestään muistuttavaa. Ennen pitkää kuitenkin aloin kiinnostua kivasta Tampereen Jussista. Katsoin hänen pätkiään Youtubesta ja pidin kuulemastani. Hänen kykynsä pysyä rauhallisena ja olla vetoamatta tunteisiin sekä hänen verbaalinen kyvykkyytensä vetosi minuun. Nyt voin sanoa, että Jussi Halla-aho on suosikkijulkkikseni maailmassa, jossa julkisuuden henkilöt, kuten myös poliitikotkin, ovat vain turhanpäiväisiä tyhjäntoimittajia. Erityisesti rakastuin hänen yksinkertaisiin vastauksiinsa ihmisarvosta, jota olin itsekin paljon pohtinut:

”Kunnes joku kertoo minulle, että miten niin kaikki ovat samanarvoisia, olen edellä sanotusta seuraten sitä mieltä, että erilaisuus on eriarvoisuutta ja että kaikki ovat eriarvoisia. Sen sijaan, toisin kuin egalitaristit kuvittelevat, eriarvoisuudesta ei seuraa vähempiarvoisten kaasuttaminen, ellei kaasuttamiselle ole muuta pätevää syytä. Mielestäni olen arvokkaampi kuin metsäpolulla lojuva hiirenraato, mutta en minä sen takia revi raatoa palasiksi. Mielestäni maailma on mukavampi paikka, jos siellä on taidetta (uskonnoista ja eduskunnasta en ole ihan varma) ja kielentutkimusta. Mutta jos vene alkaa vuotaa, pidän selvänä, että yli laidan on heitettävä ensimmäisenä vähäarvoisin lasti, ts. taiteilijat ja kielentutkijat.” (Ote Jussi Halla-ahon blogikirjoituksesta ”Ihmisarvosta”. Jussi Halla-aho on julkaissut kirjan, jossa hän on valikoinut kirjoituksiaan. Minä koin suurta harmistusta huomatessani, ettei kirjaa ollut kirjastossa lainattavaksi. Jos kirjojen ostosta kirjastoihin päättää jokin elin, kuten sen uskon tapahtuvan, voidaan puhua jo mielipiteensensuurista.)

On kenties valitettavaa mutta samalla ymmärrettävää, miksi Halla-ahon on oltava sellaisessa paskapuolueessa kuin Perussuomalaiset. Käytän edellistä termiä niin kunnioittavasti kuin voin. On vain minusta selvää, että persut on juuri se puolue, joka kerää kaikki avoimet rasistit, pieniälykkyysosamääräiset suomenpelastajat ääniuurnille. Se on yksi demokratian kääntöpuolista, jonka me olemme ehdollistettuina oppineet hyväksymään hyväksi asiaksi: on hyvä, että kaikilla on ääni. Perussuomalaisten on joskus vedottava pienimpään yhteiseen tekijään, kuten kaikkien puolueiden. Populismia harrastavat kaikki puolueet jossain mielessä, varsinkin nykypäivän keskiluokkaistuneessa maailmassa. Olen esimerkiksi pitkään miettinyt, miksi Kokoomusta äänestetään niin ahkerasti. Kokoomus ei ole mikään talousliberaalien puolue, vaan suuryrityselämän nukkepuolue, jonka kaikki johtohenkilöt ovat kiistatta typeriä, teennäisiä äänitorvia. Pidän itseäni melko koulutettuna politiikan kuluttajana siinä mielessä, että en luota kehenkään enkä yhteenkään puolueeseen.

Olen myös huomannut, kuinka olen radikalisoitunut ja kuinka näkemykseni poikkeavat yhä enemmän valtavirrasta. Olen mieltynyt eugeniikan ideaan. Kannatan salaisesti eugeniikkaa, oli se sitten negatiivista tai positiivista. Haaveilen poliittisesta ympäristöstä, jossa rodunjalostusopin voisi tuoda esille eduskunnassa ilman fasistin leimaa. Käytännössä kaikki hyötyisivät pienestä eugeniikasta, mutta se ei oikein sovi liberaaliin ajatusmaailmaan. Onko hassua, että kehitysvammainen on eugeenikko? Eugeniikka saa huonon maineen, vaikka se oli etenkin Ruotsissa hyvinkin muodikasta. On valitettavaa, kuinka paljon julkinen diskurssi nojaa käytännössä vain muotiin ja sen ennalta-arvaamattomiin ilmiöihin.

Taisteluni

Yritin jo kerran valottaa tilannettani ja mielentilaani blogikirjoituksessa Merkityksetön elämäni. Tämä blogikirjoitus on joutunut ikuiseen kadotukseen bittieetteriin, eikä sitä olla koskaan löytävä uudelleen. Suurin ongelma kirjoituksessa oli, että se oli hieman paska. Toiseksi suurin ongelma oli se, että se vaikutti - ainakin minusta - painottamaan oman tilanteeni surkuttelua eikä valottamaan esimerkiksi sitä, miten olen joutunut tällaisiin johtopäätöksiin elämästäni ja tulevaisuudestani. Ajatukset eivät synny tyhjiöstä. Mielestäni parhaimmatkin filosofiat ja maailmankatsomukset, olivat ne kuinka hyvin argumentoituja, tarkasti tutkittuja, pitkäjänteisesti mietittyjä vailla hätäisiä johtopäätoksiä, on nähtävä kontekstinsa läpi. Nietzschen ajatukset syntyivät tiettyyn aikaan, ja niin syntyivät sosialisminkin ajatukset. Ajatukset eivät ole koskaan olleet eristyksissä ympäröivästä maailmasta, vaan ovat hyvin kiinteällä tavalla osa sitä. Tämän takia on esimerkiksi hyödytöntä suuttua Kalevalan naishahmoja, koska Kalevala kirjoitettiin maailmassa, joka on omastamme hyvin erilainen. (Tähänkin ovat jotkin feministit ryhtyneet. He esimerkiksi kampanjoivat Aino-maalausten Kiasmasta poistamisen puolesta.) Syvempi kontekstuaalinen pohdinta jäi täysin puuttumaan hylätystä blogikirjoituksesta. Kirjoitus ei myöskään vastannut muita, uudempia vaatimuksiani. Toivon, että tämä on ainoa kerta, jolloin kirjoitan blogikirjoituksen kokonaan uudestaan. Ehkä paranen tekemällä. Jussi Halla-ahokin parani.

Nihilismi on filosofinen aatesuuntaus, joka kyseisen filosofin mukaan joko kyseenalaistaa tai kieltää kokonaan. Nihilismiä on monenlaista, mutta itse puhun enimmäkseen moraalisesta ja eksistentiaalisesta nihilisimistä. Moraalinen nihilismi kiistää moraalisten totuuksien olemassaolon ja eksistentiaalinen kyseenalaistaa, onko elämällä mitään tarkoitusta tai edes mitään konkreettista substanssia. Kun minä puhun nihilismistä, puhun siitä omasta näkökulmastani eli siitä nihilismiksi kutsumastani ajatusmaailmasta, jonka olen näennäisintellektualistisuudessani luonut. Nihilismi on vain sana, jolla kuvaan oikeata, paljon monimutkaisempaa ajatusmaailmaani ja minua ympäröivää todellisuutta. Ainoat kokemukseni Nietzschestä (nihilismin isänä pidetty saksalainen filosofi) ovat muutama Youtube-video ja Wikipedia-artikkeli. En ole koskenutkaan yhteen Nietzschen kirjoittamaan kirjaan, enkä ole lähiaikoina aikeissa.

Nihilismi(ni) kulminoituu elämän tarkoituksen etsimiseen. Vaikka emme sitä sen tietystä epämiellyttävyydestä koko ajan tiedostakaan, koko yhteiskuntamme perustuu yksinkertaisuudessaan sille ajatukselle, että kaikella keskiverron ihmisen pyristelyllä maailmassa on jonkinlainen merkitys. Ajattele vaikka, jos yhtäkkiä esimerkiksi kaikki rekkakuskit heräisivät toteamukseen siitä, kuinka heidän työnsä on lopulta merkityksetöntä ja että heitä arvosteta. Muutamassa päivässä ihmiset eivät saisi lääkkeitään ja kaikilla olisi yksinkertaisesti aika ikävä olla. Nyky-yhteiskunta on jo sen verran turtunut sokkeihin, ettei yhteiskuntarauhaa kovin hevillä rikota. Esimerkiksi Panaman paperien kaltaisten suurien tapahtumien tai 2008 finanssikriisin jälkeen luulisi tapahtuvan jotain, mutta kansalta ei riittäntyt niin sanottu "moti" minkään asian muuttamiseen. Nykyihmisen elämä on yltäkylläisyyden ja tylsän olemisen elämää. Kukaan ei sinänsä taistele länsimaissa olemassaolostaan, mutta kaikki samalla edesautamme järjestelmää, joka on käytännössä rakentunut sopimuksille ja valheille. (Puhun siis fiat-rahasta.)

