Peli: Max Payne (2001, useat alustat)

Max Payne on suomalaisen Remedyn luoma peli, joka teki suuren vaikutuksen yleisöön julkaisuajankohtanaan 2001. Erityistä huomiota herätti pelin Shootdodge-ajanhidastusmekaniikka. Matrixin tyylin pelaaja voi oikeaa hiirennappia painamalla loikata yhteen suuntaan ja hidastaa samalla aikaa. Mekaniikan älykkäällä käytöllä pelaaja voi kääntää pelin muuten melko jäykän vaikeusasteen edukseen. Sinänsä onkin sääli, että hyvin usein parempi taktiikka on piiloutua nurkan taakse ja tulittaa kurkkauslaukauksia. Suurin ongelma lienee siinä, ettei kovin usealla aseella ole tarpeeksi voimaa tappaa useaa vihollista yhden väistöliikkeen aikana. Väistöliikkeen aikana Max tuntee tarpeelliseksi makoilla asfaltilla kuin Michelangelon maalauksessa, minkä aikana pelin viholliset unohtavat haulit vatsassaan ja tulittavat hänet sveitsinjuustoksi. Asiaa ei auta se, että Max Payne on melko realistinen peli siinä mielessä, ettei päähenkilö voi tankata itseensä montaakaan luotia kuolematta.

Shootdodgen koin hyödyllisimmäksi silloin, kun kahden tuliesteen välissä on aukko, jonka edestä voi hypätä. Kaikkein varmin Shootdodge-mekaniikka oli, kun vihollinen seisoi L-muotoisen seinän takana, jolloin pystyin yllättämään hänet. Näin ollen onkin raivostuttavaa, kuinka usein vihollinen näyttää omistavan kaikkinäkevyyden taidon ja osaa ennakoida tämän, ja ehtii hidastuksen aikana leikkaamaan suurehkon siivun elämäpalkistani pois.

Muutoin päädyin käyttämään perinteisiä taktiikoita eli seinän takana pysyttelemistä. Toisin kuin saattaa olettaa, on tämä varsin tehokas taktiikka. Vihollisten luodit ovat hitscan-luoteja, mutta luodeilla on tietty viive. Tämä saattaa ärsyttää pelin alkuvaiheilla, mutta pian tämän pelimuotoilun järkevyyden tajuaa. Onneksi pelin tekoäly ei ole kaikkein älykkäin, ja juoksemalla kaaressa ja ampumalla vihollista päin on melko helppo ampua vihollista tulematta itse ammutuksi.

Itse keksin kaksi helppoa tapaa parantaa Shootdodge-mekaniikkaa. Aseiden on joko oltava tarpeeksi voimakkaita ampumaan pari vihollista yhden loikan aikana tai loikan jälkeen voisi lisätä pienen liu’un, ettei pelaaja ole hetkeksi täysin avuton.

Erityisen halveksuttava on pumppuhaulikko, jonka yleisen pelilogiikan mukaan pitäisi pysäyttää vihollinen yhdellä osumalla lähietäisyydeltä. Sen sijaan homma hoituu yleensä vasta kahdella kudilla, ja haulien osumakohdissa on itsessäänkin jo hajontaa. Haulikko ampuu niin hitaasti, ettei sen laukaiseminen kahdesti yhden loikan aikana ole pätevä strategia; se on nimittäin mahdoton. Pelin toinen haulikko, katkaistu kaksipiippuinen, pystyy tappamaan yhdellä osumalla ja ehtii laueta kahdesti loikan aikana, mutta sen hyödyllisyyttä kaventaa kahden ammuksen raja ennen lataamista. Pumppuhaulikko toimi käsissäni hyvänä kurkkimisaseena ja vara-aseena, kun hyvistä aseista loppuivat panokset.

Aseiden hyödyllisyyttä kaventaa myös pieni arpapeli luotien osumakohtien kanssa – luodit näyttävät menevän minne sattuu. Tämä on pienempi ongelma kuin voisi arvata; Max Payne on enemmänkin peli pippuroimisesta kuin tarkkuusammuntaa. Aseiden universaali vahingon lisääminen – miksei niin pelaajalle kuin vihollisillekin, olisi auttanut monessas kohtaa.

Pelin juonessa ei ole mitään kotiin kirjoitettavaa. Poliisin perhe murhataatn, ja hän lähtee veriselle ristiretkelle New Yorkin alamaailmaan. Nautin pelistä enemmän mitä lähempänä sen loppua pääsin, kun sain käsiini pelin voimakkaimmat aseet. Omituiset sävyailahtelut sikseen, pelin juoni oli juuri tarpeeksi kiinnostava, että välitin siitä.

Juoni kerrotaan sarjakuvamaisilla välinäytöksillä, joka ainakin kuvien laadusta päätellen on piirretty digitaalikuvien päälle. Oletan joidenkin kuvattujen henkilöiden olevan pelin tekijöitä, koska joidenkin heidän vauvanaamojensa on kovin vaikea kuvitella kuuluvan kovan luokan mafiamiehelle.

Minä en niin piittaa grafiikoista, joten en omista niille tässä montaa sanaa. Tämän pelin grafiikat ovat hyvät.

Musiikki sopii peliin. En pitänyt. kappaleesta, joka soi joidenkin pomotappeluiden aikana, enkä pitänyt itse tappeluistakaan. Eräskin vaati kokonaisen lippaan rynnäkkökivääristä toimitettuna suoraan suuhun, että hän suostui nokosille. Pidin kappaleesta Byzantine Power Games, joka sopivasti pingottaa jännityksen äärimmilleen pelin huipentuman lähestyessä.

Kuulumisia 18.08.2019.

Olen päättänyt alkaa kirjoittaa päiväkirjamaisia merkintöjä. Minulle on ollut hyvin vaikeaa kirjoittaa merkintöjä otsikon alle. Otsikko on ollut kahle, jolla olen estänyt itseäni puhumasta kovin arkisista asioista, joista en saa artikkelin kaltaista, pitempää tekstiä aikaiseksi.

Kesälomani on miltei ohi – sitä on viikko jäljellä. Asetin tällekin kesälomalle tavoitteita, joista vain osa toteutui. Jokapäiväinen elämä tuntuu yhä enemmän merkityksettömältä ja nihilistiset ajatukset pesivät yhä päässäni. Elämäni suuriin lähellä oleviin muutoksiin suhtaudun apaattisesti – en haluaisi niitä tapahtuvan, mutten niitä aio torpedoidakaan. Tällä hetkellä odotan kaikkein eniten pääsyäni Xboxini tykö. Ostin nimittäin halvalla Jumbon Gamestopista pelejä ja haluan päästä pelaamaan niitä. Xbox on tällä hetkellä opiskelijalaatikossa ja minä vanhempien luona.

Minusta tuntuu vain siltä, että elän jonkun toisen elämää. Menen yliopistoon, mutta minusta tuntuu siltä, että odotan sitä itse kaikista elämäni ihmisistä ilottomimmin. Minua oikeasti pelottaa uusi elämä Lappeenrannassa, uusi vastuu itsestä ja opinnoista. Tietenkin myös pelko opinnoissa pärjäämisestä on huolenaihe. En odota opintoja enkä tulevaa työtä. Tiedän olevani lahjaton nahjus pohjimmiltani. Uusi status opiskelijana ja ”tulevana DI:nä” ei auta asiaa. En halua olla yksikkö koneessa, joka elää, kuluttaa ja kuolee.

Kaikki LUT:in brändäyksessä ärsyttää minua: englannin käyttöä ja prameilua. Erityisesti pidin videosta, jossa opiskelija kehui ”Software projectin” toteuttamista. En ole kovin innoissani mahdollisuudesta tehdä palkaton työ yritykselle. Näyttää varmaan hyvältä CV:ssä, he sanovat.

Ylioppilasjuhlissa ilmassa tuntui vain pohjimmiltaan todellisuuden pakoilun ilmapiiri. Jokainen tunsi kai olevansa jotenkin erityinen saatuaan lakin päähänsä. Näen jotain irvokasta siinä, että istumme kaikki saliin ja vaikutamme tyytyväisiltä itseemme, koska olemme jonkun lautakunnan, jota emme ole koskaan tavanneet, mielestä tarpeeksi pätevöityneitä saadaksemme palan paperia. Jotkut pääsevät tällä paperilla yliopistoon mutta suuri osa ei.

Pikkusiskoni valittaa äidille hamsterista. Hän haluaa näemmä sellaisen ”motivaatioksi” kouluunsa. Rakastan häntä tietysti, onhan hän perhettä, mutta en silti pääse pakoon ajatusta, että hän on vain niin ylitsepääsemättömän, silmiinpistävän tyhmä.

Kirpputoreista

Kävin taas tänään kirpputorilla. Tällä kertaa olin isän, siskon ja äitipuolen kanssa enkä kaverien. Tämä oli se sama kirpputori, josta jo kerroin, ja myyjätär oli sama. Halusin yhä pamauttaa häntä revolverilla.

Kyseinen kirpputori sijaitsee Citymarketin vieressä. Mopopojat leiriytyvät usein rakennuksen taakse notkumaan. Tunnelma oli sinä sateisena päivänä kylmäkiskoinen.

Sisällä kävellessäni tajusin viimeinkin, kuinka paljon inhoankaan kirpputoreja oikeasti. Kaverien kanssa nautin seurasta, vaikka itse kirpputorit ovat täynnä rihkamaa ja pieneksi menneitä naistentakkeja. Nyt luullaan, että nautin kirpputoreilla käymisestä, ja kun minua pyydetään mukaan, en keksi tekosyytä kieltäytyä.

Jumbon Gamestopissa oli käytettyjä Xbox 360 -pelejä 20 € neljä kappaletta. Oletan vanhojen konsolisukupolvien pelien vain halpenevan, kun Sonyn ja Microsoftin nerokkaat mielet kehittävät jo seuraajia PS4:lle ja Xbox Onelle. Nyt kun pelit ovat halpoja, ei ole syytä mennä kirpputoreille niitä tonkimaan. Valikoima on parempi ja levyt paremmassa kunnossa. Pian ei ole syytä enää mennä kirpputoreille.

Kirpputorit ovat niin masentavia paikkoja. Ne kielivät alemman keskiluokan ahdingosta, tavaraähkystä, josta sitten pyritään eroon. Siellä käy vain köyhälistöä tai niitä kotiäitejä, jotka etsivät jotain ”kivaa puutarhaansa” yrittäen pitää yllä kulissia tyytyväisyydestään. Kukaan ei oikeasti halua mitään kurpputoreilta, kaikki haluavat uutta ja kiiltävää. Kukaan ei tule kirpputorille omasta halustaan. Omatunto kolkuttaa, jos kuluttaa liikaa rahaa. Vintage ei ole muotia. Mitä hyötyä kenellekään olisi jonkun kokoelmasta C-luokan DVD:itä, kappaleesta NHL 07:ää ja röykkiöistä rikkimenneitä unelmia?

Kesä tuo käärmeet esiin

Kuinka inhoankaan kesää. Jos saisin vallan ilmaston ylle, pitäisin maailmani iankestoisessa syksyssä. Kesällä kaikki inhottava luonnossa – tunkeva helle ja lentävät hyönteiset – kipuaa pois kotikolostaan kiusaamaan kansaa. Kesä iskee Suomessa nopeasti ja lujaa pahaa-aavistamattomaan ihmiseen, joka on tottunut kylmään. Kesä kiusaa minua myös niin, että se tekee huoneessani istumisen tukalaksi. Huoneeni on suojattomassa osassa seinää, ja keskipäivän aurinko polttaa siihen aina kuuman reiän avoimien ikkunoiden läpi.

