Max Payne on suomalaisen Remedyn luoma peli, joka teki suuren vaikutuksen yleisöön julkaisuajankohtanaan 2001. Erityistä huomiota herätti pelin Shootdodge-ajanhidastusmekaniikka. Matrixin tyylin pelaaja voi oikeaa hiirennappia painamalla loikata yhteen suuntaan ja hidastaa samalla aikaa. Mekaniikan älykkäällä käytöllä pelaaja voi kääntää pelin muuten melko jäykän vaikeusasteen edukseen. Sinänsä onkin sääli, että hyvin usein parempi taktiikka on piiloutua nurkan taakse ja tulittaa kurkkauslaukauksia. Suurin ongelma lienee siinä, ettei kovin usealla aseella ole tarpeeksi voimaa tappaa useaa vihollista yhden väistöliikkeen aikana. Väistöliikkeen aikana Max tuntee tarpeelliseksi makoilla asfaltilla kuin Michelangelon maalauksessa, minkä aikana pelin viholliset unohtavat haulit vatsassaan ja tulittavat hänet sveitsinjuustoksi. Asiaa ei auta se, että Max Payne on melko realistinen peli siinä mielessä, ettei päähenkilö voi tankata itseensä montaakaan luotia kuolematta.
Shootdodgen koin hyödyllisimmäksi silloin, kun kahden tuliesteen välissä on aukko, jonka edestä voi hypätä. Kaikkein varmin Shootdodge-mekaniikka oli, kun vihollinen seisoi L-muotoisen seinän takana, jolloin pystyin yllättämään hänet. Näin ollen onkin raivostuttavaa, kuinka usein vihollinen näyttää omistavan kaikkinäkevyyden taidon ja osaa ennakoida tämän, ja ehtii hidastuksen aikana leikkaamaan suurehkon siivun elämäpalkistani pois.
Muutoin päädyin käyttämään perinteisiä taktiikoita eli seinän takana pysyttelemistä. Toisin kuin saattaa olettaa, on tämä varsin tehokas taktiikka. Vihollisten luodit ovat hitscan-luoteja, mutta luodeilla on tietty viive. Tämä saattaa ärsyttää pelin alkuvaiheilla, mutta pian tämän pelimuotoilun järkevyyden tajuaa. Onneksi pelin tekoäly ei ole kaikkein älykkäin, ja juoksemalla kaaressa ja ampumalla vihollista päin on melko helppo ampua vihollista tulematta itse ammutuksi.
Itse keksin kaksi helppoa tapaa parantaa Shootdodge-mekaniikkaa. Aseiden on joko oltava tarpeeksi voimakkaita ampumaan pari vihollista yhden loikan aikana tai loikan jälkeen voisi lisätä pienen liu’un, ettei pelaaja ole hetkeksi täysin avuton.
Erityisen halveksuttava on pumppuhaulikko, jonka yleisen pelilogiikan mukaan pitäisi pysäyttää vihollinen yhdellä osumalla lähietäisyydeltä. Sen sijaan homma hoituu yleensä vasta kahdella kudilla, ja haulien osumakohdissa on itsessäänkin jo hajontaa. Haulikko ampuu niin hitaasti, ettei sen laukaiseminen kahdesti yhden loikan aikana ole pätevä strategia; se on nimittäin mahdoton. Pelin toinen haulikko, katkaistu kaksipiippuinen, pystyy tappamaan yhdellä osumalla ja ehtii laueta kahdesti loikan aikana, mutta sen hyödyllisyyttä kaventaa kahden ammuksen raja ennen lataamista. Pumppuhaulikko toimi käsissäni hyvänä kurkkimisaseena ja vara-aseena, kun hyvistä aseista loppuivat panokset.
Aseiden hyödyllisyyttä kaventaa myös pieni arpapeli luotien osumakohtien kanssa – luodit näyttävät menevän minne sattuu. Tämä on pienempi ongelma kuin voisi arvata; Max Payne on enemmänkin peli pippuroimisesta kuin tarkkuusammuntaa. Aseiden universaali vahingon lisääminen – miksei niin pelaajalle kuin vihollisillekin, olisi auttanut monessas kohtaa.
Pelin juonessa ei ole mitään kotiin kirjoitettavaa. Poliisin perhe murhataatn, ja hän lähtee veriselle ristiretkelle New Yorkin alamaailmaan. Nautin pelistä enemmän mitä lähempänä sen loppua pääsin, kun sain käsiini pelin voimakkaimmat aseet. Omituiset sävyailahtelut sikseen, pelin juoni oli juuri tarpeeksi kiinnostava, että välitin siitä.
Juoni kerrotaan sarjakuvamaisilla välinäytöksillä, joka ainakin kuvien laadusta päätellen on piirretty digitaalikuvien päälle. Oletan joidenkin kuvattujen henkilöiden olevan pelin tekijöitä, koska joidenkin heidän vauvanaamojensa on kovin vaikea kuvitella kuuluvan kovan luokan mafiamiehelle.
Minä en niin piittaa grafiikoista, joten en omista niille tässä montaa sanaa. Tämän pelin grafiikat ovat hyvät.
Musiikki sopii peliin. En pitänyt. kappaleesta, joka soi joidenkin pomotappeluiden aikana, enkä pitänyt itse tappeluistakaan. Eräskin vaati kokonaisen lippaan rynnäkkökivääristä toimitettuna suoraan suuhun, että hän suostui nokosille. Pidin kappaleesta Byzantine Power Games, joka sopivasti pingottaa jännityksen äärimmilleen pelin huipentuman lähestyessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti