Radikalisoidunko minä?

Lukiotaipaleeni päättyi ja lukulomani alkoi eilen. Tänään vietän lukulomani ensimmäistä päivää. Olen huomannut, että näinä päivinä, jolloin tulevaisuus lähestyy minua kuin rintama vihollissotilaita, olen löytänyt paljon enemmän motivaatiota kirjoittaa blogia. Edellinen kirjoitus Taisteluni on mielestäni tähänastisista kirjoituksistani selkeästi onnistunein. En tiedä, minkälaisia rientoja keksin itselleni lukulomalle lukemisen lisäksi. Osoittautunee vaikeaksi löytää motivaatiota lukemiseen, kun on vajoamassa yhä syvemmälle nihilismiin.

Hyvin moni asia on muuttunut lukion alusta. Olen mielestäni paljon älykkäämpi ja kyvykkäämpi nyt kuin lukiota aloittaessa. Maailmankuvani on kirkastunut ja olen paljon avoimempi uusille ideoille. Ennen olin aika lailla normo eli uskoin yleisesti siihen kaikkeen, mitä yleisesti pidetään ”korrektina” ja ”hyväksyttävänä”. Pelkäsin leimoja, kuten ”rasisti” ja ”misogynisti”. Koulussa minulle opetettiin yleisesti ottaen asioita, joihin minun haluttiin uskovan. Eräskin opettaja jaksoi hanakasti väittää, että naisen euro on todellakin 80 senttiä. Näin saattaa olla, mutta hän ei tietekään tuonut riittävästi ilmi sitä tosiasiaa, että kyse on tuloeroista eikä mistään systemaattisesta naissyrjinnästä. Nykyään ymmärrän olla välittämättä sen enempää leimoista tai helpoista vastauksista.

Muistan vielä, kuinka kuulin ensimmäistä kertaa Jussi Halla-ahosta. Kuulin hänestä äidiltäni, joka sanoi vain hänen olleen ”rasisti”. Äidillä ei ollut muuta sanottavaa. On joskus surullista, kuinka heikkomielinen äitini osaakaan olla. Isänikään ei pidä Halla-ahosta. Onhan se tietenkin ymmärrettävää: Eiväthän kommunistit ole yleisesti ottaen pitäneet fasisteista. He näkevät heissä liikaa itsestään muistuttavaa. Ennen pitkää kuitenkin aloin kiinnostua kivasta Tampereen Jussista. Katsoin hänen pätkiään Youtubesta ja pidin kuulemastani. Hänen kykynsä pysyä rauhallisena ja olla vetoamatta tunteisiin sekä hänen verbaalinen kyvykkyytensä vetosi minuun. Nyt voin sanoa, että Jussi Halla-aho on suosikkijulkkikseni maailmassa, jossa julkisuuden henkilöt, kuten myös poliitikotkin, ovat vain turhanpäiväisiä tyhjäntoimittajia. Erityisesti rakastuin hänen yksinkertaisiin vastauksiinsa ihmisarvosta, jota olin itsekin paljon pohtinut:

”Kunnes joku kertoo minulle, että miten niin kaikki ovat samanarvoisia, olen edellä sanotusta seuraten sitä mieltä, että erilaisuus on eriarvoisuutta ja että kaikki ovat eriarvoisia. Sen sijaan, toisin kuin egalitaristit kuvittelevat, eriarvoisuudesta ei seuraa vähempiarvoisten kaasuttaminen, ellei kaasuttamiselle ole muuta pätevää syytä. Mielestäni olen arvokkaampi kuin metsäpolulla lojuva hiirenraato, mutta en minä sen takia revi raatoa palasiksi. Mielestäni maailma on mukavampi paikka, jos siellä on taidetta (uskonnoista ja eduskunnasta en ole ihan varma) ja kielentutkimusta. Mutta jos vene alkaa vuotaa, pidän selvänä, että yli laidan on heitettävä ensimmäisenä vähäarvoisin lasti, ts. taiteilijat ja kielentutkijat.” (Ote Jussi Halla-ahon blogikirjoituksesta ”Ihmisarvosta”. Jussi Halla-aho on julkaissut kirjan, jossa hän on valikoinut kirjoituksiaan. Minä koin suurta harmistusta huomatessani, ettei kirjaa ollut kirjastossa lainattavaksi. Jos kirjojen ostosta kirjastoihin päättää jokin elin, kuten sen uskon tapahtuvan, voidaan puhua jo mielipiteensensuurista.)

