Vaikka olenkin kirjoitellut harrastelijamaisesti blogia, en suoranaisesti kovin usein saa kirjoittamisesta minkäänlaista tyydytystä. Silti olen kuullut sellaisesta kuin flow-tila. Tässä tilassa kuulemma uppoutuu työhönsä niin, ettei ajan ies sido enää ja tunnit tuntuvat minuuteilta. Tällöin estot ropisevat pois ja kirjoittaja vuodattaa tekstiä kirjoitusvälineensä kautta olevaksi. Itse en ole tämänkaltaista kokenut juuri koskaan. Minusta vaikuttaa pahasti siltä, että flow-tila on pelkkää legendaa, samoin kuin Loch Nessin hirviö ja Isojalka, vaikka sen haluaisi olevan totta omalla kohdallaan.
Vaikka kirjoittajan työn suuruutta ei pidä aliarvioida, ei pitäne unohtaa myös lukijan aherrusta. Lukeminen voi olla hyvinkin vaikeaa, vaikka onkin helppoa lukea ymmärtämättä. Joskus olen lukenut kirjoja, joissa kirjailija on halunnut kohennella omaa egoaan kirjoittamalla mahdollisimman vaikein sanankääntein ja käyttämällä sanakirjan vaikeaselkoisimmat sanat. Samalla hän on tyystin lyönyt laimin vastuunsa lukijaa kohtaan. Kirjoittaminen on kommunikointia ihmisen kanssa, jota ei tunne ennestään – mitä hänen voidaan olettaa tietävän? Liian usein, otaksun, kirjoja kirjoitetaan enemmän taiteena kuin kommunikaationa. Minusta vaikuttaa siltä, että jokainen kirja käyttää nykyään jonkinlaista kirjallista vippaskonstia erottuakseen massasta: näkökulmatekniikkaa, aikajärjestyksestä poikkeamista, kielikuvia ja sen sellaisia. Sen sijaan parhaat kirjat pitäytyvät perusteisiin. Englanninkielinen sanonta ”Keep it simple, stupid!” on osuva.
Juha Seppälän Paholaisen haarukka (2008, WSOY) kertoo Lari Laineesta. Lari on varallisuudenhoitaja, kirjan mukaan kapitalismin kätyri, jolle elämä on yhtä tuotantoa. Larin isä, eräs kelloseppä, kuolee kirjan tapahtumien alussa, ja kirja käsittelee tapahtumia, jotka tähän johtivat. Melko yksinkertainen tarina tähän asti, vai mitä luulet?
Minäkin naiivina luulin, että se olisi niin yksinkertaista. Seppälällä oli muita ajatuksia.
Larin isän kuolema tapahtuu kirjan kronologisessa järjestyksessä heti ensiksi mutta kirjassa viimeisillä sivuilla. Koko kirja on takaumaa. Tätä ei arvaisi ihan heti, sillä kirja näyttää ensiksi etenevän loogisessa, kronologisessa järjestyksessä. Jossain kirjan keskivaiheilla selviää, että kirja on itse asiassa päähenkilön siskon Laura Laineen isänsä kuolemasta käsittelevän elokuvan käsikirjoitus. Sisko itse ei täytä kertojan roolia, vaan edellä mainittu Lari on kertoja. Lari kertoo näkemyksensä siitä, minkälainen hänen siskonsa elokuva tulee olemaan sitten, kun se valmistuu, ja samalla hän arvelee muiden henkilöiden toimintaa. Eräässä kohtauksessa hän kuvailee melko tarkasti, kuinka hänen siskonsa Laura tyydyttää itseään puudildolla tämän lemmikkirotan katsoessa.
Voihan hyvin olla, että kohtaukseen liittyi jonkinlaista syvällistä symboliikkaa, joka lensi vain pääni yli. Kenties puudildo symboloi puhdasta kapitalismia – onhan se tuotettu otaksuttavasti jossain Kiinan hikipajassa. Mielestäni kohtaus olisi ollut vieläkin purevampi, jos siihen olisi upotettu takauma – siis takauma takauman sisään – nälkiintyneestä kiinalaispojasta, joka hengenpitimikseen kokoaa puudildoja. Tosiasiallisesti luulen, että Seppälä tavoitteli tällä vain tunnereaktiota lukijasta – oli se sitten kiihottuneisuutta tai kuvottuneisuutta. Yhtä saman kanssa, reaktio se on silti. Tappavan kapitalismin kritiikki jäi melun alle.
Tämä on varoittava ääriesimerkki. En halua kirjoittaa kuten Seppälä, en halua kenenkään kirjailijaksi pyrkivän kirjoittavan näin enkä halua lukea tämänlaisia kirjoja. Toisaalta olen kirjoja lukeva mies, joten tämä ei liene ainoa asia, jossa olen vähemmistössä. Useimmat arvostelut netistä näyttivät pitävät kirjasta.
