High Noon Drifter - Doom-modi joka ei tee liikaa

Tästä blogista tulee varsinainen sillisalaatti. Koska kaksi ensimmäistä varteenotettavaa blogijulkaisuani olivat raskaita, yhteiskunnallisia ongelmia käsitteleviä juttuja, ajattelin, että tällä kerralla voisi jonkinlainen keveämpi olla hyväksi. Vanhat pelit ovat aina olleet mieleeni, joten ajattelin kirjoitaa niistä.

Olen varsin uusi Doom-yhteisöön. Vanhoista peleistä pitävänä olin aina tiennyt Doomin olemassaolosta, mutten ollut pelistä suuresti kiinostunut sen läpipelaamisen jälkeen. Pelasin ensimmäisen Doomin läpi ja luovutin kakkosessa, sillä en pitänyt Doom 2:n tasomuotolusta lainkaan (eikä ihme, sillä eri henkilö teki ne). En ollut kovin kiinostunut kokeilemaan lukusia Doom-modeja, sillä (typerästi) ajattelin Brutal Doomin olleen ainoa vaihtoehto. Brutal Doom on yksi vaikuttavimmista pelimuunnelmista, mitä videopelit ovat varmaan koskaan nähneet, mutta niin suosituilla modilla on tapana jättää muut varjoonsa. Jos menet Doom-fanisivuille, näet monen tuomitsevan Brutal Doomin juuri tämän takia. Ja myös sen takia, että sen kehittäjää on luonnehdttu aika ajoin rasistiksi, homofoobikoksi, psykopaatiksi ja aivan liikaa mielihyvää videopeliväkivallasta saavuttavaksi (viehkeän oloinen kaveri, pakko myöntää). Eräskin tarina Doom-Redditissä kertoo, kuinka kyseinen henkilö oli etsinyt goresaiteilta materiaalia Brutal Doomiin, eli siis oli käytännössä käyttänyt kuvia oikeista kuolleista ihmisten sisälmyksistä videopelimuunnelmassaan. Poikkean aiheesta.

Doom-modeja on paljon. Siis, tosi paljon. Doom on 16 vuotta vanha peli, mutta uusia modeja tehdään edelleen ja on tehty koko edellä mainitun ajan. Niitä on jokaiseen makuun ja mieltymykseen. Huomaa, että tässä "modilla" tai hienommin "muunnelmalla" tarkoitan jotain, joka riittävällä tavalla muuttaa pelin sisäisiä mekaniikkoja eli pelimekaniikkoja. En siis puhu käyttäjien luomista tasoista eli mapeista, eli kentistä tai kartoista.

Kuitenkin hyvin monet näistä muunnelmista eivät joko ymmärrä tai ovat vain matkan varrella unohtaneet sen, mikä tekee Doomista mestariteoksen. Kyllä, Doomin pelimoottori ja sen mahdollistanut jumaltasoinen ohjelmointitaika oli uraauurtavaa, mutta Doom on, ainakin omasta mielestäni, osoitus yksinkertaisuuden triumfista ominaisuusryöminnän yli. Doom on yksinkertaisuudellaan nerokas, enkä tiedä, onko Doomin yksinkertaisuus ajallisten tai teknologisten rajoitteiden vaiko puhtaamman nerouden tulema.

Jos minulla on pelissäni valittavana viidentoista eri rynnäkkökiväärin väliltä, miten minä pelaajana teen valintani? Valitsenko aseen, jolla on parhaat numerot nimensä edessä taiko sen jolle on tasossa eniten panoksia tarjolla. Tämä pelaajan valinta ei ole kovin tarkoituksellinen valinta, tai ainakaan kovin mielekäs, varsinkin jos jokaisen rynnäkkökiväärin voidaan olettaa tekevän suurimmaksi osaksi saman asian: rummuttaa luoteja tasaiseen tahtiin keskietäisyyteen asti. Tämän takia Doomissa on vain kahdeksan eri asetta (Doom 2:sta lähtien), joiden väliltä pelaaja joutuu valitsemaan: Moottorisaha, pistooli, haulikko, superhaulikko, minigun, raketinheitin, plasmaheitin ja BFG (nyrkkejä ei lasketa). Jokainen Doomin ase ajaa omanlaisensa tarkoituksen: Haulikko on jokaisen pelaajan peruspyssy, jolla hoidetaan jokapäiväinen leipä pöytään ja epäkuollut demoni taas kuolleeksi. Superhaulikko ampuu hitaammin ja kuluttaa tuplasti ammuksia, mutta lisätty tulivoima tekee lasangea suuremmista demoneista. Raketinheitin soveltuu pitkän kantaman taisteluun, mutta rajattu ammusmäärä tekee sen käytöstä tilannesuhteellisen. BFG otetaan esiin, kun on pakko tappaa aivan jokainen kusipää näytöllä. Mikään ase pistoolia lukuun ottamatta ei ollut tosiasiallisesti huonompi kuin toinen.