On kenties valitettavaa mutta samalla ymmärrettävää, miksi Halla-ahon on oltava sellaisessa paskapuolueessa kuin Perussuomalaiset. Käytän edellistä termiä niin kunnioittavasti kuin voin. On vain minusta selvää, että persut on juuri se puolue, joka kerää kaikki avoimet rasistit, pieniälykkyysosamääräiset suomenpelastajat ääniuurnille. Se on yksi demokratian kääntöpuolista, jonka me olemme ehdollistettuina oppineet hyväksymään hyväksi asiaksi: on hyvä, että kaikilla on ääni. Perussuomalaisten on joskus vedottava pienimpään yhteiseen tekijään, kuten kaikkien puolueiden. Populismia harrastavat kaikki puolueet jossain mielessä, varsinkin nykypäivän keskiluokkaistuneessa maailmassa. Olen esimerkiksi pitkään miettinyt, miksi Kokoomusta äänestetään niin ahkerasti. Kokoomus ei ole mikään talousliberaalien puolue, vaan suuryrityselämän nukkepuolue, jonka kaikki johtohenkilöt ovat kiistatta typeriä, teennäisiä äänitorvia. Pidän itseäni melko koulutettuna politiikan kuluttajana siinä mielessä, että en luota kehenkään enkä yhteenkään puolueeseen.

Olen myös huomannut, kuinka olen radikalisoitunut ja kuinka näkemykseni poikkeavat yhä enemmän valtavirrasta. Olen mieltynyt eugeniikan ideaan. Kannatan salaisesti eugeniikkaa, oli se sitten negatiivista tai positiivista. Haaveilen poliittisesta ympäristöstä, jossa rodunjalostusopin voisi tuoda esille eduskunnassa ilman fasistin leimaa. Käytännössä kaikki hyötyisivät pienestä eugeniikasta, mutta se ei oikein sovi liberaaliin ajatusmaailmaan. Onko hassua, että kehitysvammainen on eugeenikko? Eugeniikka saa huonon maineen, vaikka se oli etenkin Ruotsissa hyvinkin muodikasta. On valitettavaa, kuinka paljon julkinen diskurssi nojaa käytännössä vain muotiin ja sen ennalta-arvaamattomiin ilmiöihin.

Taisteluni

Yritin jo kerran valottaa tilannettani ja mielentilaani blogikirjoituksessa Merkityksetön elämäni. Tämä blogikirjoitus on joutunut ikuiseen kadotukseen bittieetteriin, eikä sitä olla koskaan löytävä uudelleen. Suurin ongelma kirjoituksessa oli, että se oli hieman paska. Toiseksi suurin ongelma oli se, että se vaikutti - ainakin minusta - painottamaan oman tilanteeni surkuttelua eikä valottamaan esimerkiksi sitä, miten olen joutunut tällaisiin johtopäätöksiin elämästäni ja tulevaisuudestani. Ajatukset eivät synny tyhjiöstä. Mielestäni parhaimmatkin filosofiat ja maailmankatsomukset, olivat ne kuinka hyvin argumentoituja, tarkasti tutkittuja, pitkäjänteisesti mietittyjä vailla hätäisiä johtopäätoksiä, on nähtävä kontekstinsa läpi. Nietzschen ajatukset syntyivät tiettyyn aikaan, ja niin syntyivät sosialisminkin ajatukset. Ajatukset eivät ole koskaan olleet eristyksissä ympäröivästä maailmasta, vaan ovat hyvin kiinteällä tavalla osa sitä. Tämän takia on esimerkiksi hyödytöntä suuttua Kalevalan naishahmoja, koska Kalevala kirjoitettiin maailmassa, joka on omastamme hyvin erilainen. (Tähänkin ovat jotkin feministit ryhtyneet. He esimerkiksi kampanjoivat Aino-maalausten Kiasmasta poistamisen puolesta.) Syvempi kontekstuaalinen pohdinta jäi täysin puuttumaan hylätystä blogikirjoituksesta. Kirjoitus ei myöskään vastannut muita, uudempia vaatimuksiani. Toivon, että tämä on ainoa kerta, jolloin kirjoitan blogikirjoituksen kokonaan uudestaan. Ehkä paranen tekemällä. Jussi Halla-ahokin parani.

