Kirja: Halujen taistelukenttä (1994, suom. 2009) - Michel Houllebecq

Huom! Alla oleva teksti sisältää juonipaljastuksia. Kaikesta sanomastani huolimatta kirja on edelleen hyvä, ja suosittelen sitä  Jos koet juonipaljastuksien pilaavan lukukokemuksesi, lopetathan lukemisen ja lainaat kirjan kirjastosta.

En pidä joulusta. Jotain nykyjoulussa on niin teennäistä, niin imelää ja samalla karvasta, että se saa minussa vain aikaan vain vastenielisyyttä. Sauli Niinistönkään joulurauha ei ulotu minuun: mieleni on musta, kun maa on lumesta valkoinen. Toisaalta olen iloinen, sillä lienen löytänyt uuden suosikkikirjailijan - ja vielä elävän sellaisen - ranskalaisen Michel Houllebecqin.

Vanhaherra Michel on hauska mies, oikea kirjallisen alan rokkitähti. Kerran häneltä kysyttiin, kuinka hän julkeaa kirjoittaa niin karkeasti asioista, niinkin karkeasti, että hän saa osakseen vihamiehiä ja halveksuntaa. Hän vastasi: "Se on helppoa. Kuvittelen vain olevani jo kuollut." Luulen, että nuo sanat kuvaavat hänen sielunmaisemaansa enemmän kuin minä voisin kuvailla Wikipedian tietojen ja tämän kirjan turvin. Sanon vain sen, että hän on yksi Ranskan tällä hetkellä myyvimmistä kirjailijoista. Hänellä on faneja, ja hänen sanomansa näemmä resonoi ranskalaisiin. Jos luet tätä pitkällä tulevaisuudessa, haluan myös sinulle mainita, että Pariisissa oli juuri suuria mellakoita. Mellakointi johtui Ranskan silloisen (eli nyt nykyisen; muista, tämä on viesti tulevalle lukijalle) presidentti Macronin ajamista polttoaineverokorotuksista, mutta pian mellakointi riistäytyi ihan vain Macronia itseään vastaan kohdistetuksi rähinöinniksi. Ranskassa kuohuu.

Tässä hän on. Mestari itse. Toisten rakastama, toisten halveksuma. Lähde: Wikipedia

Yle: Pariisin mellakat ryöstäytyneet käsistä

Halujen taistelukenttä on hänen esikoisteoksensa, mikä näkynee suomennosviiveestä. Hänen uusin teoksensa (jonka varmaan joskus luen) suomennettiin miltei heti, mutta tätä suomennosta saatiin odottaa 15 vuotta. Tämä on myös minun ensimmäinen Houllebecqini. Heti tämän kirjoitettuani alan lukea hänen seuraavaa teostaan: Alkeishiukkasia. Vaikka nautinkin tästä teoksesta, tietty temaattinen tyhjyys ja samalla suurenmoinen potentiaali saa minut ainakin odottamaan enemmän. Onneksi en joudu odottamaan jatko-osaa, sillä lainasinhan molemmat teokset kirjastosta samaan aikaan.

Halujen taistelukenttä on lyhyt kirja: noin 150 sivua suurella kirjasimella ja rivivälillä. Sanottakoon myös kirjan ulkomuodon olevan erikoinen: se on sellaista mallia, joka on paljon korkeampi kuin leveä.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, mutta itse jakaisin sen kahteen. Ensimmäisessä osassa tapaamme kirjan sankarin: kolmekymppisen, kyynisen miehen, jolla on ollut suuria vaikeuksia naisten kanssa. Saamme tietää hänen hiljattaisesta, sotkuisesta erostaan tyttöystävästään. Mies on omien sanojensa mukaan voittanut talouden vapailla markkinoilla: hänellä on rahakas pesti atk-firmassa, joka on juuri viimeistelemässä suurta diiliä Ranskan maatalousministeriön kanssa. Pienessä sivuroolissa on hänen pappiystävänsä sekä hänen ystävänsä Tisserand. Tisserand on epätoivoinen neitsyt, joka päättäväisesti kulkee epäonnistuneesta iskemisyrityksestä toiseen. Alkupuoli kirjasta on kuvausta päähenkilömme elämästä. Hän on kyllästynyt olemassaolonsa loputtomaan byrokratiaan ja on kovin onneton.

Toisessa osassa päähenkilön elämä suistuu raiteiltaan täydellisesti ja lopullisesti. Katastrofaalisen iskemisreissun jälkeen Tisserand ajaa puuta päin tappaen itsensä, ja päähenkilö itse joutuu mielisairaalaan. Lopussa päähenkilön tila jää epämääräiseksi. Itse tulkitsen lopun niin, että päähenkilö tekee itsemurhan ajaessaan pyörällä alas kielekkeeltä.

Päähenkilön byrokraattista elämää rinnastetaan kirjassa usein nykyihmisen sisällöttömään elämään ja irvokkaaseen yhteiskuntaan, jossa toiset elävät ylettömyydessä ja toiset köydyydessä. Vaikka kirjan pääteemoina onkin yksinäisyys ja nykyihmisen lopulta hyvin hauras mielenrauha, on tämänlainen vertaus väistämätön. Houllebecq näyttää nauttivan tällaisista vastakkainasetteluista. Päähenkilö on vedenkestävä nihilisti: hänen mielestään lihallisen maailman ulkopuolella ei ole mitään, ja tämä oivallus saa hänen mielensä järkkymään. Hän on tunne-elämältään turta. Hän ei enää yksinkertaisesti välitä. Houllebecq välittää tämän täyden välinpitämättömän tunteen erittäin taidokkaasti. Välinpitämättömyys ulottuu myös ulkoiseen maailmaan: toimistoihmiset istuvat tyytyväisinä toimistoissaan, samalla kun kaduilla mellakoidaan ja neekerijengit puukottavat muita ja toiiaan kaduilla.