(Pelien suomat vapaudet valita eri vaihtoehtojen välillä on aihe, josta olen kiinnostunut ja josta näin ollen ajattelen kirjoittaa tulevaisuudessa lisää.)

Tämän yksinkertaisuuden ja "vähemmän on joskus tosiaan enemmmän" -mentaliteetin tajusi Doom ja sitä seuranneet 90-luvun räiskintäklassikot. Sanoisin kuitenkin, että Doom tajusi sen ensiksi ja että Doom tajusi sen ehkä jopa parhaiten. Sama yksinkertaisuuden suosiminen näkyi myös vihollisgalleriassa. Jokainen vihollinen oli erilainen ja näin ollen vaati erilaisen strategian. Jokainen demoni piti myös omanlaistaan ääntä ja kirkkaan värityksen ansiosta eri viholliset erotti toisistaan jo kaukaa. Näin ollen kohteiden priorisointi oli helppoa.

Ja näin pääsemme nykypäivään. Project Brutality on Brutal Doomin sisarprojekti, jonka tarkoituksena on näemmä tunkea Doomiin niin paljon tarkoituksetonta paskaa kuin on vain suinkaan mahdollista. Tästä kärsii pelin tasapainon lisäksi myös ruudunpäivitystaajuus (eli framerate, FPS). Oi modaajat, kuinka hulluja ja harhaanjohdettuja olentoja olettekaan. Tilanne on niin absurdi, että samalle numeronäppäimelle on kartoitettu jopa neljä asetta. Modi muuttaa myös joidenkin vihollisten käyttäytymismalleja, joten jotkin muuten toimivat kartat tulevat PB:llä suoranaisesti pelaamattomiksi.

Peliä modatessa olisi kai syytä pitää mielessä, mikä alkuperäisestä pelistä teki hyvän ja miksi ihmiset sitä pelaavat. En ole itse sellaiseen lähtenyt, mutta tämä olisi ensimmäinen asia, jonka pitäisin mielessä. Jos haluaisin, sanotaan, tehdä Doomista pornopelin, voisin sen kai tehdä, mutta ehkei se olekaan paras idea. On myös joitain modeja, jotka rikkovat Doomin sisäistä liikemäärää muilla keinoin: Project MSX lisää Doomiin itsestään paranevan terveyspalkin. Tämä merkitsee istumista seinän taka terveyspalkkia odotellessa. Kivaa, sanovat modernit räiskinnät.

Suureksi ilokseni voin kuitenkin kertoa, että Doomin pohjattomalta tuntuvasta moditynnyristä löytyy helmiä, jotka jopa ymmärtävät, mikä tekee Doomista Doomin. Saanen esitellä, High Noon Drifter.

High Noon Drifter (tästä lähtien ihan vain HND) on länkkäriteemainen modi, jossa Doomin epämääräisesti futuristiset aseet vaihtuvat kahdeksastilaukeaviin revolvereihin. Modia pelatessa tuntuu siltä, kun Doom olisi tavannut Clint Eastwoodin, ja lopputulos on ihan yhtä siisti kuin miltä kuulostaa.

HND ei koske Doomin vihollisiin yhtään, joten vihollisten välinen tasapaino ei järky. Sen sijaan se tekee Doomin asearsenaaliin muutoksia, jotka ovat mielestäni pelkästään positiivisia: Nyrkit ja moottorisahan korvaa nyt ruoska, jota pelaaja voi käyttää nappia painamalla. Tämä ruoska toimii lähitaisteluaseena, ja sitä voi käyttää myös defensiivisesti torjumaan vihollisten heittokappaleita. Doomin pistoolin, jonka usein minigun nopeasti korvasi, korvaa ikoninen vanhan lännen revolveri. Revolveria voi ampua tarkasti ammus kerrallaan tai nopeasti kuten aina tehtiin länkkäreissä.