Nihilismi on filosofinen aatesuuntaus, joka kyseisen filosofin mukaan joko kyseenalaistaa tai kieltää kokonaan. Nihilismiä on monenlaista, mutta itse puhun enimmäkseen moraalisesta ja eksistentiaalisesta nihilisimistä. Moraalinen nihilismi kiistää moraalisten totuuksien olemassaolon ja eksistentiaalinen kyseenalaistaa, onko elämällä mitään tarkoitusta tai edes mitään konkreettista substanssia. Kun minä puhun nihilismistä, puhun siitä omasta näkökulmastani eli siitä nihilismiksi kutsumastani ajatusmaailmasta, jonka olen näennäisintellektualistisuudessani luonut. Nihilismi on vain sana, jolla kuvaan oikeata, paljon monimutkaisempaa ajatusmaailmaani ja minua ympäröivää todellisuutta. Ainoat kokemukseni Nietzschestä (nihilismin isänä pidetty saksalainen filosofi) ovat muutama Youtube-video ja Wikipedia-artikkeli. En ole koskenutkaan yhteen Nietzschen kirjoittamaan kirjaan, enkä ole lähiaikoina aikeissa.

Nihilismi(ni) kulminoituu elämän tarkoituksen etsimiseen. Vaikka emme sitä sen tietystä epämiellyttävyydestä koko ajan tiedostakaan, koko yhteiskuntamme perustuu yksinkertaisuudessaan sille ajatukselle, että kaikella keskiverron ihmisen pyristelyllä maailmassa on jonkinlainen merkitys. Ajattele vaikka, jos yhtäkkiä esimerkiksi kaikki rekkakuskit heräisivät toteamukseen siitä, kuinka heidän työnsä on lopulta merkityksetöntä ja että heitä arvosteta. Muutamassa päivässä ihmiset eivät saisi lääkkeitään ja kaikilla olisi yksinkertaisesti aika ikävä olla. Nyky-yhteiskunta on jo sen verran turtunut sokkeihin, ettei yhteiskuntarauhaa kovin hevillä rikota. Esimerkiksi Panaman paperien kaltaisten suurien tapahtumien tai 2008 finanssikriisin jälkeen luulisi tapahtuvan jotain, mutta kansalta ei riittäntyt niin sanottu "moti" minkään asian muuttamiseen. Nykyihmisen elämä on yltäkylläisyyden ja tylsän olemisen elämää. Kukaan ei sinänsä taistele länsimaissa olemassaolostaan, mutta kaikki samalla edesautamme järjestelmää, joka on käytännössä rakentunut sopimuksille ja valheille. (Puhun siis fiat-rahasta.)