Suomalaisnaisessa tapahtuu jotain mielenkiintoista kesän aikana – lienee kiima. Talven ja syksyn kenties varsin konservatiivisesti pukeutunut nainen kokoaa ylitäyden vaatekaappinsa shortsivalikoimasta mahdolllisimman lyhyet. Minusta ainakin tuntuu siltä, ettei nainen valitse shortsejaan mukavuuden tähden vaan että hän valikoi varta vasten ne shortsit. jotka juuri ja juuri peittävät takapuolen. Tietenkään tämä ei riitä, koska jotkut shortsit ovat erityisesti suunniteltu kiinnittämään huomiota olemalla löysiä takapuolen laskevalla osalla. Jos niitä katsoisi takaapäin kumartuneena, näkisi maastoa ja alushousut.

Samoin kuin linnut visertävät kauniisti puissa ja riikinkukot pukevat ylleen kirjavanräikeät pyrstösulat, ovat naisten shortsit kumppaninliehittelyä. Ihmisen sukupuolikäyttäytymisessä on mielestäni outoa, että nainen(kin) osallistuu houkutusleikkeihin, kun taas useassa lajissa naaras on tarkoituksenmukaisesti harmaa.

Miksi naisten on kiusattava minua ja muita rumia miehiä pukeutumisellaan? Mitä hyötyä on shortseista, jotka juuri ja juuri peittävät takapuolen? Pahimmat shortsit olivat lapsilla, jotka nyt oppivat, että tuollainen pukeutuminen on hyväksyttävää.

Sinä, lukija, jos olet yhtään lukenut tekstejäni, olet varmaan ymmärtänyt, etten niin arvosta naisten erioikeuksia. Et ole varmaan niinkään yllättynyt kun sanon, että minä tukisikin lakikeinoja naisten pukeutumisen rajoittamiseksi. En näe naisten siveettömälle pukeutumiselle mitään yleishyödyllistä syytä. Naisten shortsit vain kiusaavat rumia miehiä ja opettavat muita ajattelenaan seksuaalisuus edellä.

Tänään tein huonon ostopäätöksen

Kävin tänään taas kavereitteni kanssa kirpputorikierroksella. Aurlahdessa oli ulkoilmamyyjäiset. Krääsää oli tarjolla, mutta löysin mukaani kaksi Xbox 360 -peliä, Seitsemän veljestä -kirjan ja Tuulen viemää -kirjasarjan.

Kierroksemme toisella kierroksella pistäydyimme paikalliseen, melko pieneen kirpputoriin. Olen käynyt siellä ennenkin, mutta nyt siellä oli uutena hylly, jossa oli pienehkö kokoelma PS2-pelejä. Hetken mielijohteesta ostin niitä kuusi kappaletta kolmellakymmenelläseitsemällä eurolla. Jälkeenpäin ajateltuna se oli tyhmä päätös.

Ensinnäkin hinta oli posketon. 37 euroa jaettuna kuudella on tietenkin vähän päälle kuusi per peli, jos jokainen peli olisi ollut samanhintainen. Näin ei tietenkään ollut. Kuusi euroa käytetystä PS2-pelistä, vaikkakin hyväkuntoisista, on paljon. Hyvä peliliike voi myydä edellisen konsolisukupolven käytettyjä pelejä tuolla hinnalla tai halvemmalla! Jälkeenpäin erityisen typerä ostos oli peli Viewtiful Joe, joka maksoi minulle 8 euroa. Pelin laatu ei ole ongelma – se ei ole ongelma, koska tiedän pelin olevan hyvä, koska olen pelannut sitä ennenkin. Viewtiful Joe toimii hyvin Gamecube-emulaattorilla Dolphinilla. Käytin siis kahdeksan euroa peliin, joka saattaa yhtä hyvin olla toimimatta ja jota olisin voinut jo pelata. Tietenkin saman voi sanoa kaikista muistakin peleistä: PS2-emulaatio ompi mahdollista, joskin Gamecuben emulointi on yleisesti helpompaa ja vaatii vähemmän konetehoa.

Hinnasta tekee vielä kirpeämmän se, että kaksi 360-peliä edellisestä paikasta irtosivat kahdeksalla eurolla eli pienemmällä kappalehinnalla!

Koko kokemuksen kruunasi vielä vanha myyjätär, joka rupesi vittuilemaan minulle kassalla. ”Nyt ei pojalla pelit lopu”, sanoi hän ojentaessani hänelle viidenkympin seteliä. Halusiko hän saattaa minut katumapäälle ostoksistani? Vittuiliko hän vain? Joka tapauksessa tuo kommentti sai minut hyvin kiusaantuneeksi, ellen jo sitä tarpeeksi ollut. Enhän minä tuosssa vaiheessa voi enää pakittaa!

Riippumatta edes siitä, mitkä olivat myyjättären motiivit, toivon hänelle kaikkea pahaa. Kävellessäni kaupasta leikittelin ajatuksilla, joissa poljin hänen ryppyisiä, suonisia kasvojaan asfalttiin niin, että hänen ruman naamansa luut rutisevat ja rätisevät. Fantasioin koko rahan ryöstämisestä takaisin ajanpysäytyssupervoimilla. Aika ja miehen himo on jättänyt tuon valioajan jälkeisen ruumiin taakseen mutta pikkumainen vihani ei ole. Kuvittelin mielessäni, kuinka tuo akka menee kotiin naureskelemaan sille, kuinka hän varasti minulta 37 euroa, vaikka tosiasiassa ymmärrän kyllä olevan vain asiakas muiden joukossa, tuhkaa tuulessa.

Samalla kirosin omaa tuhlailuani. Pystyn tietenkin puolustelemaan omaa rahankäyttöäni eri tavoin: en ehkä löydä pelejä muualta, en koskaan käytä rahaa mihinkään muuhun, kuusi euroa pelistä ei ole paha ja oma suosikkini tuenhan minä paikallisyrittäjää. Tosiasiassa tuo oli häpeällistä rahantuhlausta. Kehtaankin väittää itseäni kitsaaksi ja säästäväiseksi!

Kirja: A Brother's Price (2005) - Wen Spencer

Potentiaali voi tarkoittaa monenlaisia asioita. Fysiikassa potentiaalienergia on energiaa, joka mitataan tietystä nollatasosta. Kissalla on ylhäällä puussa potentiaalienergiaa, sillä siihen kohdistuu gravitaatiovoima Maapallon keskuksesta. Yleisesti ottaen potentiaalilla tarkoitetaan vain abstraktimpaa käsitettä; fysiikan määritelmän mukaan mahdollisuus johonkin on olemassa, mutta potentiaali ei ole mitään ilman sopivaa toteutusta. Kissakaan ei tee työtä potentiaalienergiallaan, jos se jää puuhun loikoilemaan.

Kun puhun kirjan potentiaalista, se muodostuu monista eri tekijöistä. Onpa kirjalla tosiaan potentiaalia, jos sen kirjoittaja on hyvä kirjoittaja, mutta omalaatuinen konsepti voi paikata tekijäin tylsämielisyyden.

Konsepti ei nimittäin Wen Spencerin teoksessa A Brother’s Price (suom. Veljen hinta) ole huono. Kirja sijoittuu dystopialaiseen villin lännen ja viktoriaanisen aikakauden sekoitukseen: tässä maailmassa ratsastetaan hevosilla, ammutaan revolvereilla ja tanssitaan kuninkaallisissa juhlissa. Maailma on ilmiselvästi dystopia, sillä naisilla on kaikki valta. Selittämättömistä syistä miesten syntyvyys on paljon naisia alhaisempi. Suhteeksi määritellään pähenkilön perheessä noin 1:8, mutta tätä pidetään jo varsin vaikuttavana, sillä useimmiten se on noin 1:20. Näin naisista on tullut voimakkaampi sukupuoli. Naiset käyvät sodat, kun taas miehet ovat vaalittuja aarteita, joilla ihmisoikeudet ovat päässeet unohtumaan. Perhe ei ole yhtä tiivis ydin, vaan naiset joutuvat jakamaan yhden aviomiehen, joten perheet ovat enemmänkin kommuuninkaltaisia ja monet lapset puolisisaruksia toisilleen Älä epäile hetkeksikään, tämä ei ole viidentoistavuotiaan pojan märkä uni, vaan täällä miestä pidetään vain omaisuutena, jota voidaan myydä ja ostaa. Kuningasperheiden uroksille tämä elämä lieneekin mukavaa, mutta maalaispoikien elämä on yhtä vaaraa ja pahimman odotusta.

Miehen elämä tässä maailmassa on vaaroja täynnä. Epätoivoiset perheet voivan yrittää kaapata toisen perheen miehen, vaikka tietysti tämä laitonta onkin. Sukupuolitaudit ovat äärimmäisen vaarallisia maailmassa ennen ehkäisymenetelmiä, ja liatut miehet voivat joutua niin sanottuihin kehtoihin (Cribs), joissa heidät pakotetaan huumeidenalaiseen pakkoprostituutioon. Asiakkaina toimivat ne naiset, joilla ei ole omaa aviomiestä. Kehtoihin meneminen on useille perheille viimeinen oljenkorsi, sillä ainoa muu vaihtoehto on antaa suurperheen kuolla sukupuuttoon.

Tarinamme päähenkilö on Jerin Whistler. Hänen perheellään on asiat paremmin kuin monilla muilla. He ovat maanomistajia, joita on onnistanut lisääntymisasioissa niin hyvin, että heillä on jopa kaksi poikaa. Jerinillä on veli, toisin kuin monella muulla miehellä. Hän on suurten muutosten edessä: hän on näet lähestymässä naimaikää. Muutos pelottaa häntä, mutta uskollisena miehenä Jerin on valmis ikäviinkin naimakauppoihin, kunhan perhe saa hänestä hyvän hinnan (tai voisiko sanoa Veljen hinnan, hmm?).

Kirjan alussa perheen kotinummelle ilmestyy tajuton ja verta vuotava punapäinen nainen. Jerin uljaana herrasmiehenä ottaa suuren riskin, ilmestyy pois kotinsa suojasta ja hakee naisen toipumaan kotiinsa. Käy ilmi, että nainen on kuningassukua, ja Jerinin perhe kutsutaan vieraille kuninkaalliseen palatsiin. Ennen tätä Jerin ja kruununprinsessa rakastuvat. Olisi kenties tarpeetonta edes varoittaa juonipaljastuksista, sillä myös kaltaiseni romantiikkaa lukematon ymmärtää, mihin tarina on menossa. Lopussa Jerin tietenkin nai itsensä kuninkaalliseen sukuun (Hän on teknisten syiden takia itsekin kaukaista sukua prinsessoille. Ei tietenkään niin läheistä, että lukijan insestikellot alkaisivat soida, mutta kuitenkin sen verran läheistä, että naimakaupat onnistuvat ilman rahvaan naimiseen liittyvää häpeää.) Olen kovin pettynyt tähän juonenkulkuun noin kolmesta eri syystä.