On ehkä tieteellinen ja virallinen termi, jolla kuvataan sellaista tunneköyhää ja tylsistynyttä mielialaa, joka on asettunut täydellisesti tavallisen ihmisen mieleen, mutta itse puhun turtumismentaliteetista. Väitän, että ihmiskunnan summattu onnellisuus ei kovinkaan paljon nouse elintason noustessa rajusti. Uskaltaisin jopa väittää, että ihminen tunsi elävänsä kaikkein eniten ollessaan vielä metsästäjä-keräilijä-olento. Ihmiset vaikuttavat näinä päivinä voivan jotenkin huonosti, vaikka heidän perustarpeensa onkin täytetty. Nyky-yhteiskunta mahdollistaa jopa aika leveän elämisen tekemättä yhtään mitään eli sosiaaliturvan. Pidän jotenkin naurettavana ajatusta, että nykyihminen stressaisi yhtään mistään. Vihollisvalta ei kolkuttele porteilla, ruokaa on pöydässä tai viimeistään jonossa, ihminen on vapaa seksuaalisesti ja viihdykettä on esimerkiksi kirjastossa. Silti työstressi on yhä lisääntyvä länsimaalaisen elämän lieveilmiö. Samalla yltäkylläisellä elintasollamme tapamme luontoa ja raiskaamme planeettaa. En ole ekoihmisiä, mutta kaikki tämä luonnon tuhlaus talouskasvun nimissä tuntuu absurdilta. Sillä mitä muuta edes enää on talouskasvu kuin numeroita tietokoneen näytöllä. Se harvoin enää näyttäytyy elintason kasvuna. Elintasoakin taidetaan mitata rahankäytöllä. Oikea sisällöllinen elämä syntyy ihmissuhteista ja itsensä toteuttamisesta näiden suhteiden kautta.

Ihmisen toiminnalle tyypillistä näyttää olevan se, että se suuntaa jotain tiettyä tarkoitusta. Tarkoitus voi olla jokin arkipäiväinenkin; useimmat painavat työtä, jota inhoavat, päästäkseen maksamaan vuokraansa, ja elääkseen taas yhden kuukauden. Useimmille tämä kelpaa. Toiset taas alkavat kyseenalaistaa tätä arkista elämän tarkoitusperää ja alkavat etsiä syvempää tarkoitusta. Jotkut perustavat perheen. Toiset ryhtyvät hedonisteiksi, toiset poliitikoiksi ja taiteilijoiksi. Vaikka jotkin olevatkin ”menestyksekkäämpiä” kuin toiset, on nykyihmisen (ainakin länsimaalaisen) elintaso jo niin korkea, että sillä on yhä vähemmän merkitystä. Tuloeroista tykätään puhua, vaikka minusta ne ovat jo niin merkityksettömiä, että samalla voitaisiin vaikka puhua ihmiskunnan geenipohjan parantamisesta. (Rinnastan nyt siis kaksi keskenään melko merkityksetöntä asiaa keskenään, typeryksille huom.) Oikeasti menestyksekkäinä pidän vain niitä, jotka jäävät ihmisten mieliin – he ovat omalla tavallaan saavuttaneet kuolemattomuuden ja ”paenneet” ikuista kadotuksen virtaa.

Yleisestikin olen aina ajatellut, että suurin osa ihmisen epäloogisistakin toiminnoista johtuu kuolemanpelosta. Kärsimyksellinenkin elämä on kuolemaa mieluisempi ajatus. Vain tarpeeksi nihilistisenä tai masentuneena (olen vain nihilistinen) alkaa kyseenalaistaa tätä ajattelutapaa. Ensiksi alkaa miettiä, mitä on kuoleman jälkeen. Sitten tulee platonilaiseen johtopäätökseen, että vaihtoehtoja on vain kaksi: ikuinen tyhjyys tai hengailu samanmielisten kanssa jonkinlaisessa jälkielossa. Kumpikaan näista ei kuulosta kovin kamalalta. Kaikki palaa tyhjyyteen joka tapauksessa, kun universumin lämpökuolema tai Venäjän ydinaseet tappavat meidät kaikki.

Kun on keksinyt teorian, sitä haluaa alkaa soveltaa kaikkeen. Tämä on kuitenkin huonoa tiedettä, mutta näemmä filosofiassa yleinen toimintatapa. Kuten Freud keksin teorian ensin ja vasta sitten keksin, miten se soveltuu ties minkälaisen esimerkin selittämiseen. Miksi ihminen lisääntyy? Onko sille selitystä biologisen impulssin lisäksi? Ihminen tietenkin pelkää kuolemaa, mutta tiedostaa samalla kuolevaisuutensa. Lisääntyminen on hänen tapansa kapinoida kuolemaa vastaam ja saavuttaa edes jonkinlainen välikäden kautta kulkeva kuolemattomuus. Minkä takia rakastamme sankarimyyttejä? Koska sankarit ovat kuolemaa suurempiakin ikoneja, ja käsittelemme alitajuisia halujamme tulla muistetuksi heidän kauttaan, olivat he sitten fiktiivisiä taikka oikeita. "Teoria ensin" -tyyppinen filosofointi on tapa luulla olevansa oman kohtalonsa ja olemassaolonsa herra.

Tosin tämäkin on vain yleismaallista teorisointia, jolla olen yrittänyt luoda aasinsiltaa omakohtaisempaan, intiimimpään ajatusmaailmaani, johon olen koko tämän kirjoituksen ajan pyrkinyt. Ajatus on vienyt kynääni (näppäimistöäni) järjen edellä. Huomaan, että kirjoitusintoni hiipuu, kun on kyse syvimmistä ja intiimeimmistä ajatuksistani. Ei sen takia, ettenkö haluaisi niistä kirjoittaa, vaan sen takia, että huomaan usein tuijottavani seinään ja ulos ikkunasta yrittäessäni niistä kirjoittaa. En löydä sanoja. Se on kielen yksi heikkous. On vaikeaa, ehkä jopa mahdotontakin kielentää syvimpiä, rajuimpia ajatuksiaan sanoiksi, vieläpä ilman katse(tai kosketus-)kontaktin tuomaa epäabstraktisuutta. Vain taitavimmat kirjoittajat kykenevät siihen, ja silti paljon jää koskematta.

Vaikka elämällä tuskin on objektiivista merkitystä, kovin moni näyttää käyttäytyvän niin kuin sillä olisi merkitys. Minä näen tässä suuren ristiriidan teorisointini kanssa. Onko elämällä sittenkin joku tarkoitus, ja minä vain en tyhmyydessäni sitä näe? Vai olenko minä ainoana tarpeeksi korkeaälykkyysosamääräinen kyseenalaistaakseni tosielämän selviöinä pidetyt paradigmat? Kuvitelkaamme nyt vaikka seuraava tilanne:

Isäni on kunnon punavassari, ja hän tilaa Vasemmistoliiton pää-äänenkannattajalehteä Kansan uutisia. Siellä oli, täysin vasemmistolaiseen tapaan, nyyhkytarina miehestä, jonka elämä oli varsin selällään velkojen vuoksi. Mies on tällä hetkellä velkasuunnittelussa. On minusta varsin selkeää, että utilitaristisesta näkökulmasta itsemurha olisi miehelle paras vaihtoehto. Mies oli muistaakseni naimaton ja lapseton. Miksi hän kituuttaa? Itse suorittaisin seppukun ihan vain siitä vahingoniloisesta hurmiosta, että velkojat jäisivät takiani tappiolle. Kävisin vielä tuhlaamassa kaikki pienetkin rahani ja kusisin kämppäni kusiseksi ihan vain silkkaa pahanmielisyyttäni. Kuitenkin hän kituuttaa päivästä toiseen. Kaikki voimat ja jaksamiset hänelle, sillä itse en vaivautuisi. En tiedä, onko hän vahva, vaiko vain hyvin tyhmä, joten en ota kantaa.