On ehkä tieteellinen ja virallinen termi, jolla kuvataan sellaista tunneköyhää ja tylsistynyttä mielialaa, joka on asettunut täydellisesti tavallisen ihmisen mieleen, mutta itse puhun turtumismentaliteetista. Väitän, että ihmiskunnan summattu onnellisuus ei kovinkaan paljon nouse elintason noustessa rajusti. Uskaltaisin jopa väittää, että ihminen tunsi elävänsä kaikkein eniten ollessaan vielä metsästäjä-keräilijä-olento. Ihmiset vaikuttavat näinä päivinä voivan jotenkin huonosti, vaikka heidän perustarpeensa onkin täytetty. Nyky-yhteiskunta mahdollistaa jopa aika leveän elämisen tekemättä yhtään mitään eli sosiaaliturvan. Pidän jotenkin naurettavana ajatusta, että nykyihminen stressaisi yhtään mistään. Vihollisvalta ei kolkuttele porteilla, ruokaa on pöydässä tai viimeistään jonossa, ihminen on vapaa seksuaalisesti ja viihdykettä on esimerkiksi kirjastossa. Silti työstressi on yhä lisääntyvä länsimaalaisen elämän lieveilmiö. Samalla yltäkylläisellä elintasollamme tapamme luontoa ja raiskaamme planeettaa. En ole ekoihmisiä, mutta kaikki tämä luonnon tuhlaus talouskasvun nimissä tuntuu absurdilta. Sillä mitä muuta edes enää on talouskasvu kuin numeroita tietokoneen näytöllä. Se harvoin enää näyttäytyy elintason kasvuna. Elintasoakin taidetaan mitata rahankäytöllä. Oikea sisällöllinen elämä syntyy ihmissuhteista ja itsensä toteuttamisesta näiden suhteiden kautta.

Ihmisen toiminnalle tyypillistä näyttää olevan se, että se suuntaa jotain tiettyä tarkoitusta. Tarkoitus voi olla jokin arkipäiväinenkin; useimmat painavat työtä, jota inhoavat, päästäkseen maksamaan vuokraansa, ja elääkseen taas yhden kuukauden. Useimmille tämä kelpaa. Toiset taas alkavat kyseenalaistaa tätä arkista elämän tarkoitusperää ja alkavat etsiä syvempää tarkoitusta. Jotkut perustavat perheen. Toiset ryhtyvät hedonisteiksi, toiset poliitikoiksi ja taiteilijoiksi. Vaikka jotkin olevatkin ”menestyksekkäämpiä” kuin toiset, on nykyihmisen (ainakin länsimaalaisen) elintaso jo niin korkea, että sillä on yhä vähemmän merkitystä. Tuloeroista tykätään puhua, vaikka minusta ne ovat jo niin merkityksettömiä, että samalla voitaisiin vaikka puhua ihmiskunnan geenipohjan parantamisesta. (Rinnastan nyt siis kaksi keskenään melko merkityksetöntä asiaa keskenään, typeryksille huom.) Oikeasti menestyksekkäinä pidän vain niitä, jotka jäävät ihmisten mieliin – he ovat omalla tavallaan saavuttaneet kuolemattomuuden ja ”paenneet” ikuista kadotuksen virtaa.

Yleisestikin olen aina ajatellut, että suurin osa ihmisen epäloogisistakin toiminnoista johtuu kuolemanpelosta. Kärsimyksellinenkin elämä on kuolemaa mieluisempi ajatus. Vain tarpeeksi nihilistisenä tai masentuneena (olen vain nihilistinen) alkaa kyseenalaistaa tätä ajattelutapaa. Ensiksi alkaa miettiä, mitä on kuoleman jälkeen. Sitten tulee platonilaiseen johtopäätökseen, että vaihtoehtoja on vain kaksi: ikuinen tyhjyys tai hengailu samanmielisten kanssa jonkinlaisessa jälkielossa. Kumpikaan näista ei kuulosta kovin kamalalta. Kaikki palaa tyhjyyteen joka tapauksessa, kun universumin lämpökuolema tai Venäjän ydinaseet tappavat meidät kaikki.

