Kirja: Halujen taistelukenttä (1994, suom. 2009) - Michel Houllebecq

Huom! Alla oleva teksti sisältää juonipaljastuksia. Kaikesta sanomastani huolimatta kirja on edelleen hyvä, ja suosittelen sitä  Jos koet juonipaljastuksien pilaavan lukukokemuksesi, lopetathan lukemisen ja lainaat kirjan kirjastosta.

En pidä joulusta. Jotain nykyjoulussa on niin teennäistä, niin imelää ja samalla karvasta, että se saa minussa vain aikaan vain vastenielisyyttä. Sauli Niinistönkään joulurauha ei ulotu minuun: mieleni on musta, kun maa on lumesta valkoinen. Toisaalta olen iloinen, sillä lienen löytänyt uuden suosikkikirjailijan - ja vielä elävän sellaisen - ranskalaisen Michel Houllebecqin.

Vanhaherra Michel on hauska mies, oikea kirjallisen alan rokkitähti. Kerran häneltä kysyttiin, kuinka hän julkeaa kirjoittaa niin karkeasti asioista, niinkin karkeasti, että hän saa osakseen vihamiehiä ja halveksuntaa. Hän vastasi: "Se on helppoa. Kuvittelen vain olevani jo kuollut." Luulen, että nuo sanat kuvaavat hänen sielunmaisemaansa enemmän kuin minä voisin kuvailla Wikipedian tietojen ja tämän kirjan turvin. Sanon vain sen, että hän on yksi Ranskan tällä hetkellä myyvimmistä kirjailijoista. Hänellä on faneja, ja hänen sanomansa näemmä resonoi ranskalaisiin. Jos luet tätä pitkällä tulevaisuudessa, haluan myös sinulle mainita, että Pariisissa oli juuri suuria mellakoita. Mellakointi johtui Ranskan silloisen (eli nyt nykyisen; muista, tämä on viesti tulevalle lukijalle) presidentti Macronin ajamista polttoaineverokorotuksista, mutta pian mellakointi riistäytyi ihan vain Macronia itseään vastaan kohdistetuksi rähinöinniksi. Ranskassa kuohuu.

Tässä hän on. Mestari itse. Toisten rakastama, toisten halveksuma. Lähde: Wikipedia

Yle: Pariisin mellakat ryöstäytyneet käsistä

Halujen taistelukenttä on hänen esikoisteoksensa, mikä näkynee suomennosviiveestä. Hänen uusin teoksensa (jonka varmaan joskus luen) suomennettiin miltei heti, mutta tätä suomennosta saatiin odottaa 15 vuotta. Tämä on myös minun ensimmäinen Houllebecqini. Heti tämän kirjoitettuani alan lukea hänen seuraavaa teostaan: Alkeishiukkasia. Vaikka nautinkin tästä teoksesta, tietty temaattinen tyhjyys ja samalla suurenmoinen potentiaali saa minut ainakin odottamaan enemmän. Onneksi en joudu odottamaan jatko-osaa, sillä lainasinhan molemmat teokset kirjastosta samaan aikaan.

Halujen taistelukenttä on lyhyt kirja: noin 150 sivua suurella kirjasimella ja rivivälillä. Sanottakoon myös kirjan ulkomuodon olevan erikoinen: se on sellaista mallia, joka on paljon korkeampi kuin leveä.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, mutta itse jakaisin sen kahteen. Ensimmäisessä osassa tapaamme kirjan sankarin: kolmekymppisen, kyynisen miehen, jolla on ollut suuria vaikeuksia naisten kanssa. Saamme tietää hänen hiljattaisesta, sotkuisesta erostaan tyttöystävästään. Mies on omien sanojensa mukaan voittanut talouden vapailla markkinoilla: hänellä on rahakas pesti atk-firmassa, joka on juuri viimeistelemässä suurta diiliä Ranskan maatalousministeriön kanssa. Pienessä sivuroolissa on hänen pappiystävänsä sekä hänen ystävänsä Tisserand. Tisserand on epätoivoinen neitsyt, joka päättäväisesti kulkee epäonnistuneesta iskemisyrityksestä toiseen. Alkupuoli kirjasta on kuvausta päähenkilömme elämästä. Hän on kyllästynyt olemassaolonsa loputtomaan byrokratiaan ja on kovin onneton.

Toisessa osassa päähenkilön elämä suistuu raiteiltaan täydellisesti ja lopullisesti. Katastrofaalisen iskemisreissun jälkeen Tisserand ajaa puuta päin tappaen itsensä, ja päähenkilö itse joutuu mielisairaalaan. Lopussa päähenkilön tila jää epämääräiseksi. Itse tulkitsen lopun niin, että päähenkilö tekee itsemurhan ajaessaan pyörällä alas kielekkeeltä.

Päähenkilön byrokraattista elämää rinnastetaan kirjassa usein nykyihmisen sisällöttömään elämään ja irvokkaaseen yhteiskuntaan, jossa toiset elävät ylettömyydessä ja toiset köydyydessä. Vaikka kirjan pääteemoina onkin yksinäisyys ja nykyihmisen lopulta hyvin hauras mielenrauha, on tämänlainen vertaus väistämätön. Houllebecq näyttää nauttivan tällaisista vastakkainasetteluista. Päähenkilö on vedenkestävä nihilisti: hänen mielestään lihallisen maailman ulkopuolella ei ole mitään, ja tämä oivallus saa hänen mielensä järkkymään. Hän on tunne-elämältään turta. Hän ei enää yksinkertaisesti välitä. Houllebecq välittää tämän täyden välinpitämättömän tunteen erittäin taidokkaasti. Välinpitämättömyys ulottuu myös ulkoiseen maailmaan: toimistoihmiset istuvat tyytyväisinä toimistoissaan, samalla kun kaduilla mellakoidaan ja neekerijengit puukottavat muita ja toiiaan kaduilla.

Päähenkilömme on kuin portti kumpaankin maailmaan; hän saa osakseen niin hyvää kuin huonoa elämää. Hän elää taloudellisesti hyvää elämää, mutta kärsii toisessa elämässä - sukupuolielämässä. Hän samalla tahtoo naista, mutta samalla torjuu yhden lähentymisyrityksen kirjan alussa. Päähenkilö näkee kumpaankin maailmaan, niin yltäkylläisyyden kuin myös kurjuuden maailmaan. Koskaan hänen ahdinkoaan ei inhimillistetä: hänen kurjuutensa on enimmäkseen narsistista. Hänestä on vastenmielistä, että nuoret saavat sitä, mitä hän ei: nuorten naisten hyväksyntää ja rakkautta. Kirjan kohokohdassa hän kehottaa Tisserandia puukottamaan rannalla rakastelevan teiniparin. Tämä ei kykene ja ajaa puuhun. Yhä hän sanoo Tisserandista vain sen, että "litistyessään puuhunkin hänen sydämessään oli vielä taistelua, hän ei ollut vielä luovuttanut".

Tarkoituksella tai ei, tuntuu kirjan juoni varsin katkonaiselta. Lyhyet kappaleet ja katkonaisuuteen taipuva virkerakenne luovat spontaaniuden mutta samalla töksähtelevän vaikutelman. Joku voisi myös sanoa, että kirjan ensimmäinen puoli on miltei turha, sillä kaikki oivallukset ja oikeat juonenkäänteet tapahtuvat vasta kirjan puolivälin jälkeen. Toinen voisi sanoa, että hidas kerääntyminen päähenkilön mielenalan lopulliseen romahtamiseen oli välttämätöntä, sillä ilman sitä hulluus jäisi ilman kontekstia ja päähenkilön hahmo litteäksi.