HND:ssä laatu korvaa määrän. Jokaisessa aseessa on pieniä yksityiskohtia ja pikkuseikkoja, joilla on kuitenkin suuri vaikutus. Haulikon kantamaa on lisätty, mutta sitä täytyy nyt ladata aika ajoin. Superhaulikon korvaava katkaistu haulikko pystyy nyt ampumaan neljä haulia kerralla. Täydellinen niihin tilantesiin, joihin kaksi haulia ei vain riitä. Raketinheittimen korvaa nyt heitettävät sirpalekranaatit, jotka voivat pomppia seinistä ja joita voi heittää kaksi kerrallaan vaihtoehtoistulinäppäimellä.

Modin puolesta puhuu myös se, kuinka hauska näitä aseita on käyttää. Jokainen pieni asia äänitehosteista aseista näkyvästi tippuviin käytettyihin luodinhylsyihin puhuu laatumodista, jonka tekijä on nähtävästi tiennyt, mitä tekee. Aseiden yksinkertaisuus, mutta voimakkuus saa ne tuntumaan voimakkaammilta kuin monen modin laseraseet. Laadulla tehdyt ääni- ja muut efektit luovat aseille eräänlaista kehollisuuden tunnetta. Kokemuksen kruunaa pienet yksityiskohdat, kuten kyky heittää pelihahmon hattu vihollisia harhauttaakseen.

Modi rikkoo uhmakkasti joitain Doomin elementtejä, mutta pysyy silti uskollisena formaatille. Pelaajan aloitusrevolverissa on nyt rajattomasti ammuksia, mutta aseiden latauspakko tasapainottaa tilannetta. Pelaaja voi taistella aggressiivisemmin, koska hänellä on aina vara-ase ja koska hänellä on myös luotettava tapa hoidella liian lähelle päässeet viholliset. Uusi kyky liukua maassa lisää pelaajan väistömahdollisuuksia. Monet pelin voimakkaimmista aseista vaativat nyt lähietäisyyden toimiakseen, mikä muuttaa monien Doomin kohtaamisten luonnetta ja myös sopii matalateknologian teemaan. Et ole enää huippukoulutettu sotilas, vaan yksinäinen pyssysankari, joka yksin vetää helvettiä kollektiivisesti turpaan. Onko mitään pikantimpaa käännettä klassiseen Doom-formaattiin?

Naisten ja miesten välisistä suhteista (jatkoa)

Ensimmäisessä blogitekstissäni kerroin erään lukioni tytön säädyttömästä pukeutumisesta ja kosketin hieman mielipiteitäni naisten ja miesten välisiin suhteisiin. Aihe on kuitenkin niin laaja ja ajatukseni niin hajanaisia, että päätin aiheeseen palaavan tekstin olevan aiheellinen.

Yritin kirjoituksessani sanoa, että naiset ovat hyötyneet jo pitkään jatkuneesta sukupuolten välisten suhteiden kehittymisestä enemmän kuin miehet. En perustanut väitettäni juuri millekään kovalle datalle, vaan enemmänkin yleiselle pohdinnalle ja omalle kokemukselleni maailmasta.

Yritän nyt mahdollisimman vähäsanaisesti ja selkeästi kertoa ajatuksistani liittyen molempiin sukupuoliin, tapailuun, ja suurempaan yhteiskuntaan. Tämä on hyvin henkilökohtainen kirjoitus hyvin syvistä tunteistani eikä ideologinen manifestinomainen julistuskirja. En aio yrittää saada sinua ajattelemaan omalla tavallani, mutta jos niin teet, olen tyytyväinen. Tämä kirjoitus on joillekin masentavaa luettavaa ja joillekin taas mielenkiintoinen teksti katkeralta mieheltä. En ole katkera, en ainakaan niin paljon kuin tekstin sävystä voisi olettaa.