Ensinnäkin tarinaa vaivaa ehdoton draaman puute. Kirja yrittää epätoivoisesti hieroa sisäänsä jonkinlaisia dramaattisia juonenkäänteitä. Näitä tarjoavat prinsessojen edellinen aviomies, Keifer, ja hänen prinsessoihin jättämänsä arvet, jotka kyllä paranevat äkkiseltään, ja Jerininin kidnappaus teoksen loppupäässä, joka tietenkin menee puihin. Draaman ei tarvitse olla tietenkään hengenvaaraa, vaan riittää, että hahmoilla on jonkinlainen konflikti. Kaikki sujuu liian sujuvasti, jotta mikään loppu tarjoaisi minkäänlaista täyttymystä. Jerinin perhe suostuu avioliittoon kuninkaallisen perheen kanssa (tosin mikseivät suostuisi?), kuningasperhe ottaa maalaispojan mielellään perheeseensä, prinsessat kaikki löytävät syyn rakastaa Jeriniä ja kaikki tämä onnistuu suuremmitta ponnisteluitta. Koskaan ei tuntunut siltä, että mikään hahmoista tai heidän pyrkimyksistään oli kertaakaan vakavasti uhattuna.

Tähän on hyvä huomauttaa, että kovin moni asia, joka on tehnyt kirjasta perinteikkäästi hyvän, kuten hyvät, monitasoiset hahmot, kiinnostava juoni, hyvä kerronta, ei ole tässä kirjassa läsnä. Hahmot ovat erityisen litteitä. Päähenkilömme Jerin on tästä kaikkein räikein esimerkki: hän on yksinkertaisesti liian täydellinen. Hän on komea, neuvokas, osaa ampua ja ratsastaa, sydämellinen ja hyvä mutta tarvittaessa kylmä ja laskelmoiva. Viat tekevät hahmoistaan hyviä eivätkä suinkaan vahvuudet! Kerrontaa on vaikea kuvata sanoin, varsinkin kun teos on englanninkielinen. Paras keksimäni analogia on seuraavanlainen: Kuvittele, että on teinityttö, joka on lukenut koko elämänsä pelkästään moderneja teinirakkausromaaneja. Sitten hän vilkaistuaan Shakespeareä päättää kirjoittaa romaanin, mutta sen sijaan, että hän käyttäisi luonnollista kieltä, hän päättää kirjoittaa kaiken mahdollisimman ”hienosti”. Suo anteeksi, hyvä lukija, että kielentämisen taitoni päättyy ja että minun on turvauduttava analogioihin.

(Englannissa on käsite Mary Sue, jolla tarkoitetaan (epärealistisen) täydellistä hahmoa. Mieleni teki käyttää tätä käsitettä suomentaen sen esimerkiksi nimellä Maija Poppanen mutta hillitsin itseni. Mary Suen epävirallinen miesvastine on Marty Sue. Nimi tulee eräästä Star Trek -parodiasta, linkin takana lisätietoja.)

Wen Spencer yrittää tosissaan saada lukijan ottamaan kirjansa maailman ja hahmot tosissaan. Kirjan alkupäässä hän yllättäen onnistuu. Sitten onkin niin pettymyksellistä, että kaikki tämä työ on mennyt kiinnostavan maailman luomiseen välttääkseen miesfantasian – vain että kirjasta tulee lopussa täydellinen miesfantasia. Onhan blogin kirjoittaminen hauskaa joskus, mutta mieluummin eläisin luksuselämää suuressa linnassa vaimoinani viitisenkunta kaunista prinsessaa. Ymmärrän, että tämänlaisiin kirjoihiin halutaan yleensä onnellista loppua, mutta tämän kirjan teemoja mukaan lukien ”onnellinen loppu” ei tarvitse olla synonyyminä ”täydellisen onnelliselle ja huolettomalle” elämälle. Jonkinlainen loppukäänne olisi piristyttänyt tarinaa huomattavasti. Miksei hahmomme saa kärsiä yhtään?

Kolmanneksi minua niin ärsyttää, kuinka niin kiinnostava konsepti jää tutkimatta. Miten kommuuninen perhe-elämä vaikuttaa esimerkiksi politiikkaan? Onnistuuko miesten ja naisten luontaisen evoluution yhteensovittaminen tähän yhteiskuntaan ongelmitta? Miten uskonto, patriotismi ja muut aatteet mukautuvat? Mikä aiheutti tämän mieskadon? Miksi lukijaa ei kertaakaan käytetä kehdossa? Show, don’t tell on jo latteus, mutta näemmä Spencer ei ole kuullut asiasta. Tämän kirjan potentiaali katsoo minua silmiin kuin japanilainen naamio, mutta sen takaa löydän vain kovin yleispätevän rakkausromaanin, jonka yritetty sukupuolipoliittinen sanoma jää tyngäksi.

En oikein osaa vastata kysymykseen, onko tämä kirja hyvä luettava. Toisaalta sen konsepti on äärimmäisen kiinnostava mutta itse kirja heikko. Suosittelisinko kirjaa vain loistavan konseptin ansiosta?

Kirjan on kirjoittanut Wen Spencer, amerikkalainen kirjailija, joka on kirjoittanut useita nuorten scififantasiakirjoja. Hän asuu Havaijissa.

Itse sain kirjan ladattua .epub-formaatilla Imperial Library of Trantor -deepwebsivustolta, ja olen nähnyt joitain PDF-tiedostoja Googlen hakutuloksissa.

Kognitiivinen dissonanssi

Blogini ei ole ollut pystyssä kovinkaan kauaa, ja minun saamattomuuteni sen kirjoittamiseen on muodostunut jo yhdeksi sen kantavista teemoista. Eläkepäivinänikin (jos silloin on vielä sallittua oman itsensä ilmaiseminen niinkin sensuroimatta kuin Bloggerissa) vitkuttelen varmasti seuraavaa blogimerkintää vain huomatakseni, ettei toispuoleisessa ole Wifi-yhteyttä. Syy ei ole, ettenkö pitäisi blogin kirjoittamisesta, päinvastoin: saan omituista tyydytystä siitä, kun voin selata hiljalleen täyttyvää artikkelilistaa. Aikaakin minulla on näin ennen opintojen alkamista, kun ei-näennäisen vapauteni viimeiset kuolemankellot soivat hiljalleen horisontissa.

Eräs syy siihen, miksi en halua tai viitsi kirjoittaa blogia on, että en ole oikein koskaan tyytyväinen lopputulokseen. Käytän yhdenkin merkinnän kirjoittamiseen huomattavan määrän aikaa, jonka en halua joutua hukkaan. Jos lopputulos on loppujen lopuksi huono, tunnen hukanneeni ajan.

Kognitiivinen dissonanssi on psykologinen ilmiö, jossa kaksi toisiaan vastaan ristiriidassa olevaa ajatusta on henkilön mielessä.

”Kyllä, somalit ovat yliedustettuina rikostilastoissa, mutta onhan monikulttuurisuus rikkaus! XD =)”

En ole kovin lukenut tähän aiheeseen liittyen. Tunnen vain sen terminä, jolla voin kuvata tilannettani hyvin.

Haluan kirjoittaa blogia, mutta tiedän, ettei lopputulos ole aina paras ja jopa että minulla ei ole aina edes kovin mielenkiintoista sanottavaa. Miten ongelman ratkaisisi? Tietysti kirjoittamatta jättäminen on hyvin suora toimintamalli, mutta itse ainakin saan jonkinlaista iloa kirjoittamisesta tai edes kirjoittamisharjoituksen. Voisin tietenkin olettaa, että toinen lähtökohta on väärin. Joko en nauti kirjoittamisesta tai kirjoitukseni ovat hyviä; ensimmäisen tiedän vääräksi ja toiseen tarvitsisin jonkun toisen mielipiteen. Siitä vain kommentoimaan!

Dissonansseja liittyy muuallekin kuin vain kirjoittamiseen. Yhä enemmän olen kokenut epämiellyttäviä dissonansseja etenkin poliittisissa kysymyksissä. Olin ennen varsin vasemmistolainen ajattelija. Kannatin korkeita veroja ja kattavaa sosiaaliturvaa. Nyt ajateltuani asiaa ja katsottuani paljon eri Youtube-sisällöntuottajia olen yhä enemmän ajautunut vasemmalle. Joissain määrin pidän muutoksesta. Isäni sanoo, että hän ymmärtää molemmat puolet. Minä tiedän tämän vääräksi. Hän ei mitä luultavimmin edes ymmärtäisi Stefan Molyneuxin argumentteja, vaikkeivät nekään millään lailla aukottomia ole. Nähtyäni molemmat puolet olen mielestäni valmis ymmärtämään poliittisen keskustelun molemmat puolet.

Epämukavaa asiassa kuitenkin on se, että oloni on joissain asioissa niin epävarma, etten uskalla olla mitään mieltä. Näen molemmassa vaihtoehdossa jotain mielenkiintoista ja samalla vastenmielistä.

Kiistan molemman puolen näkeminen ei tietenkään ole dissonanssi. Dissonanssi on silloin, kun aiemmin selvänä pitämäni tosiasiat tuodaan uuden tiedon nojalla taas valoon.

Eräs dissonanssi on julkisen koulutuksen merkitys. Olen ennen puolustanut (nykyisen kaltaista) julkista koulutusta kiivaasti. Nyt kuitenkin jo monta vuotta julkisia oppilaitoksia käyneenä näen, että niihin heitetään paljon resursseja hukkaan. Kokoomus puolsi aikoinaan hajautettua koulutusjärjestelmää, jossa lapset laitettaisiin erilaisiin kouluihin eri painotuksin. Järjestelmä muistuttaa jo ammattikoulu-–lukio-dualismia, joka Suomessa jo on, mutta jako olisi aikaisempi. Ennen olisin halveksinut tämänkaltaista järjestelmää, mutta nyt näen siinä potentiaalia. Kuinka paljon keskivertosuomalainen muistaa kouluajoiltaan opituista asioista? Onko kaikille sittenkään tarjottava samanlainen koulutus, kun oppilailla on niin suuria potentiaalieroja? En pidä omista ounasteluistani, koska koulutusjärjestelmä on minulle niitä viimeisiä pyhiä asioita politiikassa ja koska liitän itseeni matalan potentiaalin leiman.

Toinen dissonanssi on suhtautumiseni rotuun. Olen jo pitkään hyväksynyt, ettei ihmiskuntaa kannata tarkastella kokonaisuutena. Yhä enemmän tosiaan ymmärrän, että nuiva suhtautumiseni people of colour -ihmisiin eli neekereihin on kapinaa poliittista korrektiutta vastaan eikä tulos omasta kypsästä ajattelusta. Voin käyttää sanaa neekeri ja näytellä blogissa kuvia poliisin tekemistä seksuaalirikostilastoista, mutta se ei muuta tosiasiaa, että päiväni ei pilaannu täydellisesti, kun ruskea mies kävelee minua vastaan.

Hieman lisää opiskelupaikan saamisesta

Kävin tänään pankkikonttorissa isoäitini kanssa tallettamassa kaikki rippikoulu-, syntymäpäivä-, ja ylioppilasjuhlarahat tilille. Olikin melko iso summa: yli tuhat euroa. Paluumatkalla ajelimme Mustiossa. Ohitimme isoäidin vanhan talon, jossa muistan viettäneeni kesäpäiviä. Ajoimme myös hautausmaan ohi, johon isomummi on maatunut. Ajattelin vain autossa sitä, kuinka jättäisin tämän pian taakseni. Muutan pian Lappeenrantaan aloittamaan tietotekniikan opintoni.

Eilen kävin kirpputorikierroksella ystävieni kanssa. Silloinkin en voinut kuin ajatella, että en ehkä enää näkisi heitä, en ainakaan tämänlaisissa merkeissä. Vastedes minun on sopeuduttava opiskelijan arkeen, ja kesiksi minun on löydettävä kesätöitä. Enää en voi viettää kesiä huoletta. Enää ei edes huoleton elämäni suojele minua horisontissa siintävältä nihilismiltä.

Miksi sanotaan, että opiskeleminen on elämän parasta aikaa? Opiskeluajathan ne vasta masentavia ovat! Vapauden viimeiset kellot lyövät, ja sekin vapaus on kenties parhaimmillaan vain näennäistä, kun Kela ja opintoaikataulu ovat sitä paraikaa iestämässä. Koko aikaa ansassa, joku pienyksiössään, toinen soluasunnossa kuten minä, mutta silti yhtä kaikki ansassa. Valmistumisensa jälkeen on sitten riennettävä töihin ja maksamaan verojaan, että koko markkinatalouden, ja miksei koko olemassaolon, koko päämäärätön sykliluonne voi jatkaa menojaan. Loppujen lopuksi koko valtion kustantama opiskelu on täysin turhaa muutamaa alaa (lääketieteelliset, oikeustiede) lukuun ottamatta, koska vain murto-osa opiskellusta asiasta on oikeasti hyödyksi eikä unohdu.

Sitten heille kerrotaan ja he uskottelevat itselleen, että he ansaitsisivat enemmänkin! Pienipalkkaisen duunarin on tietenkin annettaava lisää pienestä palkastaan, jotta opiskelijat voivat velloa ylimielisyydessään! Kaikki opiskeluun liittyvät sosiaaliturvakeskustelut ovat siitä mielin vajavaisia, että ne ovat tulonsiirto niiltä, jotka eivät pienimielisyyttään edes kykene pääsemään opistoon (ei paljoa vaadita, jos minäkin pääsin!), niille, jotka pääsevät sinne joko älykkyyttään tai pappansa rahalla.

Mistä kumpuaa tämä opintoihin liiittyvä uhmakkuus ja omahyväisyys? Miksi kaikki näyttivät ylioppilasjuhlassa niin iloisilta? Valkolakki on nykyään turha, eikä sillä ole enää mitään painoarvoa. Silti sukulaiset tulivat onnittelemaan ja työväentaustaiset vanhempani ovat niin ylpeitä, kun heidän pojallaan on opiskelupaikka ja valkolakki. Ainakin ammattikoululaisella on jo työ, kun taas minulla on ”yleissivistys”. Pitkät paskat. Minä saatoin kartuttaa tietämystäni, mutta tein sen pääosin oman itsenäisen tutkimuksen (en valehtele, Wikipedian) kautta. Myytti yleissivistyksestä on olemassa vain, koska se pitää opettajakunnan (enimmäkseen kuvaamataidon, musiikin ja historian opettajat) pois leipäjonosta. Älä ymmärrä minua väärin: On hyvä, että on valtion omistamia kouluja. Minusta vain niihin on tuhlattu ja tuhlataan edelleen paljon rahaa, jonka olisi voinut käyttää paremminkin.

(Tajusin muuten vasta, että Blogger voi lisätä tällaisia hienoja välejä tekstiin. Observoi.)

Tuuria

Anomalia nro 1: myönnetty opiskelupaikka

Meidänkin deterministisessä maailmassamme joskus tartun tuurin käsitteseen. Tuurihan ei tarkoita mitään mystistä voimaa, joka on joillekin suopea ja toisille käärmeilee. Se ei ole Onnetar tai Jumala. Tuuri on vain ihmismielen konstruktio, joka luo aivoihin tietynlaisia ärsykkeitä, kun deterministinen universumi tuottaa ihmiselle mieluisia tilanteita.

Lähiaikoina universumissa on sattunut anomalia. Suomen koulutusjärjestelmä on palkinnut minut, loppujen lopuksi hyvin laiskan oppilaan, korkeakoulutusmahdollisuudella. Todistusaineisto on ylhäällä. Kun minä, laiska, pääsen korkeakouluun, monet motivoituneet lääkiksiin, oikeustieteellisiin ja teatterikouluihin jää vaille paikkaa. He ovat päivitelleet Opintopolun lomakesivua jatkuvasti, mystifoineet sitä samalla tavalla kuin alttaria suitsutetaan. Minä taas satuin sen päivän olemaan melko apaattinen koko asian suhteen. Minua ei loppujen lopuksi niin liikauttanut, jäänkö ilman opintopaikkaa vai en. Tämänhetkiset hallitusneuvottelut, joissa Antti Rinne yrittää saada tilkkutäkkihallituksen kasaan, ja jääkiekon MM-kisat kiinnostivat minua enemmän. Tässä maailmassa ei joskus ole oikeutta.

Minulla on ollut tuuria. Useat yo-tuloksistani jäivät rimaa hipoen magnoiksi ja eximioiksi. Kahdet ällätkin lähtivät mukaan. Hauskin oli yhteiskuntaopin koe, joka meni E:ksi juuri ja juuri riittävällä pistemäärällä!

Englanti (pitkä), ruotsi (keskipitkä): L
Yhteiskuntaoppi: E
Äidinkieli, matematiikka (pitkä), fysiikka, saksa (lyhyt): M

Tuuria minulla oli myös korkeakouluhaussa. DIA-yhteisvalintojen alkupistemäärät olivat näet romahtaneet vuosien 2018 ja 2019 valissä. 2018 olisi tarvinnut 19 pistettä, mutta nyt riitti 14. Hah! Joko yo-kokeet olivat vaikeita (eivät olleet!), tai muut olivat vain niin paskoja, että (jopa) minä näytän hyvältä heidän rinnallaan.

Nyt on muutoksien aikaa. Minun on hankittava asunto, opittava tekemään ruokaa, elämään omillani ja itsenäistyttävä. Pitää täyttää Kelan hakemuksia. Tosiaan, kaikki tämä muutos ja vastuu omasta elämästäni pelottaa minua hiukan. Pian on ylioppilasjuhla. Minun on siedettävä pian sukulaisten jatkuvaa kyselyä yliopistosta? Mitä vastaan, kun en tiedä itsekään?

Hieman homoista

Asenteeni homoihin on jyrkentynyt vuosien mittaan. Ennen olin sitä mieltä, että homouden vastustaminen on laajalti turhaa moralisointia, joka kuului vain kiihkomielisille raamatunheiluttajille ja muille puritaaneille. Olin jo hyväksynyt yleisesti hyväksytyn narratiivin, jonka mukaan homous on luonnollista sekä tervettä ja meidän tulisi kaikkien hyväksyä homot ja osallistua Pride-paraateihin.

Sanoisin, että suhteeni seksuaalivähemmistöihin on käynyt läpi kolmivaiheisen muodonmuutoksen: Ensin olin hyvin liberaali. Minua ei kiinnostanut mikään muu argumentti kuin kaikkein sinisilmäisin: laikki ovat hyviä eikä ketään saa profiloida – tosiaan olin tähän aikaan myös rotukysymyksissä hyvin haurealla linjalla. Sitten aloin tulla kyynisemmäksi. Homot naikoot keitä haluavat, mutta minulta he eivät taa tukea. Olin siis välinpitämätön. Kolmannessa vaiheessa alan lämmetä homonvastaisille toimille valtiotasolla.

Ei se paljoa vaatisi: hieman antihomopropagandaa bussipysäkeille, enemmän kurjia homopareja television draamasarjoihin. Venäjä on laittanut mielipidekoneistonsa jo täyteen käyntiin. Yleinen kuvitelma siitä, ettei kansaa saataisi vihaamaan homoja, on hervottoman naiivi – kansa on saatu jo kerran puremaan ilmastopaniikin syöttiin; kuinka vaikeaa voisi siis olla asettaa hintit yhtä vihatuiksi kuin muovipillit?

On mielenkiintoista huomioida, miten sana homo ja siihen liittyvät konnotaatiot ovat muuttuneet. Omina ala-asteaikoinani sana homo oli suuri loukkaus. Nykyään poliitikko voi surutta puhua homojen oikeuksista. Sanojen merkityksen muuttuminen on konkreettinen lieveilmiö yhteiskunnan asenteiden muuttumisesta.

Onko sattumaa, että 40-60% sarjamurhaajista on homoseksuaaleja? John Wayne Gacy, Jeffrey Dahmer, Juan Corona, Wayne Williams, Dean Corll.

Mielestäni numeroita ei saa ohittaa.

Kuinka ollakaan, että niinkin alhaiseen ja kuvottavaan aktiin, kuin toisen miehen siittimen hyväily, sopii juuri maailmamme psykopaateille ja sairaille? Puhumattakaan siitä, kuinka homot rakastavat pedofiliaa. Kysy keneltä tahansa naapurin pedomieheltä, ja hän vastaa mieltymyksensä olevan pienet esipuberteettiset pojat.

En halua elää maailmassa, jossa vallitsee täysi seksuaalinen vapaus. Anna ihmiselle vapautta, ja hän turmelee vapautensa. Ihmiselle vapaus tehdä mitä vain merkitsee automaattisesti myös vapautta moraalista. Tämä vapaus tuo mukanaan kaaoksen.

Homoskenessä kuohuu. He ovat ottaneet turrit mukaan sekalaiseen laumaansa. Pian hinttikoplat alkavat puhua sodomian laillistamisen puolesta. Tämä on vain looginen tapahtumaketju – kun on tunkenut siittimen mustaan mieheen, kuten homoilla usein on tapana (ovathan liberaaleja), yhtyminen eläintarhan apinaan ei tunnu enää niin vastenmieliseltä ajatukselta. Tänään LGBT-yheisö vaatii yhtäläisiä oikeuksia homopareille. Tänään sukupuoli ei ole este, huomenna nämä kudut eivät välitä iästä – onhan tämäkin vain looginen ajatteluketju – ja alkavat ajaa laillista pedofiliaa. Minusta tämä on täysin aiheellinen pelko. Yhteiskunnan tabut siirtyvät eteenpäin ja eteenpäin, kunnes kirkkoseremoniat korvataan Huxleyn visioimilla huumeorgioilla. Tämä ei ole kaltevan tason argumentointia.

Minä en inhoa homoja, päinvastoin! He tarvitsevat apuamme. He ovat sairaita. En minä yleisesti syytä syöpäpotilastakaan syövästään, joten miksi syyttäisin hinttiä hinttiydestään? Homo on vain traagisten olosuhteidensa uhri, olivatpa ne sitten biologisia tai sosiaalisia. Ehkä aivoissa on joku kemikaali, joka saa himoamaan omaa sukupuoltaan. Ehkä hän joutui vankilaan ja jätti heterouden jo hyvissä ajoin vankilan porteille. Ei homoja kannata syyllistää uskonnon kautta, koska tällöinhän asettaa Jumalan luomakunnan epätäydellisyyden varjoon: joko Jumala ei ole kaikkivoipa tai sitten hän jostain syystä halusi luoda homoja maailmaansa. Homoa on kohdeltava kuin mielisairasta, hänen fantasioitaan ei pidä ruokkia ja parannuskeinoa on etsittävä, sillä homous on aivan varmasti sairaus, samoin kuin syöpä ja kurkkumätä.

Onko sattumaa, että homoseksuaaleilla on tilastollisesti enemmän seksikumppaneita, mikä ei tunnetusti lisää onnellisuutta ja huonontaa ihmissuhteiden laatua?

Onko sattumaa, että homomiehet käyttävät heroiinia noin kymmenen kertaa heteromiehiä enemmän?

Onko sattumaa, että homot sairastavat enemmän mielisairauksia (ilmeistä lukuun ottamatta)?

Ei pidä unohtaa numeroita.

Muutamia ajatuksia pidennetystä keaälomasta

Kuukausi ja kahdeksan päivää. Niin kauan on tänään siitä päivästä, jona kirjoitin viimeisen yo-kokeen, yhteiskuntaopin. Ylioppilasjuhliin on muutama viikko.

Minulla on ollut suuria vaikeuksia saada mitään aikaiseksi näinä viikkoina. En ole edes harkinnut töiden hakemista. En ole kirjoittanut saati opiskellut. Enimmäkseen olen vain kuluttanut aikaani viihteellä (ja Stefan Molyneuxin videoilla, jotka ovat niin ääripääpoliittisia, että niitä voi pitää viihteellisinä).

Jokin suuri este pääni sisällä estää minua tekemästä mitään hyödyllistä ajallani. En sitä laiskuudeksi kutsuisi, koska tämä este tuntuu paljon eksistentiaalisemmalta: miksi tehdä mitään, kun tiedän sen olevan lopussa turhaa? Pelien pelaaminen vie mieleni pois siitä ikävästä tosiasiasta, etten oikeasti halua mitään – kaikki ajattelu tuntuu johtavan vain nihilismin umpikujaan.

Tietenkään en tunne oloani tällaiseksi koko aikaa. Joskus jopa nautin elämästä. Nautin Discord-keskusteluista kaverien kanssa. Nautin (joskus) pelaamisesta, toisinaan se tuntuu taas kivenjauhannalta. Mustat ajatukset tulevat mieleen juuri silloin, kun makaan sängyssä yöllä kykenemättä saamaan unta. Silloin kun istun hiljaisessa huoneessa tietokone päällä. Silloin kun istun vessanpöntöllä. Lomalla on enemmän aikaa näille hetkille.

Tällä hetkellä odotan ylioppilastuloksia, ja näin sitä, pääsenkö opiskelemaan, pelokkain mielin. Edessäni on klassinen haarukkatilanne, jonka molemmat vaihtoehdot johtavat epämieluisaan lopputulemaan: joko pääsen opiskelemaan (mitä en välttämättä halua) tai jään kotiin, jolloin minun on luultavasti haettava töitä. Molemmat vaihtoehdot vaikuttavat ikäviltä, enkä näe kolmatta.

Kirjoittaminen on yhtä riesaa, oikeasti

Vaikka olenkin kirjoitellut harrastelijamaisesti blogia, en suoranaisesti kovin usein saa kirjoittamisesta minkäänlaista tyydytystä. Silti olen kuullut sellaisesta kuin flow-tila. Tässä tilassa kuulemma uppoutuu työhönsä niin, ettei ajan ies sido enää ja tunnit tuntuvat minuuteilta. Tällöin estot ropisevat pois ja kirjoittaja vuodattaa tekstiä kirjoitusvälineensä kautta olevaksi. Itse en ole tämänkaltaista kokenut juuri koskaan. Minusta vaikuttaa pahasti siltä, että flow-tila on pelkkää legendaa, samoin kuin Loch Nessin hirviö ja Isojalka, vaikka sen haluaisi olevan totta omalla kohdallaan.

Vaikka kirjoittajan työn suuruutta ei pidä aliarvioida, ei pitäne unohtaa myös lukijan aherrusta. Lukeminen voi olla hyvinkin vaikeaa, vaikka onkin helppoa lukea ymmärtämättä. Joskus olen lukenut kirjoja, joissa kirjailija on halunnut kohennella omaa egoaan kirjoittamalla mahdollisimman vaikein sanankääntein ja käyttämällä sanakirjan vaikeaselkoisimmat sanat. Samalla hän on tyystin lyönyt laimin vastuunsa lukijaa kohtaan. Kirjoittaminen on kommunikointia ihmisen kanssa, jota ei tunne ennestään – mitä hänen voidaan olettaa tietävän? Liian usein, otaksun, kirjoja kirjoitetaan enemmän taiteena kuin kommunikaationa. Minusta vaikuttaa siltä, että jokainen kirja käyttää nykyään jonkinlaista kirjallista vippaskonstia erottuakseen massasta: näkökulmatekniikkaa, aikajärjestyksestä poikkeamista, kielikuvia ja sen sellaisia. Sen sijaan parhaat kirjat pitäytyvät perusteisiin. Englanninkielinen sanonta ”Keep it simple, stupid!” on osuva.

Juha Seppälän Paholaisen haarukka (2008, WSOY) kertoo Lari Laineesta. Lari on varallisuudenhoitaja, kirjan mukaan kapitalismin kätyri, jolle elämä on yhtä tuotantoa. Larin isä, eräs kelloseppä, kuolee kirjan tapahtumien alussa, ja kirja käsittelee tapahtumia, jotka tähän johtivat. Melko yksinkertainen tarina tähän asti, vai mitä luulet?

Minäkin naiivina luulin, että se olisi niin yksinkertaista. Seppälällä oli muita ajatuksia.

Larin isän kuolema tapahtuu kirjan kronologisessa järjestyksessä heti ensiksi mutta kirjassa viimeisillä sivuilla. Koko kirja on takaumaa. Tätä ei arvaisi ihan heti, sillä kirja näyttää ensiksi etenevän loogisessa, kronologisessa järjestyksessä. Jossain kirjan keskivaiheilla selviää, että kirja on itse asiassa päähenkilön siskon Laura Laineen isänsä kuolemasta käsittelevän elokuvan käsikirjoitus. Sisko itse ei täytä kertojan roolia, vaan edellä mainittu Lari on kertoja. Lari kertoo näkemyksensä siitä, minkälainen hänen siskonsa elokuva tulee olemaan sitten, kun se valmistuu, ja samalla hän arvelee muiden henkilöiden toimintaa. Eräässä kohtauksessa hän kuvailee melko tarkasti, kuinka hänen siskonsa Laura tyydyttää itseään puudildolla tämän lemmikkirotan katsoessa.

Voihan hyvin olla, että kohtaukseen liittyi jonkinlaista syvällistä symboliikkaa, joka lensi vain pääni yli. Kenties puudildo symboloi puhdasta kapitalismia – onhan se tuotettu otaksuttavasti jossain Kiinan hikipajassa. Mielestäni kohtaus olisi ollut vieläkin purevampi, jos siihen olisi upotettu takauma – siis takauma takauman sisään – nälkiintyneestä kiinalaispojasta, joka hengenpitimikseen kokoaa puudildoja. Tosiasiallisesti luulen, että Seppälä tavoitteli tällä vain tunnereaktiota lukijasta – oli se sitten kiihottuneisuutta tai kuvottuneisuutta. Yhtä saman kanssa, reaktio se on silti. Tappavan kapitalismin kritiikki jäi melun alle.

Tämä on varoittava ääriesimerkki. En halua kirjoittaa kuten Seppälä, en halua kenenkään kirjailijaksi pyrkivän kirjoittavan näin enkä halua lukea tämänlaisia kirjoja. Toisaalta olen kirjoja lukeva mies, joten tämä ei liene ainoa asia, jossa olen vähemmistössä. Useimmat arvostelut netistä näyttivät pitävät kirjasta.

Joku määrä ylimielisyyttä on välttämätön kenelle tahansa, joka kirjoittaa tekstejä ja julkaisee niitä, oli kyse sitten vain omaksi ilokseen blogia kirjoittavasta tai useita kirjoja julkaisseesta kirjailijasta. Ylimielisyys on sitä, että luulee tekstinsä olevan niin hyvä ja sen sisällön niin kiinnostava, että sen uskaltaa julkaista maailmalle tai edes ylipäätään kirjoittaa. Kai voidaan puhua eräänlaisesta rohkeudesta, mutta omalta osaltani pidän parempana puhua enemmänkin uhmasta. Itse käyn tämän kanssa jatkuvaa jaakopinpainia: haluan kirjoittaa, mutta joskus tuntuu, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Kun jostain aiheesta on kirjoittanut noin satasivuisen kirjoitelman, sille on antanut lisämerkitystä mielessään. Joskus haluan kirjoittaa vain sen takia, että voisin sanoa sen tehneeni. Kirjoittaminen on luultavimmin tavoiteltava asia, koska monet kirjoittavat näistäkin esteistä huolimatta ja perustavat sille suuren osan identiteetistään.

Usein (mutten sentään aina) alan kirjoittaa joku aihe mielessä. Sitten huomaankin, että tästä kirjoittaminen onkin vaikeampaa kuin olin aluksi pohtinut. Huomaan suuria puutteita perusteluissani. Teksti kuulosti varsin hyvältä päässäni, mutta jälkeenpäin ajateltuna se kuulostaa haihattelulta. Joskus päässäni on vain muutama äärettömän kekseliäs lause tai sutkautus, mutta teksti sen ympäriltä jää loistamaan keskinkertaisuudellaan.

Sen jälkeen kun on päässyt aiheen keksimiseen liittyvien vaikeuksien yli, alkaa pohtia tyyliään eli tapaa, jolla viestiään ajaa. Onko ironinen vai lakoninen? Hieman huumoria ja kielikuvia haluaisi ruiskuttaa kirjoitukseensa, mutta ei halua kuulostaa siltä, että epätoivon vimmalla yrittäisi naurattaa lukijaansa. Omasta mielestä vitsikkäät sutkautukset voivat kolahtaa toisen korvaan pyrkivyydeltä. Liian tekninen tyyli taas voi tylsistyttää lukijaa tai saada kirjoittajan näyttämään tärkeilevältä pilkunviilaajalta. Viitsiikö koreilla kielellään vai pidättäytyykö selkeässä kielessä? Tilittääkö ihan kaiken yksityiskohtia myöten vai sortuuko itsesensuuriin?

Sitten kun on keksinyt aiheen, josta kirjoittaa, on vakuuttunut oman kirjoittamisensa tärkeydestä ja ehkä kenties laatinut jonkinlaisen suunnitelmankin edellä mainittujen ongelmien välttämiseksi sekä luonut itselleen sopivan tyylin, takertuu muotoseikkoihin. Tuleeko tähän pilkkua vai ei? Kumpi sana tähän sopisi paremmin? Virkerakenteita pitäisi vaihtelevuuden vuoksi muunnella, vaikka usein pelkkä päälause–sivulause-kombo hoitaisi homman. Joskus kirjoittaa luonnostaankin pitkiä ja polveilevia virkkeitä, vaikka lyhyet olisivatkin helpompia ja auttaisivat lukijaakin. Tätä harmia ei auta se tosiasia, että minä olen sellainen luonne, joka saa suurta seksuaalistakin tyydytystä muiden kielioppi- ja välimerkkivirheiden korjauttamisesta mutta joka pelkää omia virheitään kuin keskiaikainen talonpoika ruttoa.

Usein kirjoittamisprosessi kaatuu käytännön ongelmiin. Ei ole aikaa kirjoittaa, ei jaksa, ei pysty, Netflixissä on uusi kausi Tuomaria. Paljon pelätty kirjoittajan blokki on ennen kaikkea vain tekosyy omalle kykenemättömyydelleen. Tietokone taikka koira syö tiedostot, eikä varmuuskopioita ole.

Tämänkään jälkeen ketään ei oikein kiinnosta. Kukaan ei välitä kirjoituksestani enemmän kuin minä eikä minuakaan jaksa aina kiinnostaa. Joskus haaveilin kirjailijan ammatista. Nyt kirjoittamista kokeiltuani on sanottava, että kirjoittaminen on sen verran myrkyllistä puuhaa, etten suosittelisi sitä kuin hullulle. Silti minä tahdon kirjoittaa. Tämä kertonee jotain minusta tai jostain abstraktista, käsin kosketelmattomasta arvosta, jonka olen kirjoittamiselle antanut.

Yo-kisat ohi; elämä jatkunee

Meninpä sanomaan edellisessä merkinnässä, että into kirjoittaa blogia on noussut. Päivämääristä voit päätellä, toteutuiko tämä käytännössä.

Sain juuri eilen viimeisen ylioppilaskokeeni, yhteiskuntaopin kokeen, suoritettua. Napsauttaessani ”Päätä koe” -painiketta ja poistuessani koesalista koin enimmäkseen vain helpotusta. Nyt se on viimein ohi. Yleisesti voidaan sanoa, että yo-kirjoitukset olivat tähänastisen elämäni vittumaisin kokemus. Useimmat ilakoivat, minä tunsin vain tuohtuneisuutta.

Minulla on sellainen huono tapa, että vaativan esteen uhatessa minua alan stressaamisen sijasta hyvin apaattiseksi. Minua ei kiinnosta. Tämä apatia esti täysvoimaisen valmistautumisen ylioppilaskokeisiin lukulomalla, jonka ensimmäinen viikko kului turhuuksiin.

Kirjoitukset, siis nyt puhun ihan vain itse tapahtumista enkä koko abstraktista jaksosta elämässäni, olivat kerta kaikkiaan kamalat. Pitää istua samalla tuolilla monta tuntia ja olla hiljaa. Samalla joku mokoma on tuonut suklaakakkua samalla kuin itsellä on nälkä. Mussuttaa sitä sitten siellä takanani, mums mums. Salissa on tunkkainen ilma. Ei saa jaloitella, nostaa pudonnutta kynäänsä, juoda pullosta, josta ei ole etikettejä irti revitty, ei saa edes käydä kusella omin avuin. Eikö opettajain, YTL:n ja oppilain välillä ollutkaan luottamusta? Miksi heidän on kuritettava meitä näin? YTL:ssä joku sensori saa varmaan suuretkin kiksit koko järjestelystä.

Oppilaat eivät ole sen viisaampia. Osa heistä kyseenalaistaa koko järjestelmän, mutta eivät näytä tulevan siihen(kään) oivallukseen, että heidän rakkaat koulukaverinsa ovat nyt heidän vihollisiaan. Kaverin epäonnistuminen kääntyy minun edukseni. He juttelevat joviaalisti käytävillä mutta tuossa salissa taistelevat verisesti, vaikkeivät sitä ehkä käsitäkään.

Onhan se tietenkin hullunkurista, että yhdenkertaiselle kokeelle annetaan näin paljon painoarvoa. Koe ei oikeastaan palkitse välttämättä valmistautuneinta vaan onnekkainta. Onnella on liikaa merkitystä. Ruotsin kaltaisella jatkuvalla arvioinnilla on tietenkin viehätyksensä, mutta sehän ei testaa osaamista. Nykymaailmassa tärkeimpiä taitoja on etsiä tietoa, mutta onneksi YTL testaa meitä pänttäystaidossa. Ei mikään ihme, että niin moni koulussa huonosti menestynyt on nyt kansanedustajana.

Oma osansa ylppäreihin liittyvässä yleisessä vittuuntuneisuudessa on siinä, kuinka laajoja kirjainarvosanat oikeasti ovat. Saman C:n saaneiden taidoissa voi olla suuriakin eroja. Tämä tosin usein koituu kaltaisieni huonojen oppilaiden eduksi, joten minun kannattaisi olla asiasta hiljaa.

Valmistun. Olen siitä hyvin varma. Jatko-opiskelupaikoista en ole niin varma, mutta lakin saan. (Kuvaannollisesti siis, sehän täytyy ostaa isoäitien mieliksi.) En tunne tapahtumasta minkäänlaista ylpeyttä nyt enkä varsinkaan silloin, kun minun täytyy astella lavalle ottamaan vastaan keskinkertainen lukiotodistukseni ja kättelemään rehtoria. Ikätoverini vaikuttavat siltä kuin pitäisivät asiaa jonkinlaisena saavutuksena. Oli se ehkä ennen, mutta nyt ylioppiluus on yhtä tyhjän kanssa. Sillä ei ole minkäänlaista merkitystä. Lukiolaiset juhlivat kuin olisivat saavuttaneet jotain suurtakin. Jos vanhempien painetta ei olisi, jättäisin saapumatta juhliin ja pyytäisin ylioppilastodistustani postitse.

Sähköisistä ylioppilaskokeista minulla ei ole juuri mitään sanottavaa. Kuten muutkin ovat minua ennen sanoneet, sähköisyys auttaa reaaliaineissa mutta hiertää mafykessä.

Äidinkielen koe oli varsin iso pettymys. Minulla on äidinkielestä hyviä numeroita, mutta nyt odotan kokeesta M:ää tai E:tä. Tehtävät olivat parhaimmillaankin omituisia. Nyt jälkeenpäin ajateltuna valitsin esseekokeessa väärän aiheen. Inhoan aineistosta kirjoittamista. Minusta se on hyvin kahlitsevaa, että aineistoja on pakko käyttää. Tällöin aihettaan on muokattava aineistoihin sopivaksi, vaikka pitäisi olla juuri toisinpäin. Aineistot ovat aina joitain typeriä elokuvatrailereita ja keskinkertaisia kolumneja itseriittoisilta kolumnisteilta. Saisin siitä tosin suurta tyydytystä, jos jokin minun keskinkertaisista blogiteksteistäni olisi tehtävän aineistona.

Kirjoittaneet tietävät.

Kielten kokeista minulla on hyvin vähän sanottavaa. Suoritin pitkän englannin, keskipitkän ruotsin ja lyhyen saksan. Kokeet olivat varsin hajanaisia, hyvin paljon pientehtäviä.

Fysiikan koe herätti minussa ihmetystä: se oli nimittäin hyvin helppo. Saatan olla huono fysiikassa, mutta minäkin erotan helpon kokeen vaikeasta. Laskuja oli hyvin vähän, ja ne vähätkin laskut yksinkertaisia. Oli yksi todistamistehtävä, joka jäi minulta tyhjäksi. Saisin heikon M:n edellisten pisterajojen mukaan, mutta pelkään niiden nousevan.

Matematiikan koe oli osaltani varsin nihkeä. En odota hyvää arvosanaa.

Yhteiskuntaopin koe oli hyvin kelju. Siinä oli paljon omituisia kysymyksiä. Vastasin vain yhteen kakkososion tehtävään, koska kaksi muuta olivat minulle vieraita. En odota L:ää, mutta tällä kokeella ei liene merkitystä jatkoni kannalta.

Tein juuri ennen tämän kirjoittamista yhteishaun. Apatia on jatkunut näemmä tähänkin, sillä minua ei juuri nyt kiinnosta yhtään, kuinka haku menee osaltani.

Radikalisoidunko minä?

Lukiotaipaleeni päättyi ja lukulomani alkoi eilen. Tänään vietän lukulomani ensimmäistä päivää. Olen huomannut, että näinä päivinä, jolloin tulevaisuus lähestyy minua kuin rintama vihollissotilaita, olen löytänyt paljon enemmän motivaatiota kirjoittaa blogia. Edellinen kirjoitus Taisteluni on mielestäni tähänastisista kirjoituksistani selkeästi onnistunein. En tiedä, minkälaisia rientoja keksin itselleni lukulomalle lukemisen lisäksi. Osoittautunee vaikeaksi löytää motivaatiota lukemiseen, kun on vajoamassa yhä syvemmälle nihilismiin.

Hyvin moni asia on muuttunut lukion alusta. Olen mielestäni paljon älykkäämpi ja kyvykkäämpi nyt kuin lukiota aloittaessa. Maailmankuvani on kirkastunut ja olen paljon avoimempi uusille ideoille. Ennen olin aika lailla normo eli uskoin yleisesti siihen kaikkeen, mitä yleisesti pidetään ”korrektina” ja ”hyväksyttävänä”. Pelkäsin leimoja, kuten ”rasisti” ja ”misogynisti”. Koulussa minulle opetettiin yleisesti ottaen asioita, joihin minun haluttiin uskovan. Eräskin opettaja jaksoi hanakasti väittää, että naisen euro on todellakin 80 senttiä. Näin saattaa olla, mutta hän ei tietekään tuonut riittävästi ilmi sitä tosiasiaa, että kyse on tuloeroista eikä mistään systemaattisesta naissyrjinnästä. Nykyään ymmärrän olla välittämättä sen enempää leimoista tai helpoista vastauksista.

Muistan vielä, kuinka kuulin ensimmäistä kertaa Jussi Halla-ahosta. Kuulin hänestä äidiltäni, joka sanoi vain hänen olleen ”rasisti”. Äidillä ei ollut muuta sanottavaa. On joskus surullista, kuinka heikkomielinen äitini osaakaan olla. Isänikään ei pidä Halla-ahosta. Onhan se tietenkin ymmärrettävää: Eiväthän kommunistit ole yleisesti ottaen pitäneet fasisteista. He näkevät heissä liikaa itsestään muistuttavaa. Ennen pitkää kuitenkin aloin kiinnostua kivasta Tampereen Jussista. Katsoin hänen pätkiään Youtubesta ja pidin kuulemastani. Hänen kykynsä pysyä rauhallisena ja olla vetoamatta tunteisiin sekä hänen verbaalinen kyvykkyytensä vetosi minuun. Nyt voin sanoa, että Jussi Halla-aho on suosikkijulkkikseni maailmassa, jossa julkisuuden henkilöt, kuten myös poliitikotkin, ovat vain turhanpäiväisiä tyhjäntoimittajia. Erityisesti rakastuin hänen yksinkertaisiin vastauksiinsa ihmisarvosta, jota olin itsekin paljon pohtinut:

”Kunnes joku kertoo minulle, että miten niin kaikki ovat samanarvoisia, olen edellä sanotusta seuraten sitä mieltä, että erilaisuus on eriarvoisuutta ja että kaikki ovat eriarvoisia. Sen sijaan, toisin kuin egalitaristit kuvittelevat, eriarvoisuudesta ei seuraa vähempiarvoisten kaasuttaminen, ellei kaasuttamiselle ole muuta pätevää syytä. Mielestäni olen arvokkaampi kuin metsäpolulla lojuva hiirenraato, mutta en minä sen takia revi raatoa palasiksi. Mielestäni maailma on mukavampi paikka, jos siellä on taidetta (uskonnoista ja eduskunnasta en ole ihan varma) ja kielentutkimusta. Mutta jos vene alkaa vuotaa, pidän selvänä, että yli laidan on heitettävä ensimmäisenä vähäarvoisin lasti, ts. taiteilijat ja kielentutkijat.” (Ote Jussi Halla-ahon blogikirjoituksesta ”Ihmisarvosta”. Jussi Halla-aho on julkaissut kirjan, jossa hän on valikoinut kirjoituksiaan. Minä koin suurta harmistusta huomatessani, ettei kirjaa ollut kirjastossa lainattavaksi. Jos kirjojen ostosta kirjastoihin päättää jokin elin, kuten sen uskon tapahtuvan, voidaan puhua jo mielipiteensensuurista.)