Päähenkilömme on kuin portti kumpaankin maailmaan; hän saa osakseen niin hyvää kuin huonoa elämää. Hän elää taloudellisesti hyvää elämää, mutta kärsii toisessa elämässä - sukupuolielämässä. Hän samalla tahtoo naista, mutta samalla torjuu yhden lähentymisyrityksen kirjan alussa. Päähenkilö näkee kumpaankin maailmaan, niin yltäkylläisyyden kuin myös kurjuuden maailmaan. Koskaan hänen ahdinkoaan ei inhimillistetä: hänen kurjuutensa on enimmäkseen narsistista. Hänestä on vastenmielistä, että nuoret saavat sitä, mitä hän ei: nuorten naisten hyväksyntää ja rakkautta. Kirjan kohokohdassa hän kehottaa Tisserandia puukottamaan rannalla rakastelevan teiniparin. Tämä ei kykene ja ajaa puuhun. Yhä hän sanoo Tisserandista vain sen, että "litistyessään puuhunkin hänen sydämessään oli vielä taistelua, hän ei ollut vielä luovuttanut".

Tarkoituksella tai ei, tuntuu kirjan juoni varsin katkonaiselta. Lyhyet kappaleet ja katkonaisuuteen taipuva virkerakenne luovat spontaaniuden mutta samalla töksähtelevän vaikutelman. Joku voisi myös sanoa, että kirjan ensimmäinen puoli on miltei turha, sillä kaikki oivallukset ja oikeat juonenkäänteet tapahtuvat vasta kirjan puolivälin jälkeen. Toinen voisi sanoa, että hidas kerääntyminen päähenkilön mielenalan lopulliseen romahtamiseen oli välttämätöntä, sillä ilman sitä hulluus jäisi ilman kontekstia ja päähenkilön hahmo litteäksi.

On selvää, että päähenkilö on tarkoitettu kirjailijan alukseksi. Luomansa fiktiivisen henkiön kautta Houllebecq pääsee purkamaan turhautumistaan nykyiseen länsimaailmaan ja kulttuuriin. Tämänlaisissa kirjailijan alushahmoissa on se huono puoli, että niillä on tapana jäädä litteiksi. Lukijan on tarkoitus "täyttää" hahmoluonnehdinnan "tyhjät aukot" itse. Kirjaksi, joka on tarkoitettu kulttuurikritiikiksi, itse kritiikkiä on valitettavan vähän. Kaikki elementit ovat hyviä, mutta jokainen niistä jää hieman vähäiseksi. Pidin siitä, mitä sain, mutta sitä, mitä sain, sain liian vähän. Jokainen kirjan teema on mielenkiintoinen, kirjailijan häikäilemättömän musta huumori virkistävä ja itse kirjoittaja on selvästi lahjakas. Esikoisteokseksi Halujen taistelukenttä on tasokas, mutta hyvin moni asia jää vain pätkäksi, lyhennetyksi versioksi. Ehkäpä syynä oli Houllebecqin miltei tuntemattomuus, ehkä kirjan lyhyys. Toivon, että Houllebecqin seuraava kirja lyö minut ällikällä, koska hänen esikoisteoksensa sai minut tuntemaan jotain, mutta ei päässyt ihan loppuun asti.

Sateenkaaren värit: Incel, MGTOW, PUA, Redpillerit...

Maailmaa kuohutti muutaman viikon ajan Torontossa tämän vuoden huhtikuussa tapahtunut yliajotapaus, jossa Alek Minassian -niminen mies ajoi pakettiauton päin väkijoukkoa tappaen 10 ja haavoittaen 16:tta. Jupakka toi muun, Internet-kulttuurista toivottomasti tietämättömän maailman tietoon Incel-ilmiön. Hetkessä Youtube täyttyi Incel-ilmiöön liittyvistä videoista. En itse ollut kuullut Incel-ilmiöstä ennen kyseistä tapausta, kuten ei ollut kovin moni muukaan. Incel oli muoti-ilmiö: se oli häilyvä pois yhteiskunnan kollektiivisesta tietoisuudesta niin nopeasti kuin oli sinne päässytkin. Lynkkausmielialaan sotkettiin myös mukaan incel-eetteristä irrallisia ryhmiä, kuten Redpillerit (tästä lähtien punapillerit) ja MGTOW:it (Men Going their Own Way, joukko miehiä, jotka välttelevät naisia, suhteita ja erityisesti avioliittoja).

Incel on sulautuma sanoista involuntary celibate, ja usein se suomennetaan tahdonvastaiseksi selibaatiksi. Itseään kyseisellä termillä kuvaavat henkilöt ovat miltei aina miehiä, jotka eivät onnistuu pääsemään parisuhteeseen yrityksistään huolimatta. Incelit syyttävät usein kaikkea muuta kuin itseään, kuten genetiikkaa, naisten pahuutta, nyky-yhteiskuntaa yms. Heidän omasta mielestään kyse ei ole seksittömyydestä vaan nimenomaan parisuhteettomuudesta. Incelit ovat tästä usein varsin tiukkoja: heidän mukaansa vain rakastava parisuhde voisi "parantaa" heidän inceliytensä, eikä esimerkiksi huoralla käyminen auttaisi heitä. Oman tarinansa mukaan he ovat sorrettuja, heitteillejääneitä miehiä, joita naiset eivät huoli. Kuitenkin usein myös käy, että incelien vaatimukset naisille ovat korkeita. Keskivertoincelin unelmanainen on kaunis, hoikka, neitsyt (erityisen tärkeää) ja useimmiten valkoinen (incel-sivustojen itse tekemissä käyttäjäkuntakyselyissä he tunnitautuivat pääosin valkoisiksi).

Incelit saivat alkunsa pääosin 4chanistä, mutta nykyään incel-hengauspaikka on incels.is. Kyseinen foorumi näyttää olevan kaikkein aktiivisin. On myös r/braincels ja truecels.org, joista ensimmäinen joutui Reddit-karanteeniin ja toinen on kuolemaan päin. On myös yksinkertaisesti nimetty Incels.org, joka on myös kuolemaan päin.

Kun selaa Incels.is:iä, saa nopeasti kuvan eräänlaisesta käyttäjäkunnasta. Foorumit ovat täynnä yksinäisiä, syrjäytymisvaarassa olevia ihmisiä. Eräskin viestiketju oli NEET-elämän yksinäisyydestä ja monotoniasta. Nämä ihmiset elävät suunnatonta elämää, jossa he eivät itse näe pelastustansa. Ominaista näille foorumeille on myös erikoinen "aaltokäyttäytyminen". Tällä tarkoitan käyttäjien omituista piirrettä postata paljon viestejä lyhyellä aikavälillä. Toisinaan he ovat taas hiljaa. Tämä luo kuvan minulle käyttäjäkunnasta, joka elää ilman sivua hetken aikaa kuin narkkari, mutta pian taas "repsahtavat" vanhoihin tapoihinsa. Ehkäpä huoltoaseman tyttö antoi taas pakit ja lohtua saa haukkumalla naisia anonyymiyden turvin. Foorumin jäsenet vaihtuvat usein, sillä vanhan koulukunnan jäsenet ovat jo vaihtaneet pesimäpaikkaa tai ovat noudattaneet neuvoa ja kyssanneet.

Eniten minua inceleissä kiinnostaa heitä yhdistävä filosofiansa, jonka he ovat omaksuneet: blackpill. Blackpill eli mustapilleri on myrkyllinen yhdistelmä naisvihaa, sosiaalidarwinismia, nihilismiä ja absoluuttista geneettistä determinismiä. Ikävin asia incelien kanssa on se, että vaikka he ovat hyvin säälittävä joukko ihmisiä, jotka usein valittavat ongelmistaan mieluummin kuin niille jotain tekisivät, on heidän filosofiansa miltei sama kuin omani, tosin en vie mustapilleriä niihin äärimmäisyyksiin, johon incelit sen vievät.

Mustapilleri ei ole yksi idea, vaan enemmänkin konstruktio monesta eri filosofiallisesta ja yhteiskunnallisesta ajattelutavasta. Usein mustapilleri kuitenkin tiivistetään ajatukseen, jossa naiset ovat saaneet liikaa valtaa. Kuten eräs ranskalainen kirjailia Michel Houllebecq (jonka kirjoja aion tulevaisuudessa lukea) esitti, vapaa markkinatalous on yltänyt nykyään myös ihmis- ja sukupuolisuhteisiin. Vapaassa kapitalismissa on absoluuttisia voittajia ja häviäjiä ja incelit ovat näitä häviäjiä. Toisin kuin talouden markkinataloudessa, ei seksiä ole vielä sosiaalistettu Alankomaissa oli tosin se ideana, mutta se hylättiin).

Hyvin usein, kun media ja muut tahot (enimmäkseen paskatubettajat sekä Ben Shapiro) ovat puhuneet inceleistä, on puhe enimmäkseen keskittynyt niihin samoihin vanhoihin latteuksiin, joita olet kuullut isoäidiltäsi. "Sinun pitää olla vain oma itsesi" on yksi huonoimmista neuvoista, jota incelille voi antaa, sillä incelin oma itse on ruma ja epämiellyttävä. Useat inceliksi itseään leimaavat ovat tosiaan rumia, vaikka heidän suurimmat ongelmansa ovatkin sisäisiä. Edellisellä virkkeellä en niinkään viittaa luonteenvikoihin vaan enemmänkin liian suuriin odotuksiin. Suoraan sanoen incelit etsivät Neitsyt Mariaa Lilithien joukosta. Nykynainen on tosiaan jo kaukana 1950-luvun naisihanteesta, jossa nainen oli hyvä. Feminismi on ottanut länsimaissa niin paljon ylivaltaa, että naiset tosiaan uskovat, että he ovat sinällänsä hyviä ja että miehet ovat niitä, joiden on muututtava. Incelit eivät ole täysin väärässä, vaikkeivät he kerro totuuttakaan. He ovat osa nykyajan kehitystä. Mitä enemmän feminismi saa valtaa, sitä enemmän femakot ajavat alas pitkään hyväksi nähtyä länsimaista perhe ensin -mentaliteettia. Elämme yhteiskunnassa, jossa kaikille olisi parempi, jos naiset jäisivät kotiin hoitamaan lapsia, muttta he mieluummin menevät töihin. Samalla, kun miehiä yhä pakotetaan asepalvelukseen ainoastaan sukuelimensä vuoksi, joku naispuolinen toimittaja kirjoittaa Hesariin, kuinka naisia syrjitään tietotekniikan alalla. Samalla, kun naiset keskittyvät yhä pienemmälle uroseliitille samalla tavalla kuin rahakin, minä jään yksin runkkaamaan paskojen geenieni vuoksi.

Suurin osa yhteiskunnasta on muutokselle sokea. Paljon on puhetta tuloeroista, paljon ei taas puhuta siitä, kuinka miesten on yhä vaikeampi tyydyttää naisten yhä kasvavia vaatimuksia. Eivät miehet sille mitään voi, ovathan he vain biologiansa orjia. Miksi luulet miesten syrjäytyvän? Miksi luulet, että suurin osa syrjäytyneistä on miehiä? Vastaus on se, että rumallekin naiselle on kysyntää, kun taas rumalle miehelle ei. Naisen on mahdotonta olla "incel" tai "yksinäinen". Naisen ei tarvitse kuin vilauttaa seksuaalisuuttaan, ja miehet jonottavat. Ja yhä he vaativat lisää, naiset, ymmärtämättä omaa valtaansa.

Ruman miehen (minun) ei kannata kuin olla samaa mieltä incelien kanssa. Kaikki muu on itsepetosta, joka taas tuottaa tarpeetonta tuskaa. Jos minä saisin päättää, nainen olisi resurssi, kuten puut ja pensaat, resurssi, jota jaeltaisiin kaikkein sitä ansaitsevimmille. Huippukirurgi, joka pelastaa useita ihmishenkiä päivittäin, ansaitsee kauniin naisen, jota hän saa käyttää mielensä mukaan.

Viimeiseksi naisen saisivat pankkiirit.

Unia

Näin toissayönä unen. Se alkoi varsin lupaavasti: nainen tulee huoneeseeni ja painostaa minua sukupuoliaktiin. Olen huoneessani, ja valonpuutteesta päätellen on yö. Huone vaikuttaa omituiselta. Se on kuin lapsuuden huoneeni, mutta sängyn vieressä on eräänlainen omituinen konsoli, jossa on erivärisiä nappuloita. Muistan yläasteen biologianopettajan kerran maininneen, että unessa aivojen loogista ajattelua käsittelevä osa on horteessa. joten se ei vaikuta uniin. ja unet ovat näin ollen usein epäjohdonmukaisia.

Nainen on ihan mukava, puhuu karjalanruotsia. Hän kertoo, kuinka ei saa unta ja tarvitsee apuani. Hän tulee sänkyyn ja nostaa yöpukuansa ylös ja menee makuulle sänkyyni. Hän haluaa minulta suuseksiä. Unessani hänen emättimensä näyttää ruskealta viivalta.

