Max Payne on suomalaisen Remedyn luoma peli, joka teki suuren vaikutuksen yleisöön julkaisuajankohtanaan 2001. Erityistä huomiota herätti pelin Shootdodge-ajanhidastusmekaniikka. Matrixin tyylin pelaaja voi oikeaa hiirennappia painamalla loikata yhteen suuntaan ja hidastaa samalla aikaa. Mekaniikan älykkäällä käytöllä pelaaja voi kääntää pelin muuten melko jäykän vaikeusasteen edukseen. Sinänsä onkin sääli, että hyvin usein parempi taktiikka on piiloutua nurkan taakse ja tulittaa kurkkauslaukauksia. Suurin ongelma lienee siinä, ettei kovin usealla aseella ole tarpeeksi voimaa tappaa useaa vihollista yhden väistöliikkeen aikana. Väistöliikkeen aikana Max tuntee tarpeelliseksi makoilla asfaltilla kuin Michelangelon maalauksessa, minkä aikana pelin viholliset unohtavat haulit vatsassaan ja tulittavat hänet sveitsinjuustoksi. Asiaa ei auta se, että Max Payne on melko realistinen peli siinä mielessä, ettei päähenkilö voi tankata itseensä montaakaan luotia kuolematta.
Shootdodgen koin hyödyllisimmäksi silloin, kun kahden tuliesteen välissä on aukko, jonka edestä voi hypätä. Kaikkein varmin Shootdodge-mekaniikka oli, kun vihollinen seisoi L-muotoisen seinän takana, jolloin pystyin yllättämään hänet. Näin ollen onkin raivostuttavaa, kuinka usein vihollinen näyttää omistavan kaikkinäkevyyden taidon ja osaa ennakoida tämän, ja ehtii hidastuksen aikana leikkaamaan suurehkon siivun elämäpalkistani pois.
Muutoin päädyin käyttämään perinteisiä taktiikoita eli seinän takana pysyttelemistä. Toisin kuin saattaa olettaa, on tämä varsin tehokas taktiikka. Vihollisten luodit ovat hitscan-luoteja, mutta luodeilla on tietty viive. Tämä saattaa ärsyttää pelin alkuvaiheilla, mutta pian tämän pelimuotoilun järkevyyden tajuaa. Onneksi pelin tekoäly ei ole kaikkein älykkäin, ja juoksemalla kaaressa ja ampumalla vihollista päin on melko helppo ampua vihollista tulematta itse ammutuksi.
Itse keksin kaksi helppoa tapaa parantaa Shootdodge-mekaniikkaa. Aseiden on joko oltava tarpeeksi voimakkaita ampumaan pari vihollista yhden loikan aikana tai loikan jälkeen voisi lisätä pienen liu’un, ettei pelaaja ole hetkeksi täysin avuton.
Erityisen halveksuttava on pumppuhaulikko, jonka yleisen pelilogiikan mukaan pitäisi pysäyttää vihollinen yhdellä osumalla lähietäisyydeltä. Sen sijaan homma hoituu yleensä vasta kahdella kudilla, ja haulien osumakohdissa on itsessäänkin jo hajontaa. Haulikko ampuu niin hitaasti, ettei sen laukaiseminen kahdesti yhden loikan aikana ole pätevä strategia; se on nimittäin mahdoton. Pelin toinen haulikko, katkaistu kaksipiippuinen, pystyy tappamaan yhdellä osumalla ja ehtii laueta kahdesti loikan aikana, mutta sen hyödyllisyyttä kaventaa kahden ammuksen raja ennen lataamista. Pumppuhaulikko toimi käsissäni hyvänä kurkkimisaseena ja vara-aseena, kun hyvistä aseista loppuivat panokset.
Aseiden hyödyllisyyttä kaventaa myös pieni arpapeli luotien osumakohtien kanssa – luodit näyttävät menevän minne sattuu. Tämä on pienempi ongelma kuin voisi arvata; Max Payne on enemmänkin peli pippuroimisesta kuin tarkkuusammuntaa. Aseiden universaali vahingon lisääminen – miksei niin pelaajalle kuin vihollisillekin, olisi auttanut monessas kohtaa.
Pelin juonessa ei ole mitään kotiin kirjoitettavaa. Poliisin perhe murhataatn, ja hän lähtee veriselle ristiretkelle New Yorkin alamaailmaan. Nautin pelistä enemmän mitä lähempänä sen loppua pääsin, kun sain käsiini pelin voimakkaimmat aseet. Omituiset sävyailahtelut sikseen, pelin juoni oli juuri tarpeeksi kiinnostava, että välitin siitä.
Juoni kerrotaan sarjakuvamaisilla välinäytöksillä, joka ainakin kuvien laadusta päätellen on piirretty digitaalikuvien päälle. Oletan joidenkin kuvattujen henkilöiden olevan pelin tekijöitä, koska joidenkin heidän vauvanaamojensa on kovin vaikea kuvitella kuuluvan kovan luokan mafiamiehelle.
Minä en niin piittaa grafiikoista, joten en omista niille tässä montaa sanaa. Tämän pelin grafiikat ovat hyvät.
Musiikki sopii peliin. En pitänyt. kappaleesta, joka soi joidenkin pomotappeluiden aikana, enkä pitänyt itse tappeluistakaan. Eräskin vaati kokonaisen lippaan rynnäkkökivääristä toimitettuna suoraan suuhun, että hän suostui nokosille. Pidin kappaleesta Byzantine Power Games, joka sopivasti pingottaa jännityksen äärimmilleen pelin huipentuman lähestyessä.
maanantai 19. elokuuta 2019
sunnuntai 18. elokuuta 2019
Kuulumisia 18.08.2019.
Olen päättänyt alkaa kirjoittaa päiväkirjamaisia merkintöjä. Minulle on ollut hyvin vaikeaa kirjoittaa merkintöjä otsikon alle. Otsikko on ollut kahle, jolla olen estänyt itseäni puhumasta kovin arkisista asioista, joista en saa artikkelin kaltaista, pitempää tekstiä aikaiseksi.
Kesälomani on miltei ohi – sitä on viikko jäljellä. Asetin tällekin kesälomalle tavoitteita, joista vain osa toteutui. Jokapäiväinen elämä tuntuu yhä enemmän merkityksettömältä ja nihilistiset ajatukset pesivät yhä päässäni. Elämäni suuriin lähellä oleviin muutoksiin suhtaudun apaattisesti – en haluaisi niitä tapahtuvan, mutten niitä aio torpedoidakaan. Tällä hetkellä odotan kaikkein eniten pääsyäni Xboxini tykö. Ostin nimittäin halvalla Jumbon Gamestopista pelejä ja haluan päästä pelaamaan niitä. Xbox on tällä hetkellä opiskelijalaatikossa ja minä vanhempien luona.
Minusta tuntuu vain siltä, että elän jonkun toisen elämää. Menen yliopistoon, mutta minusta tuntuu siltä, että odotan sitä itse kaikista elämäni ihmisistä ilottomimmin. Minua oikeasti pelottaa uusi elämä Lappeenrannassa, uusi vastuu itsestä ja opinnoista. Tietenkin myös pelko opinnoissa pärjäämisestä on huolenaihe. En odota opintoja enkä tulevaa työtä. Tiedän olevani lahjaton nahjus pohjimmiltani. Uusi status opiskelijana ja ”tulevana DI:nä” ei auta asiaa. En halua olla yksikkö koneessa, joka elää, kuluttaa ja kuolee.
Kaikki LUT:in brändäyksessä ärsyttää minua: englannin käyttöä ja prameilua. Erityisesti pidin videosta, jossa opiskelija kehui ”Software projectin” toteuttamista. En ole kovin innoissani mahdollisuudesta tehdä palkaton työ yritykselle. Näyttää varmaan hyvältä CV:ssä, he sanovat.
Ylioppilasjuhlissa ilmassa tuntui vain pohjimmiltaan todellisuuden pakoilun ilmapiiri. Jokainen tunsi kai olevansa jotenkin erityinen saatuaan lakin päähänsä. Näen jotain irvokasta siinä, että istumme kaikki saliin ja vaikutamme tyytyväisiltä itseemme, koska olemme jonkun lautakunnan, jota emme ole koskaan tavanneet, mielestä tarpeeksi pätevöityneitä saadaksemme palan paperia. Jotkut pääsevät tällä paperilla yliopistoon mutta suuri osa ei.
Pikkusiskoni valittaa äidille hamsterista. Hän haluaa näemmä sellaisen ”motivaatioksi” kouluunsa. Rakastan häntä tietysti, onhan hän perhettä, mutta en silti pääse pakoon ajatusta, että hän on vain niin ylitsepääsemättömän, silmiinpistävän tyhmä.
Kesälomani on miltei ohi – sitä on viikko jäljellä. Asetin tällekin kesälomalle tavoitteita, joista vain osa toteutui. Jokapäiväinen elämä tuntuu yhä enemmän merkityksettömältä ja nihilistiset ajatukset pesivät yhä päässäni. Elämäni suuriin lähellä oleviin muutoksiin suhtaudun apaattisesti – en haluaisi niitä tapahtuvan, mutten niitä aio torpedoidakaan. Tällä hetkellä odotan kaikkein eniten pääsyäni Xboxini tykö. Ostin nimittäin halvalla Jumbon Gamestopista pelejä ja haluan päästä pelaamaan niitä. Xbox on tällä hetkellä opiskelijalaatikossa ja minä vanhempien luona.
Minusta tuntuu vain siltä, että elän jonkun toisen elämää. Menen yliopistoon, mutta minusta tuntuu siltä, että odotan sitä itse kaikista elämäni ihmisistä ilottomimmin. Minua oikeasti pelottaa uusi elämä Lappeenrannassa, uusi vastuu itsestä ja opinnoista. Tietenkin myös pelko opinnoissa pärjäämisestä on huolenaihe. En odota opintoja enkä tulevaa työtä. Tiedän olevani lahjaton nahjus pohjimmiltani. Uusi status opiskelijana ja ”tulevana DI:nä” ei auta asiaa. En halua olla yksikkö koneessa, joka elää, kuluttaa ja kuolee.
Kaikki LUT:in brändäyksessä ärsyttää minua: englannin käyttöä ja prameilua. Erityisesti pidin videosta, jossa opiskelija kehui ”Software projectin” toteuttamista. En ole kovin innoissani mahdollisuudesta tehdä palkaton työ yritykselle. Näyttää varmaan hyvältä CV:ssä, he sanovat.
Ylioppilasjuhlissa ilmassa tuntui vain pohjimmiltaan todellisuuden pakoilun ilmapiiri. Jokainen tunsi kai olevansa jotenkin erityinen saatuaan lakin päähänsä. Näen jotain irvokasta siinä, että istumme kaikki saliin ja vaikutamme tyytyväisiltä itseemme, koska olemme jonkun lautakunnan, jota emme ole koskaan tavanneet, mielestä tarpeeksi pätevöityneitä saadaksemme palan paperia. Jotkut pääsevät tällä paperilla yliopistoon mutta suuri osa ei.
Pikkusiskoni valittaa äidille hamsterista. Hän haluaa näemmä sellaisen ”motivaatioksi” kouluunsa. Rakastan häntä tietysti, onhan hän perhettä, mutta en silti pääse pakoon ajatusta, että hän on vain niin ylitsepääsemättömän, silmiinpistävän tyhmä.
maanantai 12. elokuuta 2019
Kirpputoreista
Kävin taas tänään kirpputorilla. Tällä kertaa olin isän, siskon ja äitipuolen kanssa enkä kaverien. Tämä oli se sama kirpputori, josta jo kerroin, ja myyjätär oli sama. Halusin yhä pamauttaa häntä revolverilla.
Kyseinen kirpputori sijaitsee Citymarketin vieressä. Mopopojat leiriytyvät usein rakennuksen taakse notkumaan. Tunnelma oli sinä sateisena päivänä kylmäkiskoinen.
Sisällä kävellessäni tajusin viimeinkin, kuinka paljon inhoankaan kirpputoreja oikeasti. Kaverien kanssa nautin seurasta, vaikka itse kirpputorit ovat täynnä rihkamaa ja pieneksi menneitä naistentakkeja. Nyt luullaan, että nautin kirpputoreilla käymisestä, ja kun minua pyydetään mukaan, en keksi tekosyytä kieltäytyä.
Jumbon Gamestopissa oli käytettyjä Xbox 360 -pelejä 20 € neljä kappaletta. Oletan vanhojen konsolisukupolvien pelien vain halpenevan, kun Sonyn ja Microsoftin nerokkaat mielet kehittävät jo seuraajia PS4:lle ja Xbox Onelle. Nyt kun pelit ovat halpoja, ei ole syytä mennä kirpputoreille niitä tonkimaan. Valikoima on parempi ja levyt paremmassa kunnossa. Pian ei ole syytä enää mennä kirpputoreille.
Kirpputorit ovat niin masentavia paikkoja. Ne kielivät alemman keskiluokan ahdingosta, tavaraähkystä, josta sitten pyritään eroon. Siellä käy vain köyhälistöä tai niitä kotiäitejä, jotka etsivät jotain ”kivaa puutarhaansa” yrittäen pitää yllä kulissia tyytyväisyydestään. Kukaan ei oikeasti halua mitään kurpputoreilta, kaikki haluavat uutta ja kiiltävää. Kukaan ei tule kirpputorille omasta halustaan. Omatunto kolkuttaa, jos kuluttaa liikaa rahaa. Vintage ei ole muotia. Mitä hyötyä kenellekään olisi jonkun kokoelmasta C-luokan DVD:itä, kappaleesta NHL 07:ää ja röykkiöistä rikkimenneitä unelmia?
Kyseinen kirpputori sijaitsee Citymarketin vieressä. Mopopojat leiriytyvät usein rakennuksen taakse notkumaan. Tunnelma oli sinä sateisena päivänä kylmäkiskoinen.
Sisällä kävellessäni tajusin viimeinkin, kuinka paljon inhoankaan kirpputoreja oikeasti. Kaverien kanssa nautin seurasta, vaikka itse kirpputorit ovat täynnä rihkamaa ja pieneksi menneitä naistentakkeja. Nyt luullaan, että nautin kirpputoreilla käymisestä, ja kun minua pyydetään mukaan, en keksi tekosyytä kieltäytyä.
Jumbon Gamestopissa oli käytettyjä Xbox 360 -pelejä 20 € neljä kappaletta. Oletan vanhojen konsolisukupolvien pelien vain halpenevan, kun Sonyn ja Microsoftin nerokkaat mielet kehittävät jo seuraajia PS4:lle ja Xbox Onelle. Nyt kun pelit ovat halpoja, ei ole syytä mennä kirpputoreille niitä tonkimaan. Valikoima on parempi ja levyt paremmassa kunnossa. Pian ei ole syytä enää mennä kirpputoreille.
Kirpputorit ovat niin masentavia paikkoja. Ne kielivät alemman keskiluokan ahdingosta, tavaraähkystä, josta sitten pyritään eroon. Siellä käy vain köyhälistöä tai niitä kotiäitejä, jotka etsivät jotain ”kivaa puutarhaansa” yrittäen pitää yllä kulissia tyytyväisyydestään. Kukaan ei oikeasti halua mitään kurpputoreilta, kaikki haluavat uutta ja kiiltävää. Kukaan ei tule kirpputorille omasta halustaan. Omatunto kolkuttaa, jos kuluttaa liikaa rahaa. Vintage ei ole muotia. Mitä hyötyä kenellekään olisi jonkun kokoelmasta C-luokan DVD:itä, kappaleesta NHL 07:ää ja röykkiöistä rikkimenneitä unelmia?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)