Kirjoitan pian ylioppilaaksi. Viime kesäloman viimeisenä viikkoina minuun iski kuin vasara naulaan se epämukava ajatus, että tämä olisi viimeinen huoleton kesä. Tämän jälkeen stressaisin luonteenomaisella tavallani ylioppilaskirjoituksista, sen jälkeen opiskelupaikasta, opiskelija-asunnosta, ruoasta, toimeentulosta ja niin edelleen. En vain anna sen näkyä kenellekään.

”Et kai sä stressaa?” kysyy isä saunassa.
”En tietenkään. Ei ole tapaistani”, vastaan.

Oikeasti stressaan ihan helvetisti. En niinkään ylioppilaskirjoituksista, vaan enemmänkin tulevaisuudesta. En näe sitä valoisana ja hauskana, vaan synkkänä ja ikävystyttävänä. Tulee vain olemaan töitä. Paljon töitä maailmassa, jossa näen työn menettäneen jo merkityksensä. Tämän maailman iso työ tapahtuu suuryrityksissä, joissa on ylisuuret pr-koneistot ja jotka näkevät työntekijänsä vain nappuloina. Tosiasiallisesti nämäkin yritysjohtajat ovat vain nappuloita kapitalismissa. Kapitalismi on uusi Jumala: sitä ei tule kyseenalaistaa, vaikka tosiasiassa voisimme kaikki paremmin, jos keksisimme uudenlaisen järjestelmän, tai ainakin muokkaisimme hieman nykyistä. En halua olla nappula ja muuttaa Helsinkiin.

Tietenkään en joka hetki haudo päässäni synkeitä ajatuksia. Joskus olen jopa onnellinen tai lähestyn sitä. Kun juttelen kaverien kanssa ja kun tunnen ylpeyttä jostain pienestäkin. Aina silloin tällöin ajatukset tahriutuvat piittaamattomuuteen, kuten esimerkiksi silloin, kun en saa yöllä unta, kun fysiikanläksyt tuntuvat ylitsepääsemättömän vaikeilta, kun näen parin suukottelevan lukion käytävällä. Pohdin silloin, onko mitään minkään arvoista. Pääsenkö edes koskaan eläkkeelle. Onko tosiaan parempaa tuntea sellaista arkista raadannan tuskaa kuin olla tuntematta mitään?

Kun kääntyy filosofiselta suuntaukseltaan nihilistiksi, on tehtävä tärkeä päätös aktiivisen ja passiivisen nihilismin välillä. Aktiivinen nihilismi on käytännössä eksistentialismia: olen vapaa tekemään mitä vain, koska ei ole olemassa objektiivista tarkoitusta tai moraalia. Passiivinen nihilsmi on umpikuja-ajattelua: mikään ei ole tekemisen arvoista. Yhä enemmän ja enemmän kallistun jälkimmäiseen, sillä näen kaiken arvostamani ulottumattomissa.

Perhettä ei tule. Päätin tämän jo kauan sitten: en ole aikeissa laittaa huonoja geenejäni lukuisine sairaalloisine oikkuineen perinnöksi. Adoptioon tai koeputkihedelmöityslapseen en suostu: tuntuisi minusta hyvin aisankannattajamaiselta suostua kasvattamaan lasta, joka ei ole minusta siinnyt. Lisäksi minussa kytevä naisviha estänee avioliiton. Senkin lisäksi ulkomuotoni on omastakin mielestäni niin kuvottavan sairaalloinen, etten usko minkään naisen kiintyvän minuun.

En ole eriyisen luova ihminen, enkä kovin lahjakaskaan. Olen älykkyydeltäni keskiverto. En näe tekeväni mitään erityisen suurta, josta minut muistettaisiin tai josta saisin edes mukavasti rahaa. Olen varmaan tästä syystä huomannut itsestäni, että vihaan suurenmoisesti lahjakkaita, tai edes näennäisesti lahjakkaita, ihmisiä. Vihani on ottanut jo huvittavankin pikkumaisia piirteitä. Luin kerran artikkelin eräästä ikäisestäni, joka oli kirjoittanut L:n pitkästä matematiikasta. Artikkelissa luki: ”Matemaattisesta lahjakkuudestaan huolimatta [nimi] haluaa urheiluselostajaksi. Hänen mukaansa synnynnäisen lahjakkuuden ei tarvitse määrätä urapolkua” Et voi, hyvä lukija, kuvitellakaan vitutukseni määrää. Inhon siirtäminen muihin on iänikuinen defenssi, jolla pyritään välttämään oman itseen kohdistuvat negatiiviset ajatukset. Olen huolissani. Kuvittelin itseni tuollaisten alhaisten keinojen yläpuolelle, hah!

Ymmärrän kyllä kamppaluni narsistisuuden. Jokin neekeripoika kuolee Afrikassa nälkään ja minä murjotan huonoa elämääni ja kirjoitan siitä kalliilla läppärillä blogia siemaillen samalla halpaa kulutuskolajuomaa lämmitetyssä ja turvallisessa talossa. Joskus tuntuu sitä, ettei minulla olisi edes lupaa hautoa tällaisia ajatuksia. Vaikutan itsenikin mielestä joskus vain ruikuttavan turhista. Sattuu kuitenkin myös vain olemaan, että nämä asiat ovat minulle tärkeitä.

Elämä on kärsimystä. Sen ymmärsivät buddhalaiset ja Schopenhauer. Kärsimyksen määrä riippuu ihmisestä, mutta siltä ei voi välttyä. Elämä pelkässä hedonistisessa ylellisyydessä olisi myös täysin tyhjää, ja siihen kyllästyisi kenties hyvinkin nopeasti. Kärsimys tuo nautinnolle kontekstia samalla tavalla kuin ruma tuo kauniille. Oman paikkansa etsimiseen maailmassa tuo mukanaan itsessäänkin jo kärsimystä. Mietin vain joskus, onko kaikki tämä raadanta, sydänsuru ja ikävystyneisyys kaiken sen arvoista varsinkin silloin, kun on sattunut syntymään jo hieman ”huonoksi”. Puhun siis vammaisuudestani. Luulen, että ilman vammaisuutta ajatukseni eivät olisi yhtä mustavalkoisia. Luulen myös, että kaikki lahjattomat, rumat ja (kehitys)vammaiset pettävät itseään, jos luulevat heillä olevan yhtäläinen mahdollisuus onneen.

Näin kerran kuvan, jossa toinen möebiusta sairastava oli löytänyt kohtalotoverinsa ja rakastunut tähän. Mies näytti kaljuna kananmunalta. Nainen vaikutti etäisesti muistuttavan naista, jos vähän siristi silmiään. Kuvoksuin.

Mainitsemani kärsimyksen ei tarvitse olla kovin erityistä. Eniten kärsimys on arkista: olla viimeinen valituksi pallopeliin, katsoa käytävällä suutelevaa pariskuntaa, potea päänsärkyä, stressata, katsoa kuvia menestyneistä miehistä. Tavallaan ymmärrään Pekka-eric Auvisen kaltaisia kovanonnenritareita, jotka päättävät päästää kerran kaiken irti pois päästään ja kehostaan Sig Sauerin rumemmasta päästä. Kaiken turhautumisen, vihan, inhon, pettymyksen ja suoranaisen epätoivon. Luulen, että siinä vessassa, ennen kuin ampui itseään ohimoon, Pekka tunsi jotain syvällä sisimmässään, lihallisena ja käsinkosketeltavana. Ei katkeruutta, ei, sen hän oli jo saanut päästettyä irti pyssynsä toisesta päästä niihin yhdeksään surmaamaamaansa ihmiseen. Ei, hän ei tuntenut surua lähestyvästä kuolemastaan. Jos hän olisi jänistänyt nyt, hän olisi viettänyt loppuelämänsä kalterien ja lukkojen takana. Luulen, että hän tunsi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan vilpitöntä iloa.