On selvää, että päähenkilö on tarkoitettu kirjailijan alukseksi. Luomansa fiktiivisen henkiön kautta Houllebecq pääsee purkamaan turhautumistaan nykyiseen länsimaailmaan ja kulttuuriin. Tämänlaisissa kirjailijan alushahmoissa on se huono puoli, että niillä on tapana jäädä litteiksi. Lukijan on tarkoitus "täyttää" hahmoluonnehdinnan "tyhjät aukot" itse. Kirjaksi, joka on tarkoitettu kulttuurikritiikiksi, itse kritiikkiä on valitettavan vähän. Kaikki elementit ovat hyviä, mutta jokainen niistä jää hieman vähäiseksi. Pidin siitä, mitä sain, mutta sitä, mitä sain, sain liian vähän. Jokainen kirjan teema on mielenkiintoinen, kirjailijan häikäilemättömän musta huumori virkistävä ja itse kirjoittaja on selvästi lahjakas. Esikoisteokseksi Halujen taistelukenttä on tasokas, mutta hyvin moni asia jää vain pätkäksi, lyhennetyksi versioksi. Ehkäpä syynä oli Houllebecqin miltei tuntemattomuus, ehkä kirjan lyhyys. Toivon, että Houllebecqin seuraava kirja lyö minut ällikällä, koska hänen esikoisteoksensa sai minut tuntemaan jotain, mutta ei päässyt ihan loppuun asti.

Sateenkaaren värit: Incel, MGTOW, PUA, Redpillerit...

Maailmaa kuohutti muutaman viikon ajan Torontossa tämän vuoden huhtikuussa tapahtunut yliajotapaus, jossa Alek Minassian -niminen mies ajoi pakettiauton päin väkijoukkoa tappaen 10 ja haavoittaen 16:tta. Jupakka toi muun, Internet-kulttuurista toivottomasti tietämättömän maailman tietoon Incel-ilmiön. Hetkessä Youtube täyttyi Incel-ilmiöön liittyvistä videoista. En itse ollut kuullut Incel-ilmiöstä ennen kyseistä tapausta, kuten ei ollut kovin moni muukaan. Incel oli muoti-ilmiö: se oli häilyvä pois yhteiskunnan kollektiivisesta tietoisuudesta niin nopeasti kuin oli sinne päässytkin. Lynkkausmielialaan sotkettiin myös mukaan incel-eetteristä irrallisia ryhmiä, kuten Redpillerit (tästä lähtien punapillerit) ja MGTOW:it (Men Going their Own Way, joukko miehiä, jotka välttelevät naisia, suhteita ja erityisesti avioliittoja).

Incel on sulautuma sanoista involuntary celibate, ja usein se suomennetaan tahdonvastaiseksi selibaatiksi. Itseään kyseisellä termillä kuvaavat henkilöt ovat miltei aina miehiä, jotka eivät onnistuu pääsemään parisuhteeseen yrityksistään huolimatta. Incelit syyttävät usein kaikkea muuta kuin itseään, kuten genetiikkaa, naisten pahuutta, nyky-yhteiskuntaa yms. Heidän omasta mielestään kyse ei ole seksittömyydestä vaan nimenomaan parisuhteettomuudesta. Incelit ovat tästä usein varsin tiukkoja: heidän mukaansa vain rakastava parisuhde voisi "parantaa" heidän inceliytensä, eikä esimerkiksi huoralla käyminen auttaisi heitä. Oman tarinansa mukaan he ovat sorrettuja, heitteillejääneitä miehiä, joita naiset eivät huoli. Kuitenkin usein myös käy, että incelien vaatimukset naisille ovat korkeita. Keskivertoincelin unelmanainen on kaunis, hoikka, neitsyt (erityisen tärkeää) ja useimmiten valkoinen (incel-sivustojen itse tekemissä käyttäjäkuntakyselyissä he tunnitautuivat pääosin valkoisiksi).

Incelit saivat alkunsa pääosin 4chanistä, mutta nykyään incel-hengauspaikka on incels.is. Kyseinen foorumi näyttää olevan kaikkein aktiivisin. On myös r/braincels ja truecels.org, joista ensimmäinen joutui Reddit-karanteeniin ja toinen on kuolemaan päin. On myös yksinkertaisesti nimetty Incels.org, joka on myös kuolemaan päin.

Kun selaa Incels.is:iä, saa nopeasti kuvan eräänlaisesta käyttäjäkunnasta. Foorumit ovat täynnä yksinäisiä, syrjäytymisvaarassa olevia ihmisiä. Eräskin viestiketju oli NEET-elämän yksinäisyydestä ja monotoniasta. Nämä ihmiset elävät suunnatonta elämää, jossa he eivät itse näe pelastustansa. Ominaista näille foorumeille on myös erikoinen "aaltokäyttäytyminen". Tällä tarkoitan käyttäjien omituista piirrettä postata paljon viestejä lyhyellä aikavälillä. Toisinaan he ovat taas hiljaa. Tämä luo kuvan minulle käyttäjäkunnasta, joka elää ilman sivua hetken aikaa kuin narkkari, mutta pian taas "repsahtavat" vanhoihin tapoihinsa. Ehkäpä huoltoaseman tyttö antoi taas pakit ja lohtua saa haukkumalla naisia anonyymiyden turvin. Foorumin jäsenet vaihtuvat usein, sillä vanhan koulukunnan jäsenet ovat jo vaihtaneet pesimäpaikkaa tai ovat noudattaneet neuvoa ja kyssanneet.

Eniten minua inceleissä kiinnostaa heitä yhdistävä filosofiansa, jonka he ovat omaksuneet: blackpill. Blackpill eli mustapilleri on myrkyllinen yhdistelmä naisvihaa, sosiaalidarwinismia, nihilismiä ja absoluuttista geneettistä determinismiä. Ikävin asia incelien kanssa on se, että vaikka he ovat hyvin säälittävä joukko ihmisiä, jotka usein valittavat ongelmistaan mieluummin kuin niille jotain tekisivät, on heidän filosofiansa miltei sama kuin omani, tosin en vie mustapilleriä niihin äärimmäisyyksiin, johon incelit sen vievät.

Mustapilleri ei ole yksi idea, vaan enemmänkin konstruktio monesta eri filosofiallisesta ja yhteiskunnallisesta ajattelutavasta. Usein mustapilleri kuitenkin tiivistetään ajatukseen, jossa naiset ovat saaneet liikaa valtaa. Kuten eräs ranskalainen kirjailia Michel Houllebecq (jonka kirjoja aion tulevaisuudessa lukea) esitti, vapaa markkinatalous on yltänyt nykyään myös ihmis- ja sukupuolisuhteisiin. Vapaassa kapitalismissa on absoluuttisia voittajia ja häviäjiä ja incelit ovat näitä häviäjiä. Toisin kuin talouden markkinataloudessa, ei seksiä ole vielä sosiaalistettu Alankomaissa oli tosin se ideana, mutta se hylättiin).

Hyvin usein, kun media ja muut tahot (enimmäkseen paskatubettajat sekä Ben Shapiro) ovat puhuneet inceleistä, on puhe enimmäkseen keskittynyt niihin samoihin vanhoihin latteuksiin, joita olet kuullut isoäidiltäsi. "Sinun pitää olla vain oma itsesi" on yksi huonoimmista neuvoista, jota incelille voi antaa, sillä incelin oma itse on ruma ja epämiellyttävä. Useat inceliksi itseään leimaavat ovat tosiaan rumia, vaikka heidän suurimmat ongelmansa ovatkin sisäisiä. Edellisellä virkkeellä en niinkään viittaa luonteenvikoihin vaan enemmänkin liian suuriin odotuksiin. Suoraan sanoen incelit etsivät Neitsyt Mariaa Lilithien joukosta. Nykynainen on tosiaan jo kaukana 1950-luvun naisihanteesta, jossa nainen oli hyvä. Feminismi on ottanut länsimaissa niin paljon ylivaltaa, että naiset tosiaan uskovat, että he ovat sinällänsä hyviä ja että miehet ovat niitä, joiden on muututtava. Incelit eivät ole täysin väärässä, vaikkeivät he kerro totuuttakaan. He ovat osa nykyajan kehitystä. Mitä enemmän feminismi saa valtaa, sitä enemmän femakot ajavat alas pitkään hyväksi nähtyä länsimaista perhe ensin -mentaliteettia. Elämme yhteiskunnassa, jossa kaikille olisi parempi, jos naiset jäisivät kotiin hoitamaan lapsia, muttta he mieluummin menevät töihin. Samalla, kun miehiä yhä pakotetaan asepalvelukseen ainoastaan sukuelimensä vuoksi, joku naispuolinen toimittaja kirjoittaa Hesariin, kuinka naisia syrjitään tietotekniikan alalla. Samalla, kun naiset keskittyvät yhä pienemmälle uroseliitille samalla tavalla kuin rahakin, minä jään yksin runkkaamaan paskojen geenieni vuoksi.

Suurin osa yhteiskunnasta on muutokselle sokea. Paljon on puhetta tuloeroista, paljon ei taas puhuta siitä, kuinka miesten on yhä vaikeampi tyydyttää naisten yhä kasvavia vaatimuksia. Eivät miehet sille mitään voi, ovathan he vain biologiansa orjia. Miksi luulet miesten syrjäytyvän? Miksi luulet, että suurin osa syrjäytyneistä on miehiä? Vastaus on se, että rumallekin naiselle on kysyntää, kun taas rumalle miehelle ei. Naisen on mahdotonta olla "incel" tai "yksinäinen". Naisen ei tarvitse kuin vilauttaa seksuaalisuuttaan, ja miehet jonottavat. Ja yhä he vaativat lisää, naiset, ymmärtämättä omaa valtaansa.

Ruman miehen (minun) ei kannata kuin olla samaa mieltä incelien kanssa. Kaikki muu on itsepetosta, joka taas tuottaa tarpeetonta tuskaa. Jos minä saisin päättää, nainen olisi resurssi, kuten puut ja pensaat, resurssi, jota jaeltaisiin kaikkein sitä ansaitsevimmille. Huippukirurgi, joka pelastaa useita ihmishenkiä päivittäin, ansaitsee kauniin naisen, jota hän saa käyttää mielensä mukaan.

Viimeiseksi naisen saisivat pankkiirit.

Unia

Näin toissayönä unen. Se alkoi varsin lupaavasti: nainen tulee huoneeseeni ja painostaa minua sukupuoliaktiin. Olen huoneessani, ja valonpuutteesta päätellen on yö. Huone vaikuttaa omituiselta. Se on kuin lapsuuden huoneeni, mutta sängyn vieressä on eräänlainen omituinen konsoli, jossa on erivärisiä nappuloita. Muistan yläasteen biologianopettajan kerran maininneen, että unessa aivojen loogista ajattelua käsittelevä osa on horteessa. joten se ei vaikuta uniin. ja unet ovat näin ollen usein epäjohdonmukaisia.

Nainen on ihan mukava, puhuu karjalanruotsia. Hän kertoo, kuinka ei saa unta ja tarvitsee apuani. Hän tulee sänkyyn ja nostaa yöpukuansa ylös ja menee makuulle sänkyyni. Hän haluaa minulta suuseksiä. Unessani hänen emättimensä näyttää ruskealta viivalta.

Nainen on isoäitini.

Unessani nuolaisen viivaa muutaman kerran ja sitten pikkusiskoni tulee huoneeseen ja alkaa huutaa. Siihen uni päättyykin.

Saanen vakuuttaa teille, että minulla ei ole minkäänlaisia seksuaalisia ajatuksia isoäitiäni kohtaan. Sen takia pidän tätä unta niin oudoksuttavana. Ainoa toinen seksiuneni, jonka pystyn muistamaan, on eräs uni, jossa vehtailen erään lihavan tytön kanssa ammattikoulun porraskäytävässä (Vietin vuoden ammattikoulussa ennen kuin menin lukioon). Tämä tai edellä mainittu uni eivät olleet kumpikaan märkiä.

Joidenkin mielestä unet peilaavat ihmisen mielentilaa. Olenko siis näin seksuaalisesti turhautunut, että voisin alentua jopa isoäitini nuolemiseen? En. Kahta ihmisryhmää en tässä maailmassa suostuisi nussimaan: sukulaisia ja maksullisia naisia (ja miehiä). Mistä johtuu tällainen uni? Loppuvatko hajanaiset seksiunet siihen, kun ensi kertaa olen päässyt uittamaan siitintäni?

Jää nähtäväksi.