On kenties valitettavaa mutta samalla ymmärrettävää, miksi Halla-ahon on oltava sellaisessa paskapuolueessa kuin Perussuomalaiset. Käytän edellistä termiä niin kunnioittavasti kuin voin. On vain minusta selvää, että persut on juuri se puolue, joka kerää kaikki avoimet rasistit, pieniälykkyysosamääräiset suomenpelastajat ääniuurnille. Se on yksi demokratian kääntöpuolista, jonka me olemme ehdollistettuina oppineet hyväksymään hyväksi asiaksi: on hyvä, että kaikilla on ääni. Perussuomalaisten on joskus vedottava pienimpään yhteiseen tekijään, kuten kaikkien puolueiden. Populismia harrastavat kaikki puolueet jossain mielessä, varsinkin nykypäivän keskiluokkaistuneessa maailmassa. Olen esimerkiksi pitkään miettinyt, miksi Kokoomusta äänestetään niin ahkerasti. Kokoomus ei ole mikään talousliberaalien puolue, vaan suuryrityselämän nukkepuolue, jonka kaikki johtohenkilöt ovat kiistatta typeriä, teennäisiä äänitorvia. Pidän itseäni melko koulutettuna politiikan kuluttajana siinä mielessä, että en luota kehenkään enkä yhteenkään puolueeseen.

Olen myös huomannut, kuinka olen radikalisoitunut ja kuinka näkemykseni poikkeavat yhä enemmän valtavirrasta. Olen mieltynyt eugeniikan ideaan. Kannatan salaisesti eugeniikkaa, oli se sitten negatiivista tai positiivista. Haaveilen poliittisesta ympäristöstä, jossa rodunjalostusopin voisi tuoda esille eduskunnassa ilman fasistin leimaa. Käytännössä kaikki hyötyisivät pienestä eugeniikasta, mutta se ei oikein sovi liberaaliin ajatusmaailmaan. Onko hassua, että kehitysvammainen on eugeenikko? Eugeniikka saa huonon maineen, vaikka se oli etenkin Ruotsissa hyvinkin muodikasta. On valitettavaa, kuinka paljon julkinen diskurssi nojaa käytännössä vain muotiin ja sen ennalta-arvaamattomiin ilmiöihin.

Taisteluni

Yritin jo kerran valottaa tilannettani ja mielentilaani blogikirjoituksessa Merkityksetön elämäni. Tämä blogikirjoitus on joutunut ikuiseen kadotukseen bittieetteriin, eikä sitä olla koskaan löytävä uudelleen. Suurin ongelma kirjoituksessa oli, että se oli hieman paska. Toiseksi suurin ongelma oli se, että se vaikutti - ainakin minusta - painottamaan oman tilanteeni surkuttelua eikä valottamaan esimerkiksi sitä, miten olen joutunut tällaisiin johtopäätöksiin elämästäni ja tulevaisuudestani. Ajatukset eivät synny tyhjiöstä. Mielestäni parhaimmatkin filosofiat ja maailmankatsomukset, olivat ne kuinka hyvin argumentoituja, tarkasti tutkittuja, pitkäjänteisesti mietittyjä vailla hätäisiä johtopäätoksiä, on nähtävä kontekstinsa läpi. Nietzschen ajatukset syntyivät tiettyyn aikaan, ja niin syntyivät sosialisminkin ajatukset. Ajatukset eivät ole koskaan olleet eristyksissä ympäröivästä maailmasta, vaan ovat hyvin kiinteällä tavalla osa sitä. Tämän takia on esimerkiksi hyödytöntä suuttua Kalevalan naishahmoja, koska Kalevala kirjoitettiin maailmassa, joka on omastamme hyvin erilainen. (Tähänkin ovat jotkin feministit ryhtyneet. He esimerkiksi kampanjoivat Aino-maalausten Kiasmasta poistamisen puolesta.) Syvempi kontekstuaalinen pohdinta jäi täysin puuttumaan hylätystä blogikirjoituksesta. Kirjoitus ei myöskään vastannut muita, uudempia vaatimuksiani. Toivon, että tämä on ainoa kerta, jolloin kirjoitan blogikirjoituksen kokonaan uudestaan. Ehkä paranen tekemällä. Jussi Halla-ahokin parani.

Nihilismi on filosofinen aatesuuntaus, joka kyseisen filosofin mukaan joko kyseenalaistaa tai kieltää kokonaan. Nihilismiä on monenlaista, mutta itse puhun enimmäkseen moraalisesta ja eksistentiaalisesta nihilisimistä. Moraalinen nihilismi kiistää moraalisten totuuksien olemassaolon ja eksistentiaalinen kyseenalaistaa, onko elämällä mitään tarkoitusta tai edes mitään konkreettista substanssia. Kun minä puhun nihilismistä, puhun siitä omasta näkökulmastani eli siitä nihilismiksi kutsumastani ajatusmaailmasta, jonka olen näennäisintellektualistisuudessani luonut. Nihilismi on vain sana, jolla kuvaan oikeata, paljon monimutkaisempaa ajatusmaailmaani ja minua ympäröivää todellisuutta. Ainoat kokemukseni Nietzschestä (nihilismin isänä pidetty saksalainen filosofi) ovat muutama Youtube-video ja Wikipedia-artikkeli. En ole koskenutkaan yhteen Nietzschen kirjoittamaan kirjaan, enkä ole lähiaikoina aikeissa.

Nihilismi(ni) kulminoituu elämän tarkoituksen etsimiseen. Vaikka emme sitä sen tietystä epämiellyttävyydestä koko ajan tiedostakaan, koko yhteiskuntamme perustuu yksinkertaisuudessaan sille ajatukselle, että kaikella keskiverron ihmisen pyristelyllä maailmassa on jonkinlainen merkitys. Ajattele vaikka, jos yhtäkkiä esimerkiksi kaikki rekkakuskit heräisivät toteamukseen siitä, kuinka heidän työnsä on lopulta merkityksetöntä ja että heitä arvosteta. Muutamassa päivässä ihmiset eivät saisi lääkkeitään ja kaikilla olisi yksinkertaisesti aika ikävä olla. Nyky-yhteiskunta on jo sen verran turtunut sokkeihin, ettei yhteiskuntarauhaa kovin hevillä rikota. Esimerkiksi Panaman paperien kaltaisten suurien tapahtumien tai 2008 finanssikriisin jälkeen luulisi tapahtuvan jotain, mutta kansalta ei riittäntyt niin sanottu "moti" minkään asian muuttamiseen. Nykyihmisen elämä on yltäkylläisyyden ja tylsän olemisen elämää. Kukaan ei sinänsä taistele länsimaissa olemassaolostaan, mutta kaikki samalla edesautamme järjestelmää, joka on käytännössä rakentunut sopimuksille ja valheille. (Puhun siis fiat-rahasta.)

On ehkä tieteellinen ja virallinen termi, jolla kuvataan sellaista tunneköyhää ja tylsistynyttä mielialaa, joka on asettunut täydellisesti tavallisen ihmisen mieleen, mutta itse puhun turtumismentaliteetista. Väitän, että ihmiskunnan summattu onnellisuus ei kovinkaan paljon nouse elintason noustessa rajusti. Uskaltaisin jopa väittää, että ihminen tunsi elävänsä kaikkein eniten ollessaan vielä metsästäjä-keräilijä-olento. Ihmiset vaikuttavat näinä päivinä voivan jotenkin huonosti, vaikka heidän perustarpeensa onkin täytetty. Nyky-yhteiskunta mahdollistaa jopa aika leveän elämisen tekemättä yhtään mitään eli sosiaaliturvan. Pidän jotenkin naurettavana ajatusta, että nykyihminen stressaisi yhtään mistään. Vihollisvalta ei kolkuttele porteilla, ruokaa on pöydässä tai viimeistään jonossa, ihminen on vapaa seksuaalisesti ja viihdykettä on esimerkiksi kirjastossa. Silti työstressi on yhä lisääntyvä länsimaalaisen elämän lieveilmiö. Samalla yltäkylläisellä elintasollamme tapamme luontoa ja raiskaamme planeettaa. En ole ekoihmisiä, mutta kaikki tämä luonnon tuhlaus talouskasvun nimissä tuntuu absurdilta. Sillä mitä muuta edes enää on talouskasvu kuin numeroita tietokoneen näytöllä. Se harvoin enää näyttäytyy elintason kasvuna. Elintasoakin taidetaan mitata rahankäytöllä. Oikea sisällöllinen elämä syntyy ihmissuhteista ja itsensä toteuttamisesta näiden suhteiden kautta.

Ihmisen toiminnalle tyypillistä näyttää olevan se, että se suuntaa jotain tiettyä tarkoitusta. Tarkoitus voi olla jokin arkipäiväinenkin; useimmat painavat työtä, jota inhoavat, päästäkseen maksamaan vuokraansa, ja elääkseen taas yhden kuukauden. Useimmille tämä kelpaa. Toiset taas alkavat kyseenalaistaa tätä arkista elämän tarkoitusperää ja alkavat etsiä syvempää tarkoitusta. Jotkut perustavat perheen. Toiset ryhtyvät hedonisteiksi, toiset poliitikoiksi ja taiteilijoiksi. Vaikka jotkin olevatkin ”menestyksekkäämpiä” kuin toiset, on nykyihmisen (ainakin länsimaalaisen) elintaso jo niin korkea, että sillä on yhä vähemmän merkitystä. Tuloeroista tykätään puhua, vaikka minusta ne ovat jo niin merkityksettömiä, että samalla voitaisiin vaikka puhua ihmiskunnan geenipohjan parantamisesta. (Rinnastan nyt siis kaksi keskenään melko merkityksetöntä asiaa keskenään, typeryksille huom.) Oikeasti menestyksekkäinä pidän vain niitä, jotka jäävät ihmisten mieliin – he ovat omalla tavallaan saavuttaneet kuolemattomuuden ja ”paenneet” ikuista kadotuksen virtaa.

Yleisestikin olen aina ajatellut, että suurin osa ihmisen epäloogisistakin toiminnoista johtuu kuolemanpelosta. Kärsimyksellinenkin elämä on kuolemaa mieluisempi ajatus. Vain tarpeeksi nihilistisenä tai masentuneena (olen vain nihilistinen) alkaa kyseenalaistaa tätä ajattelutapaa. Ensiksi alkaa miettiä, mitä on kuoleman jälkeen. Sitten tulee platonilaiseen johtopäätökseen, että vaihtoehtoja on vain kaksi: ikuinen tyhjyys tai hengailu samanmielisten kanssa jonkinlaisessa jälkielossa. Kumpikaan näista ei kuulosta kovin kamalalta. Kaikki palaa tyhjyyteen joka tapauksessa, kun universumin lämpökuolema tai Venäjän ydinaseet tappavat meidät kaikki.