Kirja: Halujen taistelukenttä (1994, suom. 2009) - Michel Houllebecq

Huom! Alla oleva teksti sisältää juonipaljastuksia. Kaikesta sanomastani huolimatta kirja on edelleen hyvä, ja suosittelen sitä  Jos koet juonipaljastuksien pilaavan lukukokemuksesi, lopetathan lukemisen ja lainaat kirjan kirjastosta.

En pidä joulusta. Jotain nykyjoulussa on niin teennäistä, niin imelää ja samalla karvasta, että se saa minussa vain aikaan vain vastenielisyyttä. Sauli Niinistönkään joulurauha ei ulotu minuun: mieleni on musta, kun maa on lumesta valkoinen. Toisaalta olen iloinen, sillä lienen löytänyt uuden suosikkikirjailijan - ja vielä elävän sellaisen - ranskalaisen Michel Houllebecqin.

Vanhaherra Michel on hauska mies, oikea kirjallisen alan rokkitähti. Kerran häneltä kysyttiin, kuinka hän julkeaa kirjoittaa niin karkeasti asioista, niinkin karkeasti, että hän saa osakseen vihamiehiä ja halveksuntaa. Hän vastasi: "Se on helppoa. Kuvittelen vain olevani jo kuollut." Luulen, että nuo sanat kuvaavat hänen sielunmaisemaansa enemmän kuin minä voisin kuvailla Wikipedian tietojen ja tämän kirjan turvin. Sanon vain sen, että hän on yksi Ranskan tällä hetkellä myyvimmistä kirjailijoista. Hänellä on faneja, ja hänen sanomansa näemmä resonoi ranskalaisiin. Jos luet tätä pitkällä tulevaisuudessa, haluan myös sinulle mainita, että Pariisissa oli juuri suuria mellakoita. Mellakointi johtui Ranskan silloisen (eli nyt nykyisen; muista, tämä on viesti tulevalle lukijalle) presidentti Macronin ajamista polttoaineverokorotuksista, mutta pian mellakointi riistäytyi ihan vain Macronia itseään vastaan kohdistetuksi rähinöinniksi. Ranskassa kuohuu.

Tässä hän on. Mestari itse. Toisten rakastama, toisten halveksuma. Lähde: Wikipedia

Yle: Pariisin mellakat ryöstäytyneet käsistä

Halujen taistelukenttä on hänen esikoisteoksensa, mikä näkynee suomennosviiveestä. Hänen uusin teoksensa (jonka varmaan joskus luen) suomennettiin miltei heti, mutta tätä suomennosta saatiin odottaa 15 vuotta. Tämä on myös minun ensimmäinen Houllebecqini. Heti tämän kirjoitettuani alan lukea hänen seuraavaa teostaan: Alkeishiukkasia. Vaikka nautinkin tästä teoksesta, tietty temaattinen tyhjyys ja samalla suurenmoinen potentiaali saa minut ainakin odottamaan enemmän. Onneksi en joudu odottamaan jatko-osaa, sillä lainasinhan molemmat teokset kirjastosta samaan aikaan.

Halujen taistelukenttä on lyhyt kirja: noin 150 sivua suurella kirjasimella ja rivivälillä. Sanottakoon myös kirjan ulkomuodon olevan erikoinen: se on sellaista mallia, joka on paljon korkeampi kuin leveä.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, mutta itse jakaisin sen kahteen. Ensimmäisessä osassa tapaamme kirjan sankarin: kolmekymppisen, kyynisen miehen, jolla on ollut suuria vaikeuksia naisten kanssa. Saamme tietää hänen hiljattaisesta, sotkuisesta erostaan tyttöystävästään. Mies on omien sanojensa mukaan voittanut talouden vapailla markkinoilla: hänellä on rahakas pesti atk-firmassa, joka on juuri viimeistelemässä suurta diiliä Ranskan maatalousministeriön kanssa. Pienessä sivuroolissa on hänen pappiystävänsä sekä hänen ystävänsä Tisserand. Tisserand on epätoivoinen neitsyt, joka päättäväisesti kulkee epäonnistuneesta iskemisyrityksestä toiseen. Alkupuoli kirjasta on kuvausta päähenkilömme elämästä. Hän on kyllästynyt olemassaolonsa loputtomaan byrokratiaan ja on kovin onneton.

Toisessa osassa päähenkilön elämä suistuu raiteiltaan täydellisesti ja lopullisesti. Katastrofaalisen iskemisreissun jälkeen Tisserand ajaa puuta päin tappaen itsensä, ja päähenkilö itse joutuu mielisairaalaan. Lopussa päähenkilön tila jää epämääräiseksi. Itse tulkitsen lopun niin, että päähenkilö tekee itsemurhan ajaessaan pyörällä alas kielekkeeltä.

Päähenkilön byrokraattista elämää rinnastetaan kirjassa usein nykyihmisen sisällöttömään elämään ja irvokkaaseen yhteiskuntaan, jossa toiset elävät ylettömyydessä ja toiset köydyydessä. Vaikka kirjan pääteemoina onkin yksinäisyys ja nykyihmisen lopulta hyvin hauras mielenrauha, on tämänlainen vertaus väistämätön. Houllebecq näyttää nauttivan tällaisista vastakkainasetteluista. Päähenkilö on vedenkestävä nihilisti: hänen mielestään lihallisen maailman ulkopuolella ei ole mitään, ja tämä oivallus saa hänen mielensä järkkymään. Hän on tunne-elämältään turta. Hän ei enää yksinkertaisesti välitä. Houllebecq välittää tämän täyden välinpitämättömän tunteen erittäin taidokkaasti. Välinpitämättömyys ulottuu myös ulkoiseen maailmaan: toimistoihmiset istuvat tyytyväisinä toimistoissaan, samalla kun kaduilla mellakoidaan ja neekerijengit puukottavat muita ja toiiaan kaduilla.

Päähenkilömme on kuin portti kumpaankin maailmaan; hän saa osakseen niin hyvää kuin huonoa elämää. Hän elää taloudellisesti hyvää elämää, mutta kärsii toisessa elämässä - sukupuolielämässä. Hän samalla tahtoo naista, mutta samalla torjuu yhden lähentymisyrityksen kirjan alussa. Päähenkilö näkee kumpaankin maailmaan, niin yltäkylläisyyden kuin myös kurjuuden maailmaan. Koskaan hänen ahdinkoaan ei inhimillistetä: hänen kurjuutensa on enimmäkseen narsistista. Hänestä on vastenmielistä, että nuoret saavat sitä, mitä hän ei: nuorten naisten hyväksyntää ja rakkautta. Kirjan kohokohdassa hän kehottaa Tisserandia puukottamaan rannalla rakastelevan teiniparin. Tämä ei kykene ja ajaa puuhun. Yhä hän sanoo Tisserandista vain sen, että "litistyessään puuhunkin hänen sydämessään oli vielä taistelua, hän ei ollut vielä luovuttanut".

Tarkoituksella tai ei, tuntuu kirjan juoni varsin katkonaiselta. Lyhyet kappaleet ja katkonaisuuteen taipuva virkerakenne luovat spontaaniuden mutta samalla töksähtelevän vaikutelman. Joku voisi myös sanoa, että kirjan ensimmäinen puoli on miltei turha, sillä kaikki oivallukset ja oikeat juonenkäänteet tapahtuvat vasta kirjan puolivälin jälkeen. Toinen voisi sanoa, että hidas kerääntyminen päähenkilön mielenalan lopulliseen romahtamiseen oli välttämätöntä, sillä ilman sitä hulluus jäisi ilman kontekstia ja päähenkilön hahmo litteäksi.