Kun on keksinyt teorian, sitä haluaa alkaa soveltaa kaikkeen. Tämä on kuitenkin huonoa tiedettä, mutta näemmä filosofiassa yleinen toimintatapa. Kuten Freud keksin teorian ensin ja vasta sitten keksin, miten se soveltuu ties minkälaisen esimerkin selittämiseen. Miksi ihminen lisääntyy? Onko sille selitystä biologisen impulssin lisäksi? Ihminen tietenkin pelkää kuolemaa, mutta tiedostaa samalla kuolevaisuutensa. Lisääntyminen on hänen tapansa kapinoida kuolemaa vastaam ja saavuttaa edes jonkinlainen välikäden kautta kulkeva kuolemattomuus. Minkä takia rakastamme sankarimyyttejä? Koska sankarit ovat kuolemaa suurempiakin ikoneja, ja käsittelemme alitajuisia halujamme tulla muistetuksi heidän kauttaan, olivat he sitten fiktiivisiä taikka oikeita. "Teoria ensin" -tyyppinen filosofointi on tapa luulla olevansa oman kohtalonsa ja olemassaolonsa herra.

Tosin tämäkin on vain yleismaallista teorisointia, jolla olen yrittänyt luoda aasinsiltaa omakohtaisempaan, intiimimpään ajatusmaailmaani, johon olen koko tämän kirjoituksen ajan pyrkinyt. Ajatus on vienyt kynääni (näppäimistöäni) järjen edellä. Huomaan, että kirjoitusintoni hiipuu, kun on kyse syvimmistä ja intiimeimmistä ajatuksistani. Ei sen takia, ettenkö haluaisi niistä kirjoittaa, vaan sen takia, että huomaan usein tuijottavani seinään ja ulos ikkunasta yrittäessäni niistä kirjoittaa. En löydä sanoja. Se on kielen yksi heikkous. On vaikeaa, ehkä jopa mahdotontakin kielentää syvimpiä, rajuimpia ajatuksiaan sanoiksi, vieläpä ilman katse(tai kosketus-)kontaktin tuomaa epäabstraktisuutta. Vain taitavimmat kirjoittajat kykenevät siihen, ja silti paljon jää koskematta.

Vaikka elämällä tuskin on objektiivista merkitystä, kovin moni näyttää käyttäytyvän niin kuin sillä olisi merkitys. Minä näen tässä suuren ristiriidan teorisointini kanssa. Onko elämällä sittenkin joku tarkoitus, ja minä vain en tyhmyydessäni sitä näe? Vai olenko minä ainoana tarpeeksi korkeaälykkyysosamääräinen kyseenalaistaakseni tosielämän selviöinä pidetyt paradigmat? Kuvitelkaamme nyt vaikka seuraava tilanne:

Isäni on kunnon punavassari, ja hän tilaa Vasemmistoliiton pää-äänenkannattajalehteä Kansan uutisia. Siellä oli, täysin vasemmistolaiseen tapaan, nyyhkytarina miehestä, jonka elämä oli varsin selällään velkojen vuoksi. Mies on tällä hetkellä velkasuunnittelussa. On minusta varsin selkeää, että utilitaristisesta näkökulmasta itsemurha olisi miehelle paras vaihtoehto. Mies oli muistaakseni naimaton ja lapseton. Miksi hän kituuttaa? Itse suorittaisin seppukun ihan vain siitä vahingoniloisesta hurmiosta, että velkojat jäisivät takiani tappiolle. Kävisin vielä tuhlaamassa kaikki pienetkin rahani ja kusisin kämppäni kusiseksi ihan vain silkkaa pahanmielisyyttäni. Kuitenkin hän kituuttaa päivästä toiseen. Kaikki voimat ja jaksamiset hänelle, sillä itse en vaivautuisi. En tiedä, onko hän vahva, vaiko vain hyvin tyhmä, joten en ota kantaa.