Nainen on isoäitini.

Unessani nuolaisen viivaa muutaman kerran ja sitten pikkusiskoni tulee huoneeseen ja alkaa huutaa. Siihen uni päättyykin.

Saanen vakuuttaa teille, että minulla ei ole minkäänlaisia seksuaalisia ajatuksia isoäitiäni kohtaan. Sen takia pidän tätä unta niin oudoksuttavana. Ainoa toinen seksiuneni, jonka pystyn muistamaan, on eräs uni, jossa vehtailen erään lihavan tytön kanssa ammattikoulun porraskäytävässä (Vietin vuoden ammattikoulussa ennen kuin menin lukioon). Tämä tai edellä mainittu uni eivät olleet kumpikaan märkiä.

Joidenkin mielestä unet peilaavat ihmisen mielentilaa. Olenko siis näin seksuaalisesti turhautunut, että voisin alentua jopa isoäitini nuolemiseen? En. Kahta ihmisryhmää en tässä maailmassa suostuisi nussimaan: sukulaisia ja maksullisia naisia (ja miehiä). Mistä johtuu tällainen uni? Loppuvatko hajanaiset seksiunet siihen, kun ensi kertaa olen päässyt uittamaan siitintäni?

Jää nähtäväksi.

High Noon Drifter - Doom-modi joka ei tee liikaa

Tästä blogista tulee varsinainen sillisalaatti. Koska kaksi ensimmäistä varteenotettavaa blogijulkaisuani olivat raskaita, yhteiskunnallisia ongelmia käsitteleviä juttuja, ajattelin, että tällä kerralla voisi jonkinlainen keveämpi olla hyväksi. Vanhat pelit ovat aina olleet mieleeni, joten ajattelin kirjoitaa niistä.

Olen varsin uusi Doom-yhteisöön. Vanhoista peleistä pitävänä olin aina tiennyt Doomin olemassaolosta, mutten ollut pelistä suuresti kiinostunut sen läpipelaamisen jälkeen. Pelasin ensimmäisen Doomin läpi ja luovutin kakkosessa, sillä en pitänyt Doom 2:n tasomuotolusta lainkaan (eikä ihme, sillä eri henkilö teki ne). En ollut kovin kiinostunut kokeilemaan lukusia Doom-modeja, sillä (typerästi) ajattelin Brutal Doomin olleen ainoa vaihtoehto. Brutal Doom on yksi vaikuttavimmista pelimuunnelmista, mitä videopelit ovat varmaan koskaan nähneet, mutta niin suosituilla modilla on tapana jättää muut varjoonsa. Jos menet Doom-fanisivuille, näet monen tuomitsevan Brutal Doomin juuri tämän takia. Ja myös sen takia, että sen kehittäjää on luonnehdttu aika ajoin rasistiksi, homofoobikoksi, psykopaatiksi ja aivan liikaa mielihyvää videopeliväkivallasta saavuttavaksi (viehkeän oloinen kaveri, pakko myöntää). Eräskin tarina Doom-Redditissä kertoo, kuinka kyseinen henkilö oli etsinyt goresaiteilta materiaalia Brutal Doomiin, eli siis oli käytännössä käyttänyt kuvia oikeista kuolleista ihmisten sisälmyksistä videopelimuunnelmassaan. Poikkean aiheesta.

Doom-modeja on paljon. Siis, tosi paljon. Doom on 16 vuotta vanha peli, mutta uusia modeja tehdään edelleen ja on tehty koko edellä mainitun ajan. Niitä on jokaiseen makuun ja mieltymykseen. Huomaa, että tässä "modilla" tai hienommin "muunnelmalla" tarkoitan jotain, joka riittävällä tavalla muuttaa pelin sisäisiä mekaniikkoja eli pelimekaniikkoja. En siis puhu käyttäjien luomista tasoista eli mapeista, eli kentistä tai kartoista.

Kuitenkin hyvin monet näistä muunnelmista eivät joko ymmärrä tai ovat vain matkan varrella unohtaneet sen, mikä tekee Doomista mestariteoksen. Kyllä, Doomin pelimoottori ja sen mahdollistanut jumaltasoinen ohjelmointitaika oli uraauurtavaa, mutta Doom on, ainakin omasta mielestäni, osoitus yksinkertaisuuden triumfista ominaisuusryöminnän yli. Doom on yksinkertaisuudellaan nerokas, enkä tiedä, onko Doomin yksinkertaisuus ajallisten tai teknologisten rajoitteiden vaiko puhtaamman nerouden tulema.

Jos minulla on pelissäni valittavana viidentoista eri rynnäkkökiväärin väliltä, miten minä pelaajana teen valintani? Valitsenko aseen, jolla on parhaat numerot nimensä edessä taiko sen jolle on tasossa eniten panoksia tarjolla. Tämä pelaajan valinta ei ole kovin tarkoituksellinen valinta, tai ainakaan kovin mielekäs, varsinkin jos jokaisen rynnäkkökiväärin voidaan olettaa tekevän suurimmaksi osaksi saman asian: rummuttaa luoteja tasaiseen tahtiin keskietäisyyteen asti. Tämän takia Doomissa on vain kahdeksan eri asetta (Doom 2:sta lähtien), joiden väliltä pelaaja joutuu valitsemaan: Moottorisaha, pistooli, haulikko, superhaulikko, minigun, raketinheitin, plasmaheitin ja BFG (nyrkkejä ei lasketa). Jokainen Doomin ase ajaa omanlaisensa tarkoituksen: Haulikko on jokaisen pelaajan peruspyssy, jolla hoidetaan jokapäiväinen leipä pöytään ja epäkuollut demoni taas kuolleeksi. Superhaulikko ampuu hitaammin ja kuluttaa tuplasti ammuksia, mutta lisätty tulivoima tekee lasangea suuremmista demoneista. Raketinheitin soveltuu pitkän kantaman taisteluun, mutta rajattu ammusmäärä tekee sen käytöstä tilannesuhteellisen. BFG otetaan esiin, kun on pakko tappaa aivan jokainen kusipää näytöllä. Mikään ase pistoolia lukuun ottamatta ei ollut tosiasiallisesti huonompi kuin toinen.