Joku määrä ylimielisyyttä on välttämätön kenelle tahansa, joka kirjoittaa tekstejä ja julkaisee niitä, oli kyse sitten vain omaksi ilokseen blogia kirjoittavasta tai useita kirjoja julkaisseesta kirjailijasta. Ylimielisyys on sitä, että luulee tekstinsä olevan niin hyvä ja sen sisällön niin kiinnostava, että sen uskaltaa julkaista maailmalle tai edes ylipäätään kirjoittaa. Kai voidaan puhua eräänlaisesta rohkeudesta, mutta omalta osaltani pidän parempana puhua enemmänkin uhmasta. Itse käyn tämän kanssa jatkuvaa jaakopinpainia: haluan kirjoittaa, mutta joskus tuntuu, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Kun jostain aiheesta on kirjoittanut noin satasivuisen kirjoitelman, sille on antanut lisämerkitystä mielessään. Joskus haluan kirjoittaa vain sen takia, että voisin sanoa sen tehneeni. Kirjoittaminen on luultavimmin tavoiteltava asia, koska monet kirjoittavat näistäkin esteistä huolimatta ja perustavat sille suuren osan identiteetistään.
Usein (mutten sentään aina) alan kirjoittaa joku aihe mielessä. Sitten huomaankin, että tästä kirjoittaminen onkin vaikeampaa kuin olin aluksi pohtinut. Huomaan suuria puutteita perusteluissani. Teksti kuulosti varsin hyvältä päässäni, mutta jälkeenpäin ajateltuna se kuulostaa haihattelulta. Joskus päässäni on vain muutama äärettömän kekseliäs lause tai sutkautus, mutta teksti sen ympäriltä jää loistamaan keskinkertaisuudellaan.
Sen jälkeen kun on päässyt aiheen keksimiseen liittyvien vaikeuksien yli, alkaa pohtia tyyliään eli tapaa, jolla viestiään ajaa. Onko ironinen vai lakoninen? Hieman huumoria ja kielikuvia haluaisi ruiskuttaa kirjoitukseensa, mutta ei halua kuulostaa siltä, että epätoivon vimmalla yrittäisi naurattaa lukijaansa. Omasta mielestä vitsikkäät sutkautukset voivat kolahtaa toisen korvaan pyrkivyydeltä. Liian tekninen tyyli taas voi tylsistyttää lukijaa tai saada kirjoittajan näyttämään tärkeilevältä pilkunviilaajalta. Viitsiikö koreilla kielellään vai pidättäytyykö selkeässä kielessä? Tilittääkö ihan kaiken yksityiskohtia myöten vai sortuuko itsesensuuriin?
Sitten kun on keksinyt aiheen, josta kirjoittaa, on vakuuttunut oman kirjoittamisensa tärkeydestä ja ehkä kenties laatinut jonkinlaisen suunnitelmankin edellä mainittujen ongelmien välttämiseksi sekä luonut itselleen sopivan tyylin, takertuu muotoseikkoihin. Tuleeko tähän pilkkua vai ei? Kumpi sana tähän sopisi paremmin? Virkerakenteita pitäisi vaihtelevuuden vuoksi muunnella, vaikka usein pelkkä päälause–sivulause-kombo hoitaisi homman. Joskus kirjoittaa luonnostaankin pitkiä ja polveilevia virkkeitä, vaikka lyhyet olisivatkin helpompia ja auttaisivat lukijaakin. Tätä harmia ei auta se tosiasia, että minä olen sellainen luonne, joka saa suurta seksuaalistakin tyydytystä muiden kielioppi- ja välimerkkivirheiden korjauttamisesta mutta joka pelkää omia virheitään kuin keskiaikainen talonpoika ruttoa.
Usein kirjoittamisprosessi kaatuu käytännön ongelmiin. Ei ole aikaa kirjoittaa, ei jaksa, ei pysty, Netflixissä on uusi kausi Tuomaria. Paljon pelätty kirjoittajan blokki on ennen kaikkea vain tekosyy omalle kykenemättömyydelleen. Tietokone taikka koira syö tiedostot, eikä varmuuskopioita ole.
Tämänkään jälkeen ketään ei oikein kiinnosta. Kukaan ei välitä kirjoituksestani enemmän kuin minä eikä minuakaan jaksa aina kiinnostaa. Joskus haaveilin kirjailijan ammatista. Nyt kirjoittamista kokeiltuani on sanottava, että kirjoittaminen on sen verran myrkyllistä puuhaa, etten suosittelisi sitä kuin hullulle. Silti minä tahdon kirjoittaa. Tämä kertonee jotain minusta tai jostain abstraktista, käsin kosketelmattomasta arvosta, jonka olen kirjoittamiselle antanut.