Kirjoitan pian ylioppilaaksi. Viime kesäloman viimeisenä viikkoina minuun iski kuin vasara naulaan se epämukava ajatus, että tämä olisi viimeinen huoleton kesä. Tämän jälkeen stressaisin luonteenomaisella tavallani ylioppilaskirjoituksista, sen jälkeen opiskelupaikasta, opiskelija-asunnosta, ruoasta, toimeentulosta ja niin edelleen. En vain anna sen näkyä kenellekään.

”Et kai sä stressaa?” kysyy isä saunassa.
”En tietenkään. Ei ole tapaistani”, vastaan.

Oikeasti stressaan ihan helvetisti. En niinkään ylioppilaskirjoituksista, vaan enemmänkin tulevaisuudesta. En näe sitä valoisana ja hauskana, vaan synkkänä ja ikävystyttävänä. Tulee vain olemaan töitä. Paljon töitä maailmassa, jossa näen työn menettäneen jo merkityksensä. Tämän maailman iso työ tapahtuu suuryrityksissä, joissa on ylisuuret pr-koneistot ja jotka näkevät työntekijänsä vain nappuloina. Tosiasiallisesti nämäkin yritysjohtajat ovat vain nappuloita kapitalismissa. Kapitalismi on uusi Jumala: sitä ei tule kyseenalaistaa, vaikka tosiasiassa voisimme kaikki paremmin, jos keksisimme uudenlaisen järjestelmän, tai ainakin muokkaisimme hieman nykyistä. En halua olla nappula ja muuttaa Helsinkiin.

Tietenkään en joka hetki haudo päässäni synkeitä ajatuksia. Joskus olen jopa onnellinen tai lähestyn sitä. Kun juttelen kaverien kanssa ja kun tunnen ylpeyttä jostain pienestäkin. Aina silloin tällöin ajatukset tahriutuvat piittaamattomuuteen, kuten esimerkiksi silloin, kun en saa yöllä unta, kun fysiikanläksyt tuntuvat ylitsepääsemättömän vaikeilta, kun näen parin suukottelevan lukion käytävällä. Pohdin silloin, onko mitään minkään arvoista. Pääsenkö edes koskaan eläkkeelle. Onko tosiaan parempaa tuntea sellaista arkista raadannan tuskaa kuin olla tuntematta mitään?

Kun kääntyy filosofiselta suuntaukseltaan nihilistiksi, on tehtävä tärkeä päätös aktiivisen ja passiivisen nihilismin välillä. Aktiivinen nihilismi on käytännössä eksistentialismia: olen vapaa tekemään mitä vain, koska ei ole olemassa objektiivista tarkoitusta tai moraalia. Passiivinen nihilsmi on umpikuja-ajattelua: mikään ei ole tekemisen arvoista. Yhä enemmän ja enemmän kallistun jälkimmäiseen, sillä näen kaiken arvostamani ulottumattomissa.

Perhettä ei tule. Päätin tämän jo kauan sitten: en ole aikeissa laittaa huonoja geenejäni lukuisine sairaalloisine oikkuineen perinnöksi. Adoptioon tai koeputkihedelmöityslapseen en suostu: tuntuisi minusta hyvin aisankannattajamaiselta suostua kasvattamaan lasta, joka ei ole minusta siinnyt. Lisäksi minussa kytevä naisviha estänee avioliiton. Senkin lisäksi ulkomuotoni on omastakin mielestäni niin kuvottavan sairaalloinen, etten usko minkään naisen kiintyvän minuun.

En ole eriyisen luova ihminen, enkä kovin lahjakaskaan. Olen älykkyydeltäni keskiverto. En näe tekeväni mitään erityisen suurta, josta minut muistettaisiin tai josta saisin edes mukavasti rahaa. Olen varmaan tästä syystä huomannut itsestäni, että vihaan suurenmoisesti lahjakkaita, tai edes näennäisesti lahjakkaita, ihmisiä. Vihani on ottanut jo huvittavankin pikkumaisia piirteitä. Luin kerran artikkelin eräästä ikäisestäni, joka oli kirjoittanut L:n pitkästä matematiikasta. Artikkelissa luki: ”Matemaattisesta lahjakkuudestaan huolimatta [nimi] haluaa urheiluselostajaksi. Hänen mukaansa synnynnäisen lahjakkuuden ei tarvitse määrätä urapolkua” Et voi, hyvä lukija, kuvitellakaan vitutukseni määrää. Inhon siirtäminen muihin on iänikuinen defenssi, jolla pyritään välttämään oman itseen kohdistuvat negatiiviset ajatukset. Olen huolissani. Kuvittelin itseni tuollaisten alhaisten keinojen yläpuolelle, hah!

Ymmärrän kyllä kamppaluni narsistisuuden. Jokin neekeripoika kuolee Afrikassa nälkään ja minä murjotan huonoa elämääni ja kirjoitan siitä kalliilla läppärillä blogia siemaillen samalla halpaa kulutuskolajuomaa lämmitetyssä ja turvallisessa talossa. Joskus tuntuu sitä, ettei minulla olisi edes lupaa hautoa tällaisia ajatuksia. Vaikutan itsenikin mielestä joskus vain ruikuttavan turhista. Sattuu kuitenkin myös vain olemaan, että nämä asiat ovat minulle tärkeitä.

Elämä on kärsimystä. Sen ymmärsivät buddhalaiset ja Schopenhauer. Kärsimyksen määrä riippuu ihmisestä, mutta siltä ei voi välttyä. Elämä pelkässä hedonistisessa ylellisyydessä olisi myös täysin tyhjää, ja siihen kyllästyisi kenties hyvinkin nopeasti. Kärsimys tuo nautinnolle kontekstia samalla tavalla kuin ruma tuo kauniille. Oman paikkansa etsimiseen maailmassa tuo mukanaan itsessäänkin jo kärsimystä. Mietin vain joskus, onko kaikki tämä raadanta, sydänsuru ja ikävystyneisyys kaiken sen arvoista varsinkin silloin, kun on sattunut syntymään jo hieman ”huonoksi”. Puhun siis vammaisuudestani. Luulen, että ilman vammaisuutta ajatukseni eivät olisi yhtä mustavalkoisia. Luulen myös, että kaikki lahjattomat, rumat ja (kehitys)vammaiset pettävät itseään, jos luulevat heillä olevan yhtäläinen mahdollisuus onneen.

Näin kerran kuvan, jossa toinen möebiusta sairastava oli löytänyt kohtalotoverinsa ja rakastunut tähän. Mies näytti kaljuna kananmunalta. Nainen vaikutti etäisesti muistuttavan naista, jos vähän siristi silmiään. Kuvoksuin.

Mainitsemani kärsimyksen ei tarvitse olla kovin erityistä. Eniten kärsimys on arkista: olla viimeinen valituksi pallopeliin, katsoa käytävällä suutelevaa pariskuntaa, potea päänsärkyä, stressata, katsoa kuvia menestyneistä miehistä. Tavallaan ymmärrään Pekka-eric Auvisen kaltaisia kovanonnenritareita, jotka päättävät päästää kerran kaiken irti pois päästään ja kehostaan Sig Sauerin rumemmasta päästä. Kaiken turhautumisen, vihan, inhon, pettymyksen ja suoranaisen epätoivon. Luulen, että siinä vessassa, ennen kuin ampui itseään ohimoon, Pekka tunsi jotain syvällä sisimmässään, lihallisena ja käsinkosketeltavana. Ei katkeruutta, ei, sen hän oli jo saanut päästettyä irti pyssynsä toisesta päästä niihin yhdeksään surmaamaamaansa ihmiseen. Ei, hän ei tuntenut surua lähestyvästä kuolemastaan. Jos hän olisi jänistänyt nyt, hän olisi viettänyt loppuelämänsä kalterien ja lukkojen takana. Luulen, että hän tunsi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan vilpitöntä iloa.