(Pelien suomat vapaudet valita eri vaihtoehtojen välillä on aihe, josta olen kiinnostunut ja josta näin ollen ajattelen kirjoittaa tulevaisuudessa lisää.)

Tämän yksinkertaisuuden ja "vähemmän on joskus tosiaan enemmmän" -mentaliteetin tajusi Doom ja sitä seuranneet 90-luvun räiskintäklassikot. Sanoisin kuitenkin, että Doom tajusi sen ensiksi ja että Doom tajusi sen ehkä jopa parhaiten. Sama yksinkertaisuuden suosiminen näkyi myös vihollisgalleriassa. Jokainen vihollinen oli erilainen ja näin ollen vaati erilaisen strategian. Jokainen demoni piti myös omanlaistaan ääntä ja kirkkaan värityksen ansiosta eri viholliset erotti toisistaan jo kaukaa. Näin ollen kohteiden priorisointi oli helppoa.

Ja näin pääsemme nykypäivään. Project Brutality on Brutal Doomin sisarprojekti, jonka tarkoituksena on näemmä tunkea Doomiin niin paljon tarkoituksetonta paskaa kuin on vain suinkaan mahdollista. Tästä kärsii pelin tasapainon lisäksi myös ruudunpäivitystaajuus (eli framerate, FPS). Oi modaajat, kuinka hulluja ja harhaanjohdettuja olentoja olettekaan. Tilanne on niin absurdi, että samalle numeronäppäimelle on kartoitettu jopa neljä asetta. Modi muuttaa myös joidenkin vihollisten käyttäytymismalleja, joten jotkin muuten toimivat kartat tulevat PB:llä suoranaisesti pelaamattomiksi.

Peliä modatessa olisi kai syytä pitää mielessä, mikä alkuperäisestä pelistä teki hyvän ja miksi ihmiset sitä pelaavat. En ole itse sellaiseen lähtenyt, mutta tämä olisi ensimmäinen asia, jonka pitäisin mielessä. Jos haluaisin, sanotaan, tehdä Doomista pornopelin, voisin sen kai tehdä, mutta ehkei se olekaan paras idea. On myös joitain modeja, jotka rikkovat Doomin sisäistä liikemäärää muilla keinoin: Project MSX lisää Doomiin itsestään paranevan terveyspalkin. Tämä merkitsee istumista seinän taka terveyspalkkia odotellessa. Kivaa, sanovat modernit räiskinnät.

Suureksi ilokseni voin kuitenkin kertoa, että Doomin pohjattomalta tuntuvasta moditynnyristä löytyy helmiä, jotka jopa ymmärtävät, mikä tekee Doomista Doomin. Saanen esitellä, High Noon Drifter.

High Noon Drifter (tästä lähtien ihan vain HND) on länkkäriteemainen modi, jossa Doomin epämääräisesti futuristiset aseet vaihtuvat kahdeksastilaukeaviin revolvereihin. Modia pelatessa tuntuu siltä, kun Doom olisi tavannut Clint Eastwoodin, ja lopputulos on ihan yhtä siisti kuin miltä kuulostaa.

HND ei koske Doomin vihollisiin yhtään, joten vihollisten välinen tasapaino ei järky. Sen sijaan se tekee Doomin asearsenaaliin muutoksia, jotka ovat mielestäni pelkästään positiivisia: Nyrkit ja moottorisahan korvaa nyt ruoska, jota pelaaja voi käyttää nappia painamalla. Tämä ruoska toimii lähitaisteluaseena, ja sitä voi käyttää myös defensiivisesti torjumaan vihollisten heittokappaleita. Doomin pistoolin, jonka usein minigun nopeasti korvasi, korvaa ikoninen vanhan lännen revolveri. Revolveria voi ampua tarkasti ammus kerrallaan tai nopeasti kuten aina tehtiin länkkäreissä.

HND:ssä laatu korvaa määrän. Jokaisessa aseessa on pieniä yksityiskohtia ja pikkuseikkoja, joilla on kuitenkin suuri vaikutus. Haulikon kantamaa on lisätty, mutta sitä täytyy nyt ladata aika ajoin. Superhaulikon korvaava katkaistu haulikko pystyy nyt ampumaan neljä haulia kerralla. Täydellinen niihin tilantesiin, joihin kaksi haulia ei vain riitä. Raketinheittimen korvaa nyt heitettävät sirpalekranaatit, jotka voivat pomppia seinistä ja joita voi heittää kaksi kerrallaan vaihtoehtoistulinäppäimellä.

Modin puolesta puhuu myös se, kuinka hauska näitä aseita on käyttää. Jokainen pieni asia äänitehosteista aseista näkyvästi tippuviin käytettyihin luodinhylsyihin puhuu laatumodista, jonka tekijä on nähtävästi tiennyt, mitä tekee. Aseiden yksinkertaisuus, mutta voimakkuus saa ne tuntumaan voimakkaammilta kuin monen modin laseraseet. Laadulla tehdyt ääni- ja muut efektit luovat aseille eräänlaista kehollisuuden tunnetta. Kokemuksen kruunaa pienet yksityiskohdat, kuten kyky heittää pelihahmon hattu vihollisia harhauttaakseen.

Modi rikkoo uhmakkasti joitain Doomin elementtejä, mutta pysyy silti uskollisena formaatille. Pelaajan aloitusrevolverissa on nyt rajattomasti ammuksia, mutta aseiden latauspakko tasapainottaa tilannetta. Pelaaja voi taistella aggressiivisemmin, koska hänellä on aina vara-ase ja koska hänellä on myös luotettava tapa hoidella liian lähelle päässeet viholliset. Uusi kyky liukua maassa lisää pelaajan väistömahdollisuuksia. Monet pelin voimakkaimmista aseista vaativat nyt lähietäisyyden toimiakseen, mikä muuttaa monien Doomin kohtaamisten luonnetta ja myös sopii matalateknologian teemaan. Et ole enää huippukoulutettu sotilas, vaan yksinäinen pyssysankari, joka yksin vetää helvettiä kollektiivisesti turpaan. Onko mitään pikantimpaa käännettä klassiseen Doom-formaattiin?