On selvää, että päähenkilö on tarkoitettu kirjailijan alukseksi. Luomansa fiktiivisen henkiön kautta Houllebecq pääsee purkamaan turhautumistaan nykyiseen länsimaailmaan ja kulttuuriin. Tämänlaisissa kirjailijan alushahmoissa on se huono puoli, että niillä on tapana jäädä litteiksi. Lukijan on tarkoitus "täyttää" hahmoluonnehdinnan "tyhjät aukot" itse. Kirjaksi, joka on tarkoitettu kulttuurikritiikiksi, itse kritiikkiä on valitettavan vähän. Kaikki elementit ovat hyviä, mutta jokainen niistä jää hieman vähäiseksi. Pidin siitä, mitä sain, mutta sitä, mitä sain, sain liian vähän. Jokainen kirjan teema on mielenkiintoinen, kirjailijan häikäilemättömän musta huumori virkistävä ja itse kirjoittaja on selvästi lahjakas. Esikoisteokseksi Halujen taistelukenttä on tasokas, mutta hyvin moni asia jää vain pätkäksi, lyhennetyksi versioksi. Ehkäpä syynä oli Houllebecqin miltei tuntemattomuus, ehkä kirjan lyhyys. Toivon, että Houllebecqin seuraava kirja lyö minut ällikällä, koska hänen esikoisteoksensa sai minut tuntemaan jotain, mutta ei päässyt ihan loppuun asti.

Sateenkaaren värit: Incel, MGTOW, PUA, Redpillerit...

Maailmaa kuohutti muutaman viikon ajan Torontossa tämän vuoden huhtikuussa tapahtunut yliajotapaus, jossa Alek Minassian -niminen mies ajoi pakettiauton päin väkijoukkoa tappaen 10 ja haavoittaen 16:tta. Jupakka toi muun, Internet-kulttuurista toivottomasti tietämättömän maailman tietoon Incel-ilmiön. Hetkessä Youtube täyttyi Incel-ilmiöön liittyvistä videoista. En itse ollut kuullut Incel-ilmiöstä ennen kyseistä tapausta, kuten ei ollut kovin moni muukaan. Incel oli muoti-ilmiö: se oli häilyvä pois yhteiskunnan kollektiivisesta tietoisuudesta niin nopeasti kuin oli sinne päässytkin. Lynkkausmielialaan sotkettiin myös mukaan incel-eetteristä irrallisia ryhmiä, kuten Redpillerit (tästä lähtien punapillerit) ja MGTOW:it (Men Going their Own Way, joukko miehiä, jotka välttelevät naisia, suhteita ja erityisesti avioliittoja).

Incel on sulautuma sanoista involuntary celibate, ja usein se suomennetaan tahdonvastaiseksi selibaatiksi. Itseään kyseisellä termillä kuvaavat henkilöt ovat miltei aina miehiä, jotka eivät onnistuu pääsemään parisuhteeseen yrityksistään huolimatta. Incelit syyttävät usein kaikkea muuta kuin itseään, kuten genetiikkaa, naisten pahuutta, nyky-yhteiskuntaa yms. Heidän omasta mielestään kyse ei ole seksittömyydestä vaan nimenomaan parisuhteettomuudesta. Incelit ovat tästä usein varsin tiukkoja: heidän mukaansa vain rakastava parisuhde voisi "parantaa" heidän inceliytensä, eikä esimerkiksi huoralla käyminen auttaisi heitä. Oman tarinansa mukaan he ovat sorrettuja, heitteillejääneitä miehiä, joita naiset eivät huoli. Kuitenkin usein myös käy, että incelien vaatimukset naisille ovat korkeita. Keskivertoincelin unelmanainen on kaunis, hoikka, neitsyt (erityisen tärkeää) ja useimmiten valkoinen (incel-sivustojen itse tekemissä käyttäjäkuntakyselyissä he tunnitautuivat pääosin valkoisiksi).

Incelit saivat alkunsa pääosin 4chanistä, mutta nykyään incel-hengauspaikka on incels.is. Kyseinen foorumi näyttää olevan kaikkein aktiivisin. On myös r/braincels ja truecels.org, joista ensimmäinen joutui Reddit-karanteeniin ja toinen on kuolemaan päin. On myös yksinkertaisesti nimetty Incels.org, joka on myös kuolemaan päin.

Kun selaa Incels.is:iä, saa nopeasti kuvan eräänlaisesta käyttäjäkunnasta. Foorumit ovat täynnä yksinäisiä, syrjäytymisvaarassa olevia ihmisiä. Eräskin viestiketju oli NEET-elämän yksinäisyydestä ja monotoniasta. Nämä ihmiset elävät suunnatonta elämää, jossa he eivät itse näe pelastustansa. Ominaista näille foorumeille on myös erikoinen "aaltokäyttäytyminen". Tällä tarkoitan käyttäjien omituista piirrettä postata paljon viestejä lyhyellä aikavälillä. Toisinaan he ovat taas hiljaa. Tämä luo kuvan minulle käyttäjäkunnasta, joka elää ilman sivua hetken aikaa kuin narkkari, mutta pian taas "repsahtavat" vanhoihin tapoihinsa. Ehkäpä huoltoaseman tyttö antoi taas pakit ja lohtua saa haukkumalla naisia anonyymiyden turvin. Foorumin jäsenet vaihtuvat usein, sillä vanhan koulukunnan jäsenet ovat jo vaihtaneet pesimäpaikkaa tai ovat noudattaneet neuvoa ja kyssanneet.

Eniten minua inceleissä kiinnostaa heitä yhdistävä filosofiansa, jonka he ovat omaksuneet: blackpill. Blackpill eli mustapilleri on myrkyllinen yhdistelmä naisvihaa, sosiaalidarwinismia, nihilismiä ja absoluuttista geneettistä determinismiä. Ikävin asia incelien kanssa on se, että vaikka he ovat hyvin säälittävä joukko ihmisiä, jotka usein valittavat ongelmistaan mieluummin kuin niille jotain tekisivät, on heidän filosofiansa miltei sama kuin omani, tosin en vie mustapilleriä niihin äärimmäisyyksiin, johon incelit sen vievät.

Mustapilleri ei ole yksi idea, vaan enemmänkin konstruktio monesta eri filosofiallisesta ja yhteiskunnallisesta ajattelutavasta. Usein mustapilleri kuitenkin tiivistetään ajatukseen, jossa naiset ovat saaneet liikaa valtaa. Kuten eräs ranskalainen kirjailia Michel Houllebecq (jonka kirjoja aion tulevaisuudessa lukea) esitti, vapaa markkinatalous on yltänyt nykyään myös ihmis- ja sukupuolisuhteisiin. Vapaassa kapitalismissa on absoluuttisia voittajia ja häviäjiä ja incelit ovat näitä häviäjiä. Toisin kuin talouden markkinataloudessa, ei seksiä ole vielä sosiaalistettu Alankomaissa oli tosin se ideana, mutta se hylättiin).

Hyvin usein, kun media ja muut tahot (enimmäkseen paskatubettajat sekä Ben Shapiro) ovat puhuneet inceleistä, on puhe enimmäkseen keskittynyt niihin samoihin vanhoihin latteuksiin, joita olet kuullut isoäidiltäsi. "Sinun pitää olla vain oma itsesi" on yksi huonoimmista neuvoista, jota incelille voi antaa, sillä incelin oma itse on ruma ja epämiellyttävä. Useat inceliksi itseään leimaavat ovat tosiaan rumia, vaikka heidän suurimmat ongelmansa ovatkin sisäisiä. Edellisellä virkkeellä en niinkään viittaa luonteenvikoihin vaan enemmänkin liian suuriin odotuksiin. Suoraan sanoen incelit etsivät Neitsyt Mariaa Lilithien joukosta. Nykynainen on tosiaan jo kaukana 1950-luvun naisihanteesta, jossa nainen oli hyvä. Feminismi on ottanut länsimaissa niin paljon ylivaltaa, että naiset tosiaan uskovat, että he ovat sinällänsä hyviä ja että miehet ovat niitä, joiden on muututtava. Incelit eivät ole täysin väärässä, vaikkeivät he kerro totuuttakaan. He ovat osa nykyajan kehitystä. Mitä enemmän feminismi saa valtaa, sitä enemmän femakot ajavat alas pitkään hyväksi nähtyä länsimaista perhe ensin -mentaliteettia. Elämme yhteiskunnassa, jossa kaikille olisi parempi, jos naiset jäisivät kotiin hoitamaan lapsia, muttta he mieluummin menevät töihin. Samalla, kun miehiä yhä pakotetaan asepalvelukseen ainoastaan sukuelimensä vuoksi, joku naispuolinen toimittaja kirjoittaa Hesariin, kuinka naisia syrjitään tietotekniikan alalla. Samalla, kun naiset keskittyvät yhä pienemmälle uroseliitille samalla tavalla kuin rahakin, minä jään yksin runkkaamaan paskojen geenieni vuoksi.