Kun on keksinyt teorian, sitä haluaa alkaa soveltaa kaikkeen. Tämä on kuitenkin huonoa tiedettä, mutta näemmä filosofiassa yleinen toimintatapa. Kuten Freud keksin teorian ensin ja vasta sitten keksin, miten se soveltuu ties minkälaisen esimerkin selittämiseen. Miksi ihminen lisääntyy? Onko sille selitystä biologisen impulssin lisäksi? Ihminen tietenkin pelkää kuolemaa, mutta tiedostaa samalla kuolevaisuutensa. Lisääntyminen on hänen tapansa kapinoida kuolemaa vastaam ja saavuttaa edes jonkinlainen välikäden kautta kulkeva kuolemattomuus. Minkä takia rakastamme sankarimyyttejä? Koska sankarit ovat kuolemaa suurempiakin ikoneja, ja käsittelemme alitajuisia halujamme tulla muistetuksi heidän kauttaan, olivat he sitten fiktiivisiä taikka oikeita. "Teoria ensin" -tyyppinen filosofointi on tapa luulla olevansa oman kohtalonsa ja olemassaolonsa herra.

Tosin tämäkin on vain yleismaallista teorisointia, jolla olen yrittänyt luoda aasinsiltaa omakohtaisempaan, intiimimpään ajatusmaailmaani, johon olen koko tämän kirjoituksen ajan pyrkinyt. Ajatus on vienyt kynääni (näppäimistöäni) järjen edellä. Huomaan, että kirjoitusintoni hiipuu, kun on kyse syvimmistä ja intiimeimmistä ajatuksistani. Ei sen takia, ettenkö haluaisi niistä kirjoittaa, vaan sen takia, että huomaan usein tuijottavani seinään ja ulos ikkunasta yrittäessäni niistä kirjoittaa. En löydä sanoja. Se on kielen yksi heikkous. On vaikeaa, ehkä jopa mahdotontakin kielentää syvimpiä, rajuimpia ajatuksiaan sanoiksi, vieläpä ilman katse(tai kosketus-)kontaktin tuomaa epäabstraktisuutta. Vain taitavimmat kirjoittajat kykenevät siihen, ja silti paljon jää koskematta.

Vaikka elämällä tuskin on objektiivista merkitystä, kovin moni näyttää käyttäytyvän niin kuin sillä olisi merkitys. Minä näen tässä suuren ristiriidan teorisointini kanssa. Onko elämällä sittenkin joku tarkoitus, ja minä vain en tyhmyydessäni sitä näe? Vai olenko minä ainoana tarpeeksi korkeaälykkyysosamääräinen kyseenalaistaakseni tosielämän selviöinä pidetyt paradigmat? Kuvitelkaamme nyt vaikka seuraava tilanne:

Isäni on kunnon punavassari, ja hän tilaa Vasemmistoliiton pää-äänenkannattajalehteä Kansan uutisia. Siellä oli, täysin vasemmistolaiseen tapaan, nyyhkytarina miehestä, jonka elämä oli varsin selällään velkojen vuoksi. Mies on tällä hetkellä velkasuunnittelussa. On minusta varsin selkeää, että utilitaristisesta näkökulmasta itsemurha olisi miehelle paras vaihtoehto. Mies oli muistaakseni naimaton ja lapseton. Miksi hän kituuttaa? Itse suorittaisin seppukun ihan vain siitä vahingoniloisesta hurmiosta, että velkojat jäisivät takiani tappiolle. Kävisin vielä tuhlaamassa kaikki pienetkin rahani ja kusisin kämppäni kusiseksi ihan vain silkkaa pahanmielisyyttäni. Kuitenkin hän kituuttaa päivästä toiseen. Kaikki voimat ja jaksamiset hänelle, sillä itse en vaivautuisi. En tiedä, onko hän vahva, vaiko vain hyvin tyhmä, joten en ota kantaa.

Kirjoitan pian ylioppilaaksi. Viime kesäloman viimeisenä viikkoina minuun iski kuin vasara naulaan se epämukava ajatus, että tämä olisi viimeinen huoleton kesä. Tämän jälkeen stressaisin luonteenomaisella tavallani ylioppilaskirjoituksista, sen jälkeen opiskelupaikasta, opiskelija-asunnosta, ruoasta, toimeentulosta ja niin edelleen. En vain anna sen näkyä kenellekään.

”Et kai sä stressaa?” kysyy isä saunassa.
”En tietenkään. Ei ole tapaistani”, vastaan.

Oikeasti stressaan ihan helvetisti. En niinkään ylioppilaskirjoituksista, vaan enemmänkin tulevaisuudesta. En näe sitä valoisana ja hauskana, vaan synkkänä ja ikävystyttävänä. Tulee vain olemaan töitä. Paljon töitä maailmassa, jossa näen työn menettäneen jo merkityksensä. Tämän maailman iso työ tapahtuu suuryrityksissä, joissa on ylisuuret pr-koneistot ja jotka näkevät työntekijänsä vain nappuloina. Tosiasiallisesti nämäkin yritysjohtajat ovat vain nappuloita kapitalismissa. Kapitalismi on uusi Jumala: sitä ei tule kyseenalaistaa, vaikka tosiasiassa voisimme kaikki paremmin, jos keksisimme uudenlaisen järjestelmän, tai ainakin muokkaisimme hieman nykyistä. En halua olla nappula ja muuttaa Helsinkiin.

Tietenkään en joka hetki haudo päässäni synkeitä ajatuksia. Joskus olen jopa onnellinen tai lähestyn sitä. Kun juttelen kaverien kanssa ja kun tunnen ylpeyttä jostain pienestäkin. Aina silloin tällöin ajatukset tahriutuvat piittaamattomuuteen, kuten esimerkiksi silloin, kun en saa yöllä unta, kun fysiikanläksyt tuntuvat ylitsepääsemättömän vaikeilta, kun näen parin suukottelevan lukion käytävällä. Pohdin silloin, onko mitään minkään arvoista. Pääsenkö edes koskaan eläkkeelle. Onko tosiaan parempaa tuntea sellaista arkista raadannan tuskaa kuin olla tuntematta mitään?

Kun kääntyy filosofiselta suuntaukseltaan nihilistiksi, on tehtävä tärkeä päätös aktiivisen ja passiivisen nihilismin välillä. Aktiivinen nihilismi on käytännössä eksistentialismia: olen vapaa tekemään mitä vain, koska ei ole olemassa objektiivista tarkoitusta tai moraalia. Passiivinen nihilsmi on umpikuja-ajattelua: mikään ei ole tekemisen arvoista. Yhä enemmän ja enemmän kallistun jälkimmäiseen, sillä näen kaiken arvostamani ulottumattomissa.

Perhettä ei tule. Päätin tämän jo kauan sitten: en ole aikeissa laittaa huonoja geenejäni lukuisine sairaalloisine oikkuineen perinnöksi. Adoptioon tai koeputkihedelmöityslapseen en suostu: tuntuisi minusta hyvin aisankannattajamaiselta suostua kasvattamaan lasta, joka ei ole minusta siinnyt. Lisäksi minussa kytevä naisviha estänee avioliiton. Senkin lisäksi ulkomuotoni on omastakin mielestäni niin kuvottavan sairaalloinen, etten usko minkään naisen kiintyvän minuun.

En ole eriyisen luova ihminen, enkä kovin lahjakaskaan. Olen älykkyydeltäni keskiverto. En näe tekeväni mitään erityisen suurta, josta minut muistettaisiin tai josta saisin edes mukavasti rahaa. Olen varmaan tästä syystä huomannut itsestäni, että vihaan suurenmoisesti lahjakkaita, tai edes näennäisesti lahjakkaita, ihmisiä. Vihani on ottanut jo huvittavankin pikkumaisia piirteitä. Luin kerran artikkelin eräästä ikäisestäni, joka oli kirjoittanut L:n pitkästä matematiikasta. Artikkelissa luki: ”Matemaattisesta lahjakkuudestaan huolimatta [nimi] haluaa urheiluselostajaksi. Hänen mukaansa synnynnäisen lahjakkuuden ei tarvitse määrätä urapolkua” Et voi, hyvä lukija, kuvitellakaan vitutukseni määrää. Inhon siirtäminen muihin on iänikuinen defenssi, jolla pyritään välttämään oman itseen kohdistuvat negatiiviset ajatukset. Olen huolissani. Kuvittelin itseni tuollaisten alhaisten keinojen yläpuolelle, hah!

Ymmärrän kyllä kamppaluni narsistisuuden. Jokin neekeripoika kuolee Afrikassa nälkään ja minä murjotan huonoa elämääni ja kirjoitan siitä kalliilla läppärillä blogia siemaillen samalla halpaa kulutuskolajuomaa lämmitetyssä ja turvallisessa talossa. Joskus tuntuu sitä, ettei minulla olisi edes lupaa hautoa tällaisia ajatuksia. Vaikutan itsenikin mielestä joskus vain ruikuttavan turhista. Sattuu kuitenkin myös vain olemaan, että nämä asiat ovat minulle tärkeitä.

Elämä on kärsimystä. Sen ymmärsivät buddhalaiset ja Schopenhauer. Kärsimyksen määrä riippuu ihmisestä, mutta siltä ei voi välttyä. Elämä pelkässä hedonistisessa ylellisyydessä olisi myös täysin tyhjää, ja siihen kyllästyisi kenties hyvinkin nopeasti. Kärsimys tuo nautinnolle kontekstia samalla tavalla kuin ruma tuo kauniille. Oman paikkansa etsimiseen maailmassa tuo mukanaan itsessäänkin jo kärsimystä. Mietin vain joskus, onko kaikki tämä raadanta, sydänsuru ja ikävystyneisyys kaiken sen arvoista varsinkin silloin, kun on sattunut syntymään jo hieman ”huonoksi”. Puhun siis vammaisuudestani. Luulen, että ilman vammaisuutta ajatukseni eivät olisi yhtä mustavalkoisia. Luulen myös, että kaikki lahjattomat, rumat ja (kehitys)vammaiset pettävät itseään, jos luulevat heillä olevan yhtäläinen mahdollisuus onneen.

Näin kerran kuvan, jossa toinen möebiusta sairastava oli löytänyt kohtalotoverinsa ja rakastunut tähän. Mies näytti kaljuna kananmunalta. Nainen vaikutti etäisesti muistuttavan naista, jos vähän siristi silmiään. Kuvoksuin.

Mainitsemani kärsimyksen ei tarvitse olla kovin erityistä. Eniten kärsimys on arkista: olla viimeinen valituksi pallopeliin, katsoa käytävällä suutelevaa pariskuntaa, potea päänsärkyä, stressata, katsoa kuvia menestyneistä miehistä. Tavallaan ymmärrään Pekka-eric Auvisen kaltaisia kovanonnenritareita, jotka päättävät päästää kerran kaiken irti pois päästään ja kehostaan Sig Sauerin rumemmasta päästä. Kaiken turhautumisen, vihan, inhon, pettymyksen ja suoranaisen epätoivon. Luulen, että siinä vessassa, ennen kuin ampui itseään ohimoon, Pekka tunsi jotain syvällä sisimmässään, lihallisena ja käsinkosketeltavana. Ei katkeruutta, ei, sen hän oli jo saanut päästettyä irti pyssynsä toisesta päästä niihin yhdeksään surmaamaamaansa ihmiseen. Ei, hän ei tuntenut surua lähestyvästä kuolemastaan. Jos hän olisi jänistänyt nyt, hän olisi viettänyt loppuelämänsä kalterien ja lukkojen takana. Luulen, että hän tunsi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan vilpitöntä iloa.