Naisten ja miesten välisistä suhteista (jatkoa)

Ensimmäisessä blogitekstissäni kerroin erään lukioni tytön säädyttömästä pukeutumisesta ja kosketin hieman mielipiteitäni naisten ja miesten välisiin suhteisiin. Aihe on kuitenkin niin laaja ja ajatukseni niin hajanaisia, että päätin aiheeseen palaavan tekstin olevan aiheellinen.

Yritin kirjoituksessani sanoa, että naiset ovat hyötyneet jo pitkään jatkuneesta sukupuolten välisten suhteiden kehittymisestä enemmän kuin miehet. En perustanut väitettäni juuri millekään kovalle datalle, vaan enemmänkin yleiselle pohdinnalle ja omalle kokemukselleni maailmasta.

Yritän nyt mahdollisimman vähäsanaisesti ja selkeästi kertoa ajatuksistani liittyen molempiin sukupuoliin, tapailuun, ja suurempaan yhteiskuntaan. Tämä on hyvin henkilökohtainen kirjoitus hyvin syvistä tunteistani eikä ideologinen manifestinomainen julistuskirja. En aio yrittää saada sinua ajattelemaan omalla tavallani, mutta jos niin teet, olen tyytyväinen. Tämä kirjoitus on joillekin masentavaa luettavaa ja joillekin taas mielenkiintoinen teksti katkeralta mieheltä. En ole katkera, en ainakaan niin paljon kuin tekstin sävystä voisi olettaa.

Filosofiani

Kaikki lähtee vapaan tahdon käsitteestä, tai enemmänkin kyseisen käsitteen mahdottomuudesta. En ole hiukkasfyysikko enkä biologi, mutta voinen kuitenkin kertoa näkemyksistäni. Muista lukea kriittisellä katseella, with a grain of salt, kuten englantiapuhuva maailma tykkää sanoa.

Vapaalla tahdolla on monta erilaista määritelmää, mutta tässä on omani: vapaa tahto on kyky tehdä toisin. Esimerkiksi kuvitellaan robotti, joka näyttää vihreätä tai punaista valoa riippuen siitä, onko sen sisällä olevan atomin vapaa elektroni tietyn rajan yläpuolella. Hiukkanen liikkuu indeterministisesti eli sen paikkaan ei mikään ulkoinen voima vaikuta. Hiukkasen tarkkaa paikkaa ei voida määrittää, mutta sanotaan, että voimme varmuudella tietää, onko hiukkanen tietyn rajan yllä. Jos hiukkanen on rajan yllä, robotti näyttää vihreätä valoa. Muuten robotti näyttää punaista.

Sanoisitko robotilla olevan "vapaata tahtoa" tai edes "tahtoa" ollenkaan? Intuitiivisella tasolla robotilla ei ole mielestäni vapaata tahtoa eikä oikeastaan minkäänlaista ajatusprosessiakaan.

Jos kyseinen ajattelu siirretään ihmiseen, mitä käy? Onhan ihminenkin vain kone, vaikkakin hyvin mutkikas sellainen. Äskeisen robottiesimerkin sijasta ihmisen päässä on aivot, joita ohjaavat viime kädessä perinnöllisyyslakeja noudattavat geenit sekä ulkoiset ärsykkeet.

Kysymys maailman deterministisestä tai indeterministisestä luonteesta jakaa filosofeja ja fyysikoita. Minua kiinnostaa vain se, miten ne reagoivat vapaan tahdon käsitteeseen. Minusta molemmat skenaariot maailmankaikkeudesta tekevät mahdottomaksi vapaan tahdon olemassaolon. Ainoa, jolla voisi olla vapaa tahto, olisi jonkinlainen yliluonnollinen olento, kuten Jumala, Allah tai Joulupukki.

Ymmärrykseni mukaan nyky-ymmärrys selittää ilmiön niin, että makromaailma on deterministinen, mutta mikromaailman ilmiöihin liittyy tietty määrä indeterministisyyttä. (Jos olet lukenut aiheesta enemmän, otathan minuun yhteyttä ja selitä paremmin, olisin kiitollinen.)

Jossain vaiheessa evoluutio soi meille ihmisille kyvyn käsittää itsemme osaksi maailmaa. Yleisesti taitaa olla puhe itsetietoisuudesta. Se vei Platonin juomaan myrkkyä jumalanpilkasta ja minut kirjoittamaan tämän blogikirjoituksen. Se mahdollistaa sen, että näemme itsemme osana suurempaa kokonaisuutta. Osaamme katsoa itseämme pidemmälle. Luolamiehetkin tekivät maalauksia luolanseiniin.

Deterministiseen luonteeseemme kuuluu, että hakeudumme lisääntymään mahdollisimman terveennäköisen vastakkaista sukupuolta edustavan jäsenen kanssa, poissulkien tietenkin homot ynnä muut lumihiutaleet. Useimmalle tämä on itsestäänselvää tai ainakin hyvin loogista. Myös jos ajatellaan seksuaalisen viehätysvoiman jakautuvan älykkyysosamäärän tavoin tasaisesti (eli hyvin kauniita ja samoin myös kuvottavia ihmisiä on verrattain vähän), niin suurimmille osalle ihmisistä tällä ei ole paljoakaan merkitystä.

Nyt saat kuvitella minut; kehitysvammaisen. En oikeastaan ole kehitysvammainen, mutta maallikon silmin saatan hyvin siltä näyttää. Miten kuuluu minun? Huonosti. Siihen päälle vaikeudet lähestyä uusia ihmisiä (ehkä kehitysvammojen takia, ehkä ei), välttelevä asenne väenpaljoutta kohtaan (eli en ole mihinkään (opiskelija)bileisiin menossa) ja muu yleinen perisuomalainen sisäänpäinsuuntautumeisuus, ja huomaa, miksi koen yksin kuolemisen mahdollisuuden kohdallani korkealla.

Olen ymmärtänyt asian niin, että nykyään elämän suurimmat irstaudet harrastatetaan opiskeluaikoina, kunnes tullaan noin kolmikymppisiksi ja asetutaan aloilleen. Jos minulla on vaikeuksia sosiaalisesti opiskeluaikoina, tulee senjälkeisestäkin elämästä sosiaalisesti autiota. Kolmikymppinen kehitysvammainen on vielä alempana tapailumaailmassa. Eli käytännössä nyt jos koskaan, mutta en halua lähestyä ketään juuri nyt.