Suurin osa yhteiskunnasta on muutokselle sokea. Paljon on puhetta tuloeroista, paljon ei taas puhuta siitä, kuinka miesten on yhä vaikeampi tyydyttää naisten yhä kasvavia vaatimuksia. Eivät miehet sille mitään voi, ovathan he vain biologiansa orjia. Miksi luulet miesten syrjäytyvän? Miksi luulet, että suurin osa syrjäytyneistä on miehiä? Vastaus on se, että rumallekin naiselle on kysyntää, kun taas rumalle miehelle ei. Naisen on mahdotonta olla "incel" tai "yksinäinen". Naisen ei tarvitse kuin vilauttaa seksuaalisuuttaan, ja miehet jonottavat. Ja yhä he vaativat lisää, naiset, ymmärtämättä omaa valtaansa.

Ruman miehen (minun) ei kannata kuin olla samaa mieltä incelien kanssa. Kaikki muu on itsepetosta, joka taas tuottaa tarpeetonta tuskaa. Jos minä saisin päättää, nainen olisi resurssi, kuten puut ja pensaat, resurssi, jota jaeltaisiin kaikkein sitä ansaitsevimmille. Huippukirurgi, joka pelastaa useita ihmishenkiä päivittäin, ansaitsee kauniin naisen, jota hän saa käyttää mielensä mukaan.

Viimeiseksi naisen saisivat pankkiirit.

Unia

Näin toissayönä unen. Se alkoi varsin lupaavasti: nainen tulee huoneeseeni ja painostaa minua sukupuoliaktiin. Olen huoneessani, ja valonpuutteesta päätellen on yö. Huone vaikuttaa omituiselta. Se on kuin lapsuuden huoneeni, mutta sängyn vieressä on eräänlainen omituinen konsoli, jossa on erivärisiä nappuloita. Muistan yläasteen biologianopettajan kerran maininneen, että unessa aivojen loogista ajattelua käsittelevä osa on horteessa. joten se ei vaikuta uniin. ja unet ovat näin ollen usein epäjohdonmukaisia.

Nainen on ihan mukava, puhuu karjalanruotsia. Hän kertoo, kuinka ei saa unta ja tarvitsee apuani. Hän tulee sänkyyn ja nostaa yöpukuansa ylös ja menee makuulle sänkyyni. Hän haluaa minulta suuseksiä. Unessani hänen emättimensä näyttää ruskealta viivalta.

Nainen on isoäitini.

Unessani nuolaisen viivaa muutaman kerran ja sitten pikkusiskoni tulee huoneeseen ja alkaa huutaa. Siihen uni päättyykin.

Saanen vakuuttaa teille, että minulla ei ole minkäänlaisia seksuaalisia ajatuksia isoäitiäni kohtaan. Sen takia pidän tätä unta niin oudoksuttavana. Ainoa toinen seksiuneni, jonka pystyn muistamaan, on eräs uni, jossa vehtailen erään lihavan tytön kanssa ammattikoulun porraskäytävässä (Vietin vuoden ammattikoulussa ennen kuin menin lukioon). Tämä tai edellä mainittu uni eivät olleet kumpikaan märkiä.

Joidenkin mielestä unet peilaavat ihmisen mielentilaa. Olenko siis näin seksuaalisesti turhautunut, että voisin alentua jopa isoäitini nuolemiseen? En. Kahta ihmisryhmää en tässä maailmassa suostuisi nussimaan: sukulaisia ja maksullisia naisia (ja miehiä). Mistä johtuu tällainen uni? Loppuvatko hajanaiset seksiunet siihen, kun ensi kertaa olen päässyt uittamaan siitintäni?

Jää nähtäväksi.

High Noon Drifter - Doom-modi joka ei tee liikaa

Tästä blogista tulee varsinainen sillisalaatti. Koska kaksi ensimmäistä varteenotettavaa blogijulkaisuani olivat raskaita, yhteiskunnallisia ongelmia käsitteleviä juttuja, ajattelin, että tällä kerralla voisi jonkinlainen keveämpi olla hyväksi. Vanhat pelit ovat aina olleet mieleeni, joten ajattelin kirjoitaa niistä.

Olen varsin uusi Doom-yhteisöön. Vanhoista peleistä pitävänä olin aina tiennyt Doomin olemassaolosta, mutten ollut pelistä suuresti kiinostunut sen läpipelaamisen jälkeen. Pelasin ensimmäisen Doomin läpi ja luovutin kakkosessa, sillä en pitänyt Doom 2:n tasomuotolusta lainkaan (eikä ihme, sillä eri henkilö teki ne). En ollut kovin kiinostunut kokeilemaan lukusia Doom-modeja, sillä (typerästi) ajattelin Brutal Doomin olleen ainoa vaihtoehto. Brutal Doom on yksi vaikuttavimmista pelimuunnelmista, mitä videopelit ovat varmaan koskaan nähneet, mutta niin suosituilla modilla on tapana jättää muut varjoonsa. Jos menet Doom-fanisivuille, näet monen tuomitsevan Brutal Doomin juuri tämän takia. Ja myös sen takia, että sen kehittäjää on luonnehdttu aika ajoin rasistiksi, homofoobikoksi, psykopaatiksi ja aivan liikaa mielihyvää videopeliväkivallasta saavuttavaksi (viehkeän oloinen kaveri, pakko myöntää). Eräskin tarina Doom-Redditissä kertoo, kuinka kyseinen henkilö oli etsinyt goresaiteilta materiaalia Brutal Doomiin, eli siis oli käytännössä käyttänyt kuvia oikeista kuolleista ihmisten sisälmyksistä videopelimuunnelmassaan. Poikkean aiheesta.

Doom-modeja on paljon. Siis, tosi paljon. Doom on 16 vuotta vanha peli, mutta uusia modeja tehdään edelleen ja on tehty koko edellä mainitun ajan. Niitä on jokaiseen makuun ja mieltymykseen. Huomaa, että tässä "modilla" tai hienommin "muunnelmalla" tarkoitan jotain, joka riittävällä tavalla muuttaa pelin sisäisiä mekaniikkoja eli pelimekaniikkoja. En siis puhu käyttäjien luomista tasoista eli mapeista, eli kentistä tai kartoista.

Kuitenkin hyvin monet näistä muunnelmista eivät joko ymmärrä tai ovat vain matkan varrella unohtaneet sen, mikä tekee Doomista mestariteoksen. Kyllä, Doomin pelimoottori ja sen mahdollistanut jumaltasoinen ohjelmointitaika oli uraauurtavaa, mutta Doom on, ainakin omasta mielestäni, osoitus yksinkertaisuuden triumfista ominaisuusryöminnän yli. Doom on yksinkertaisuudellaan nerokas, enkä tiedä, onko Doomin yksinkertaisuus ajallisten tai teknologisten rajoitteiden vaiko puhtaamman nerouden tulema.

Jos minulla on pelissäni valittavana viidentoista eri rynnäkkökiväärin väliltä, miten minä pelaajana teen valintani? Valitsenko aseen, jolla on parhaat numerot nimensä edessä taiko sen jolle on tasossa eniten panoksia tarjolla. Tämä pelaajan valinta ei ole kovin tarkoituksellinen valinta, tai ainakaan kovin mielekäs, varsinkin jos jokaisen rynnäkkökiväärin voidaan olettaa tekevän suurimmaksi osaksi saman asian: rummuttaa luoteja tasaiseen tahtiin keskietäisyyteen asti. Tämän takia Doomissa on vain kahdeksan eri asetta (Doom 2:sta lähtien), joiden väliltä pelaaja joutuu valitsemaan: Moottorisaha, pistooli, haulikko, superhaulikko, minigun, raketinheitin, plasmaheitin ja BFG (nyrkkejä ei lasketa). Jokainen Doomin ase ajaa omanlaisensa tarkoituksen: Haulikko on jokaisen pelaajan peruspyssy, jolla hoidetaan jokapäiväinen leipä pöytään ja epäkuollut demoni taas kuolleeksi. Superhaulikko ampuu hitaammin ja kuluttaa tuplasti ammuksia, mutta lisätty tulivoima tekee lasangea suuremmista demoneista. Raketinheitin soveltuu pitkän kantaman taisteluun, mutta rajattu ammusmäärä tekee sen käytöstä tilannesuhteellisen. BFG otetaan esiin, kun on pakko tappaa aivan jokainen kusipää näytöllä. Mikään ase pistoolia lukuun ottamatta ei ollut tosiasiallisesti huonompi kuin toinen.