En halua lähestyä ihmisnaarasta, koska pelkään torjutuksi tulemista. Pelkään, että minulle nauretaan. "Se on pelkkä vammainen, tietäkööt paikkansa!" Vammaiselle naiselle olisi ehkä kysyntää, mutta kehitysvamma miehelle on suuri isku hänen tulevaisuuden pariutumismahdollisuuksilleen.

Haluan, kuten normaalin miehen kuuluu, tervettä, hyvännäköistä naista. Ulkonäkö iskee silmääni enemmän kuin "luonne". Jokainen mies, joka toisin väittää, valehtelee. Käytännössä ainoa mahdollisuuteni pariutua on tähdätä alemmas. Juttu on vain siinä, etten tosiaan halua niin tehdä. Ruma nainen on häviö miehellensä.

Asiaa ei auta se, että arvostan (keskiverto)naista (keskiverto)miestä huomattavasti vähemmän. Enkä tiedä, kuka voisi minua siitä syyttää, kun miltei kaikki historian merkkihenkilöt ovat olleet miehiä. En pidä naista suuressa arvossa. Kaikki älykkäimmät ja arvostettavimmat tapaamani henkilöt ovat olleet poikkeuksetta miehiä.

Jos olisin kovan koulukunnan nojatuolisosiaalidarwinisti (en ole), käyttäisin miehistä kolmiojakoa. On alfoja, beetoja ja gammoja (Huomaa, että kreikkalaisten kirjaimien käyttö on tässä tapauksessa merkityksetöntä näennäisintellektualismia). Naiset kilpailevat alfojen huomiosta, mutta tyytyvät usein beetoihin, usein pakosta. Gammat ovat hylkiöitä, syrjäytyneitä ja kehitysvammaisia. Eli kuulun siis gammoihin. Kuten edellä mainittu, seksuaalinen viehätysvoima jakautuu kummankin sukupuolen kesken tasaisesti niin, että ääripäitä on suhteellisen vähän. Sanoisin, että noin 80 % miehistä ovat beetoja. Seksuaalisen viehätysvoiman määrittää pelkkä ulkonäkö, eli se on miltei geneettistä. Tietenkin tilanteelliset tekijät, kuten sosio-ekonominen asema, ylipaino tai vaikkapa poliittinen valta vaikuttavat henkilön yleiseen seksuaaliseen kauppa-arvoon.

Eli toisin sanoen: jos minusta ei tule seuraavaa Bill Gatesia, mitä suuresti epäilen, seksuaalinen kauppa-arvoni on iäti matala.

Näin tämän juuri äsken tosielämän esimerkkinä. Vanhempani erosivat noin vuosi sitten, ja isäni meni uusiin naimisiin. Edellinen avioliitto oli ollut pitkä, ja vaimo (äitini) on vahvasti keskiverto viehättävyydessä, kuten isä. Täämä isän uusi vaimo eli äitipuoleni on kerta kaikkiaan ruma. Hän muistuttaa minusta sikaa. Tästä esimerkistä voimme ainakin oletettavasti yleistää, että tapailumaailma on vaikeutunut miehille lyhyessä ajassa.

Mutta nimetönmies, käytätkö kehitysvammaisuuttasi tekosyynä olemaan lähestymättä muita ihmisiä?
Kyllä ja ei. Jos roolit vaihdettaisiin, en minäkään haluaisi alkaa suhteeseen kehitysvammaisen kanssa. Alkaisitko sinä?

Tosiasia on, että nykymiehellä on yhä vaikeampaa deittailumaailmassa. Pariutumisesta on tullut kisa pohjalle. Kun minua paremmat miehet alkavat havitella yhä huonompia naisia, mitä mahdollisuutta minulla on? Olenhan vain lievästi kehitysvammainen, kyyninen, rasistinen väliinputoaja.

Ennenaikaisia yo-kuumotuksia

Tätä kirjoittaessani on perjantai, ja toiseksi viimeiseen koejaksoon on enää viikko ja yksi päivä. Olen huomannut jo alkavani stressata tulevia yo-kokeita, vaikka niihin on vielä aikaa: ensimmäinen koe on 12.3 ensi vuotta, ja nyt on vasta tämän vuoden marraskuu.

Muutamia öitä olen tuhlannut tulevaisuuden ja yo-kokeiden murehtimiseen. Mitä jos ne menevät penkin alle? Mitä jos en saa opiskelupaikkaa? Pohdin näitä asioita samalla tiedostaen, ettei näillä asioilla ole loppujen lopuksi suurta merkitystä.

Ensikertalaiskiintiö ei mene minnekään välivuoden jälkeen, eikä yo-taakkani ole loppujen lopuksi kovin raskas, vaikka kaikki seitsemän ainetta kirjoitankin. Kirjoitan A-englannin, B-ruotsin, C-saksan, pitkän matematiikan (sillä lyhyt on runkkareille), fysiikan ja yhteiskuntaopin. Äidinkieli on kaikille pakollinen. Englantiin ei tarvitse lukea, äidinkieleen ei oikein voi, saksaa en aio lukea ja ruotsia pitää lukea vain suhteellisen vähän, sillä olenhan suomenruotsalainen ja ruotsi tulee siis puoliksi luonnostaan. Yhteiskuntaopissa on vain neljä kirjaa, joissa on paljon täyttökappaleita. Eli luettavana on vain matematiikkaa ja fysiikkaa.

Ruotsiin teen luultavasti Anki-kortteja. Harkitsen myös Ankin käyttöä yhteiskuntaopin käsitteiden tankkaamiseen, mutten pidä sitä kovin tehokkaana vaihtoehtona. Yhteiskuntaopissa käsitteet eivät ole vaikeita, vaan enemmänkin se, miten kaikki liittyy yhteen. Seuraamalla uutisia saan kyllä ihan hyvän numeron, keskiarvo aineessa on 9. Yksi kurssi meni kasiksi, koska tylsä aihe (EU) sekä vittumainen ope.

Toisaalta matematiikkaan pitää kerrata uusiksi MA3 ja MA4 -kurssit, ja fysiikan kolmoskurssia en koskaan koulussa käynytkään, mitä jälkeenpäin kadun.

Huom. Tämä on siirretty teksti toisesta blogistani, joten aika ei täsmää, vaikka ajatukseni eivät ole muuttuneet.