(Pelien suomat vapaudet valita eri vaihtoehtojen välillä on aihe, josta olen kiinnostunut ja josta näin ollen ajattelen kirjoittaa tulevaisuudessa lisää.)

Tämän yksinkertaisuuden ja "vähemmän on joskus tosiaan enemmmän" -mentaliteetin tajusi Doom ja sitä seuranneet 90-luvun räiskintäklassikot. Sanoisin kuitenkin, että Doom tajusi sen ensiksi ja että Doom tajusi sen ehkä jopa parhaiten. Sama yksinkertaisuuden suosiminen näkyi myös vihollisgalleriassa. Jokainen vihollinen oli erilainen ja näin ollen vaati erilaisen strategian. Jokainen demoni piti myös omanlaistaan ääntä ja kirkkaan värityksen ansiosta eri viholliset erotti toisistaan jo kaukaa. Näin ollen kohteiden priorisointi oli helppoa.

Ja näin pääsemme nykypäivään. Project Brutality on Brutal Doomin sisarprojekti, jonka tarkoituksena on näemmä tunkea Doomiin niin paljon tarkoituksetonta paskaa kuin on vain suinkaan mahdollista. Tästä kärsii pelin tasapainon lisäksi myös ruudunpäivitystaajuus (eli framerate, FPS). Oi modaajat, kuinka hulluja ja harhaanjohdettuja olentoja olettekaan. Tilanne on niin absurdi, että samalle numeronäppäimelle on kartoitettu jopa neljä asetta. Modi muuttaa myös joidenkin vihollisten käyttäytymismalleja, joten jotkin muuten toimivat kartat tulevat PB:llä suoranaisesti pelaamattomiksi.

Peliä modatessa olisi kai syytä pitää mielessä, mikä alkuperäisestä pelistä teki hyvän ja miksi ihmiset sitä pelaavat. En ole itse sellaiseen lähtenyt, mutta tämä olisi ensimmäinen asia, jonka pitäisin mielessä. Jos haluaisin, sanotaan, tehdä Doomista pornopelin, voisin sen kai tehdä, mutta ehkei se olekaan paras idea. On myös joitain modeja, jotka rikkovat Doomin sisäistä liikemäärää muilla keinoin: Project MSX lisää Doomiin itsestään paranevan terveyspalkin. Tämä merkitsee istumista seinän taka terveyspalkkia odotellessa. Kivaa, sanovat modernit räiskinnät.

Suureksi ilokseni voin kuitenkin kertoa, että Doomin pohjattomalta tuntuvasta moditynnyristä löytyy helmiä, jotka jopa ymmärtävät, mikä tekee Doomista Doomin. Saanen esitellä, High Noon Drifter.

High Noon Drifter (tästä lähtien ihan vain HND) on länkkäriteemainen modi, jossa Doomin epämääräisesti futuristiset aseet vaihtuvat kahdeksastilaukeaviin revolvereihin. Modia pelatessa tuntuu siltä, kun Doom olisi tavannut Clint Eastwoodin, ja lopputulos on ihan yhtä siisti kuin miltä kuulostaa.

HND ei koske Doomin vihollisiin yhtään, joten vihollisten välinen tasapaino ei järky. Sen sijaan se tekee Doomin asearsenaaliin muutoksia, jotka ovat mielestäni pelkästään positiivisia: Nyrkit ja moottorisahan korvaa nyt ruoska, jota pelaaja voi käyttää nappia painamalla. Tämä ruoska toimii lähitaisteluaseena, ja sitä voi käyttää myös defensiivisesti torjumaan vihollisten heittokappaleita. Doomin pistoolin, jonka usein minigun nopeasti korvasi, korvaa ikoninen vanhan lännen revolveri. Revolveria voi ampua tarkasti ammus kerrallaan tai nopeasti kuten aina tehtiin länkkäreissä.

HND:ssä laatu korvaa määrän. Jokaisessa aseessa on pieniä yksityiskohtia ja pikkuseikkoja, joilla on kuitenkin suuri vaikutus. Haulikon kantamaa on lisätty, mutta sitä täytyy nyt ladata aika ajoin. Superhaulikon korvaava katkaistu haulikko pystyy nyt ampumaan neljä haulia kerralla. Täydellinen niihin tilantesiin, joihin kaksi haulia ei vain riitä. Raketinheittimen korvaa nyt heitettävät sirpalekranaatit, jotka voivat pomppia seinistä ja joita voi heittää kaksi kerrallaan vaihtoehtoistulinäppäimellä.

Modin puolesta puhuu myös se, kuinka hauska näitä aseita on käyttää. Jokainen pieni asia äänitehosteista aseista näkyvästi tippuviin käytettyihin luodinhylsyihin puhuu laatumodista, jonka tekijä on nähtävästi tiennyt, mitä tekee. Aseiden yksinkertaisuus, mutta voimakkuus saa ne tuntumaan voimakkaammilta kuin monen modin laseraseet. Laadulla tehdyt ääni- ja muut efektit luovat aseille eräänlaista kehollisuuden tunnetta. Kokemuksen kruunaa pienet yksityiskohdat, kuten kyky heittää pelihahmon hattu vihollisia harhauttaakseen.

Modi rikkoo uhmakkasti joitain Doomin elementtejä, mutta pysyy silti uskollisena formaatille. Pelaajan aloitusrevolverissa on nyt rajattomasti ammuksia, mutta aseiden latauspakko tasapainottaa tilannetta. Pelaaja voi taistella aggressiivisemmin, koska hänellä on aina vara-ase ja koska hänellä on myös luotettava tapa hoidella liian lähelle päässeet viholliset. Uusi kyky liukua maassa lisää pelaajan väistömahdollisuuksia. Monet pelin voimakkaimmista aseista vaativat nyt lähietäisyyden toimiakseen, mikä muuttaa monien Doomin kohtaamisten luonnetta ja myös sopii matalateknologian teemaan. Et ole enää huippukoulutettu sotilas, vaan yksinäinen pyssysankari, joka yksin vetää helvettiä kollektiivisesti turpaan. Onko mitään pikantimpaa käännettä klassiseen Doom-formaattiin?

Naisten ja miesten välisistä suhteista (jatkoa)

Ensimmäisessä blogitekstissäni kerroin erään lukioni tytön säädyttömästä pukeutumisesta ja kosketin hieman mielipiteitäni naisten ja miesten välisiin suhteisiin. Aihe on kuitenkin niin laaja ja ajatukseni niin hajanaisia, että päätin aiheeseen palaavan tekstin olevan aiheellinen.

Yritin kirjoituksessani sanoa, että naiset ovat hyötyneet jo pitkään jatkuneesta sukupuolten välisten suhteiden kehittymisestä enemmän kuin miehet. En perustanut väitettäni juuri millekään kovalle datalle, vaan enemmänkin yleiselle pohdinnalle ja omalle kokemukselleni maailmasta.

Yritän nyt mahdollisimman vähäsanaisesti ja selkeästi kertoa ajatuksistani liittyen molempiin sukupuoliin, tapailuun, ja suurempaan yhteiskuntaan. Tämä on hyvin henkilökohtainen kirjoitus hyvin syvistä tunteistani eikä ideologinen manifestinomainen julistuskirja. En aio yrittää saada sinua ajattelemaan omalla tavallani, mutta jos niin teet, olen tyytyväinen. Tämä kirjoitus on joillekin masentavaa luettavaa ja joillekin taas mielenkiintoinen teksti katkeralta mieheltä. En ole katkera, en ainakaan niin paljon kuin tekstin sävystä voisi olettaa.

Filosofiani

Kaikki lähtee vapaan tahdon käsitteestä, tai enemmänkin kyseisen käsitteen mahdottomuudesta. En ole hiukkasfyysikko enkä biologi, mutta voinen kuitenkin kertoa näkemyksistäni. Muista lukea kriittisellä katseella, with a grain of salt, kuten englantiapuhuva maailma tykkää sanoa.

Vapaalla tahdolla on monta erilaista määritelmää, mutta tässä on omani: vapaa tahto on kyky tehdä toisin. Esimerkiksi kuvitellaan robotti, joka näyttää vihreätä tai punaista valoa riippuen siitä, onko sen sisällä olevan atomin vapaa elektroni tietyn rajan yläpuolella. Hiukkanen liikkuu indeterministisesti eli sen paikkaan ei mikään ulkoinen voima vaikuta. Hiukkasen tarkkaa paikkaa ei voida määrittää, mutta sanotaan, että voimme varmuudella tietää, onko hiukkanen tietyn rajan yllä. Jos hiukkanen on rajan yllä, robotti näyttää vihreätä valoa. Muuten robotti näyttää punaista.

Sanoisitko robotilla olevan "vapaata tahtoa" tai edes "tahtoa" ollenkaan? Intuitiivisella tasolla robotilla ei ole mielestäni vapaata tahtoa eikä oikeastaan minkäänlaista ajatusprosessiakaan.

Jos kyseinen ajattelu siirretään ihmiseen, mitä käy? Onhan ihminenkin vain kone, vaikkakin hyvin mutkikas sellainen. Äskeisen robottiesimerkin sijasta ihmisen päässä on aivot, joita ohjaavat viime kädessä perinnöllisyyslakeja noudattavat geenit sekä ulkoiset ärsykkeet.

Kysymys maailman deterministisestä tai indeterministisestä luonteesta jakaa filosofeja ja fyysikoita. Minua kiinnostaa vain se, miten ne reagoivat vapaan tahdon käsitteeseen. Minusta molemmat skenaariot maailmankaikkeudesta tekevät mahdottomaksi vapaan tahdon olemassaolon. Ainoa, jolla voisi olla vapaa tahto, olisi jonkinlainen yliluonnollinen olento, kuten Jumala, Allah tai Joulupukki.

Ymmärrykseni mukaan nyky-ymmärrys selittää ilmiön niin, että makromaailma on deterministinen, mutta mikromaailman ilmiöihin liittyy tietty määrä indeterministisyyttä. (Jos olet lukenut aiheesta enemmän, otathan minuun yhteyttä ja selitä paremmin, olisin kiitollinen.)

Jossain vaiheessa evoluutio soi meille ihmisille kyvyn käsittää itsemme osaksi maailmaa. Yleisesti taitaa olla puhe itsetietoisuudesta. Se vei Platonin juomaan myrkkyä jumalanpilkasta ja minut kirjoittamaan tämän blogikirjoituksen. Se mahdollistaa sen, että näemme itsemme osana suurempaa kokonaisuutta. Osaamme katsoa itseämme pidemmälle. Luolamiehetkin tekivät maalauksia luolanseiniin.

Deterministiseen luonteeseemme kuuluu, että hakeudumme lisääntymään mahdollisimman terveennäköisen vastakkaista sukupuolta edustavan jäsenen kanssa, poissulkien tietenkin homot ynnä muut lumihiutaleet. Useimmalle tämä on itsestäänselvää tai ainakin hyvin loogista. Myös jos ajatellaan seksuaalisen viehätysvoiman jakautuvan älykkyysosamäärän tavoin tasaisesti (eli hyvin kauniita ja samoin myös kuvottavia ihmisiä on verrattain vähän), niin suurimmille osalle ihmisistä tällä ei ole paljoakaan merkitystä.

Nyt saat kuvitella minut; kehitysvammaisen. En oikeastaan ole kehitysvammainen, mutta maallikon silmin saatan hyvin siltä näyttää. Miten kuuluu minun? Huonosti. Siihen päälle vaikeudet lähestyä uusia ihmisiä (ehkä kehitysvammojen takia, ehkä ei), välttelevä asenne väenpaljoutta kohtaan (eli en ole mihinkään (opiskelija)bileisiin menossa) ja muu yleinen perisuomalainen sisäänpäinsuuntautumeisuus, ja huomaa, miksi koen yksin kuolemisen mahdollisuuden kohdallani korkealla.

Olen ymmärtänyt asian niin, että nykyään elämän suurimmat irstaudet harrastatetaan opiskeluaikoina, kunnes tullaan noin kolmikymppisiksi ja asetutaan aloilleen. Jos minulla on vaikeuksia sosiaalisesti opiskeluaikoina, tulee senjälkeisestäkin elämästä sosiaalisesti autiota. Kolmikymppinen kehitysvammainen on vielä alempana tapailumaailmassa. Eli käytännössä nyt jos koskaan, mutta en halua lähestyä ketään juuri nyt.

En halua lähestyä ihmisnaarasta, koska pelkään torjutuksi tulemista. Pelkään, että minulle nauretaan. "Se on pelkkä vammainen, tietäkööt paikkansa!" Vammaiselle naiselle olisi ehkä kysyntää, mutta kehitysvamma miehelle on suuri isku hänen tulevaisuuden pariutumismahdollisuuksilleen.

Haluan, kuten normaalin miehen kuuluu, tervettä, hyvännäköistä naista. Ulkonäkö iskee silmääni enemmän kuin "luonne". Jokainen mies, joka toisin väittää, valehtelee. Käytännössä ainoa mahdollisuuteni pariutua on tähdätä alemmas. Juttu on vain siinä, etten tosiaan halua niin tehdä. Ruma nainen on häviö miehellensä.

Asiaa ei auta se, että arvostan (keskiverto)naista (keskiverto)miestä huomattavasti vähemmän. Enkä tiedä, kuka voisi minua siitä syyttää, kun miltei kaikki historian merkkihenkilöt ovat olleet miehiä. En pidä naista suuressa arvossa. Kaikki älykkäimmät ja arvostettavimmat tapaamani henkilöt ovat olleet poikkeuksetta miehiä.

Jos olisin kovan koulukunnan nojatuolisosiaalidarwinisti (en ole), käyttäisin miehistä kolmiojakoa. On alfoja, beetoja ja gammoja (Huomaa, että kreikkalaisten kirjaimien käyttö on tässä tapauksessa merkityksetöntä näennäisintellektualismia). Naiset kilpailevat alfojen huomiosta, mutta tyytyvät usein beetoihin, usein pakosta. Gammat ovat hylkiöitä, syrjäytyneitä ja kehitysvammaisia. Eli kuulun siis gammoihin. Kuten edellä mainittu, seksuaalinen viehätysvoima jakautuu kummankin sukupuolen kesken tasaisesti niin, että ääripäitä on suhteellisen vähän. Sanoisin, että noin 80 % miehistä ovat beetoja. Seksuaalisen viehätysvoiman määrittää pelkkä ulkonäkö, eli se on miltei geneettistä. Tietenkin tilanteelliset tekijät, kuten sosio-ekonominen asema, ylipaino tai vaikkapa poliittinen valta vaikuttavat henkilön yleiseen seksuaaliseen kauppa-arvoon.

Eli toisin sanoen: jos minusta ei tule seuraavaa Bill Gatesia, mitä suuresti epäilen, seksuaalinen kauppa-arvoni on iäti matala.

Näin tämän juuri äsken tosielämän esimerkkinä. Vanhempani erosivat noin vuosi sitten, ja isäni meni uusiin naimisiin. Edellinen avioliitto oli ollut pitkä, ja vaimo (äitini) on vahvasti keskiverto viehättävyydessä, kuten isä. Täämä isän uusi vaimo eli äitipuoleni on kerta kaikkiaan ruma. Hän muistuttaa minusta sikaa. Tästä esimerkistä voimme ainakin oletettavasti yleistää, että tapailumaailma on vaikeutunut miehille lyhyessä ajassa.

Mutta nimetönmies, käytätkö kehitysvammaisuuttasi tekosyynä olemaan lähestymättä muita ihmisiä?
Kyllä ja ei. Jos roolit vaihdettaisiin, en minäkään haluaisi alkaa suhteeseen kehitysvammaisen kanssa. Alkaisitko sinä?

Tosiasia on, että nykymiehellä on yhä vaikeampaa deittailumaailmassa. Pariutumisesta on tullut kisa pohjalle. Kun minua paremmat miehet alkavat havitella yhä huonompia naisia, mitä mahdollisuutta minulla on? Olenhan vain lievästi kehitysvammainen, kyyninen, rasistinen väliinputoaja.