Halloween-pukeutumisesta ja hieman sukupuolien välisistä suhteista

Hiljattain oli Halloween, ja sen mukana tulivat tietenkin pukeutuminen. Monikaan lukioni oppilaista ei ollut pukeutunut – he lienevät jättäneet sellaisen yksityisjuhliin. Eräs tyttö oli kyllä pukeutunut itse Saatanaksi. Näin hänet ruokalassa. Hänellä oli päässään muoviset, punaiset sarvet ja päällään löyhä samanvärinen paita. Hänen suurehkot rintansa paljastuivat matalalle ulottuvan kaula-aukon alta. Puku leikitteli tahdikkaan seksikkyyden ja suoranaisen huoruuden välillä tavalla, joka sai minut epämukavuuden tunteen valtaan. Ystäväparvi hänen ympärillään pörräsi iloisesti. Minä söin yksin sinä päivänä, sillä muutamat ystäväni olivat eri ruokavuoroissa. Käänsin katseeni pois, ettei kukaan huomaisi minun tuijottavan. Etiketti ja henkilökohtaiset kokemukset ovat osoittaneet, että vain komeat saavat tuijottaa muhkeita rintoja. Lähdin ruokalasta sinä päivänä hieman normaalia vihaisempana raivopanemisfantasiat päässäni.

Tuollainen puku ei kuulu lukioon.

Mietin vain huvittunein mielenkääntein, kuinka monta miespuolista, naimisissa olevaa opettajamiestä tuo samainen tyttö oli saanut sinä päivänä tuntemaan olonsa epämukavaksi. Parhaassa iässään oleva hedelmällinen naaras esittelee röyhkeästi parhaita ominaisuuksiaan kaikkien nähtävillä, kun taas vanha lehtori Matti menee takaisin kotiinsa raihnaisen vaimon luo, jonka eletyt vuodet ovat jo jättäneet jälkensä ryppyinä ja jonka muodot ovat pyöristyneet usean synnytyksen johdosta. On syy, miksi kuulemme monen avioliitossa olevien parien seksielämän kuolevan, eikä syy ole puutteelliset kommunikaatiotaidot.

Ei tämäkään tyttö mikään priimatapaus ollut: hänen vartalonmuotonsa olivat ideaalia pyöreämmät, muttei se haitannut hänen yleistä viehättävyyttään. Varmaan jokainen lukiolaispoika paloi halusta laittaa kalunsa noiden rintojen väliin. Mies ei näe naisessa luonnetta, vaan lantion, rinnat ja kasvon symmetrisyyden. Ihmisten luonnehtiminen luoteenpiirteiden mukaan on vain tapamme järjestellä todellisuutta niin, ettemme tunne itseämme pinnallisiksi eläimiksi, joita pinnan alla olemme. Teknologiamme ja sosiaaliset piirimme ovat kehittyneet, mutta ihmisen evoluutiolla ei ole ollut aikaa mennä eteenpäin. Aivomme ovat yhä luolassa ja preerialla, kun taas ihminen itse istuu toimistossa ja koulunpenkillä.

Luulen, että luolamies oli tyytyväisempi elämäänsä kuin nykyajan toimistoapina, ja älykkäämpi myös. Luolamies osasi tehdä tulta välineittä ja tappaa itseään isompia eläimiä. Nykyajan teini (minä mukaan luken) osaa hädin tuskin keittää perunoita. Olemme riippuvaisia teknologiastamme. Kiviaikaan oli varmasti täysin hyväksyttyä raahata ihmisnaaras luolansuulle ja tyydyttää sillä alkukainaisia viettejään. Nykyään naiselle pitää ostaa kukkia, häntä täytyy pitää ihmisenä, pitää kantaa hänen ostoskassejaan ja tehdä hänet kaikin tavoin tyytyväiseksi ennen kuin on edes pientä mahdollisuutta päästä siihen, mitä kaikki miehet syvimmillään etsivät – seksiä.

En sano, että haluaisin elää kiviaikana. Nautin teknologiasta ja modernisoituneesta yhteiskunnasta, vaikka siinäkin on parantamisen varaa. Sanon vain, että keskiajan kirkolliset johtajat olivat älykkäitä, kun he demonisoivat naisen seksuaalisuutta. He ymmärsivät, että naisella on biologiansa perusteella paljon valtaa, joten he päättivät tasata pelikenttää. Nainen on luonteeltaan valitseva, mies on luonteeltaan hylkimätön; oman geneettisen koodin jatkaminen on miehen tarkoitus, kun taas naisen on syytä olla valitseva.

Ennen rumat, geneettisesti ala-arvoiset miehet (minä mukaan lukien) pystyivät kompensoimaan viehättämättömyyttään muilla resursseilla, mutta feminismin vallatessa yhä enemmän alaa naiset ovat yhä itsenäisempiä eivätkä siis tarvitse enää elättäjämiestä. Naisia kannustetaan nykyään töihin, ja siksi esimerkiksi syntyvyys on länsimaissa laskussa.

Ennen oli toisin: Koska naisen seksuaalisuutta demonisoitiin ja naisia painostettiin menemään naimisiin neitsyinä, jokaiselle miehelle käytännössä riitti. Nämä avioliitot olivat myös vakaita, eivätkä loppuneet eroon. Tämä on tilastollisesti todettu fakta: niiden naisten, joilla ei ole ollut monia seksikumppaneita ennen avioliittoon menoa, nauttivat usein vakaammista avioliitoista. Naisen seksuaalisuden emansipaatio on oikeastaan tekemässä vahinkoa yhteiskunnallemme.

https://ifstudies.org/blog/counterintuitive-trends-in-the-link-between-premarital-sex-and-marital-stability

Usein puhutaan taloudellisesta eriarvoistumisesta, mutta seksuaalinen eriarvoistuminen on myös monelle miehelle arkipäivää. Miehet joutuvat tyytymään huonompiin naisiin, mikä taas hankaloittaa seksuaalisen kaupan alakastin miehiä. Seksuaalinen eriarvo on taloudellista jopa pelottavampi konsepti, sillä sen parantamista ei Vasemmistoliitto aja (yritä nyt saada Li Anderssonia avaamaan jalkansa, itse ottaisin mieluummin Susanna Koskea). Onhan naisella oikeus omaan kehoonsa ja turhamaisuuteensa. Tällä tulee olemaan vaikutus tulevaisuuden yhteiskuntaamme.