Filosofiani

Kaikki lähtee vapaan tahdon käsitteestä, tai enemmänkin kyseisen käsitteen mahdottomuudesta. En ole hiukkasfyysikko enkä biologi, mutta voinen kuitenkin kertoa näkemyksistäni. Muista lukea kriittisellä katseella, with a grain of salt, kuten englantiapuhuva maailma tykkää sanoa.

Vapaalla tahdolla on monta erilaista määritelmää, mutta tässä on omani: vapaa tahto on kyky tehdä toisin. Esimerkiksi kuvitellaan robotti, joka näyttää vihreätä tai punaista valoa riippuen siitä, onko sen sisällä olevan atomin vapaa elektroni tietyn rajan yläpuolella. Hiukkanen liikkuu indeterministisesti eli sen paikkaan ei mikään ulkoinen voima vaikuta. Hiukkasen tarkkaa paikkaa ei voida määrittää, mutta sanotaan, että voimme varmuudella tietää, onko hiukkanen tietyn rajan yllä. Jos hiukkanen on rajan yllä, robotti näyttää vihreätä valoa. Muuten robotti näyttää punaista.

Sanoisitko robotilla olevan "vapaata tahtoa" tai edes "tahtoa" ollenkaan? Intuitiivisella tasolla robotilla ei ole mielestäni vapaata tahtoa eikä oikeastaan minkäänlaista ajatusprosessiakaan.

Jos kyseinen ajattelu siirretään ihmiseen, mitä käy? Onhan ihminenkin vain kone, vaikkakin hyvin mutkikas sellainen. Äskeisen robottiesimerkin sijasta ihmisen päässä on aivot, joita ohjaavat viime kädessä perinnöllisyyslakeja noudattavat geenit sekä ulkoiset ärsykkeet.

Kysymys maailman deterministisestä tai indeterministisestä luonteesta jakaa filosofeja ja fyysikoita. Minua kiinnostaa vain se, miten ne reagoivat vapaan tahdon käsitteeseen. Minusta molemmat skenaariot maailmankaikkeudesta tekevät mahdottomaksi vapaan tahdon olemassaolon. Ainoa, jolla voisi olla vapaa tahto, olisi jonkinlainen yliluonnollinen olento, kuten Jumala, Allah tai Joulupukki.

Ymmärrykseni mukaan nyky-ymmärrys selittää ilmiön niin, että makromaailma on deterministinen, mutta mikromaailman ilmiöihin liittyy tietty määrä indeterministisyyttä. (Jos olet lukenut aiheesta enemmän, otathan minuun yhteyttä ja selitä paremmin, olisin kiitollinen.)

Jossain vaiheessa evoluutio soi meille ihmisille kyvyn käsittää itsemme osaksi maailmaa. Yleisesti taitaa olla puhe itsetietoisuudesta. Se vei Platonin juomaan myrkkyä jumalanpilkasta ja minut kirjoittamaan tämän blogikirjoituksen. Se mahdollistaa sen, että näemme itsemme osana suurempaa kokonaisuutta. Osaamme katsoa itseämme pidemmälle. Luolamiehetkin tekivät maalauksia luolanseiniin.

Deterministiseen luonteeseemme kuuluu, että hakeudumme lisääntymään mahdollisimman terveennäköisen vastakkaista sukupuolta edustavan jäsenen kanssa, poissulkien tietenkin homot ynnä muut lumihiutaleet. Useimmalle tämä on itsestäänselvää tai ainakin hyvin loogista. Myös jos ajatellaan seksuaalisen viehätysvoiman jakautuvan älykkyysosamäärän tavoin tasaisesti (eli hyvin kauniita ja samoin myös kuvottavia ihmisiä on verrattain vähän), niin suurimmille osalle ihmisistä tällä ei ole paljoakaan merkitystä.

Nyt saat kuvitella minut; kehitysvammaisen. En oikeastaan ole kehitysvammainen, mutta maallikon silmin saatan hyvin siltä näyttää. Miten kuuluu minun? Huonosti. Siihen päälle vaikeudet lähestyä uusia ihmisiä (ehkä kehitysvammojen takia, ehkä ei), välttelevä asenne väenpaljoutta kohtaan (eli en ole mihinkään (opiskelija)bileisiin menossa) ja muu yleinen perisuomalainen sisäänpäinsuuntautumeisuus, ja huomaa, miksi koen yksin kuolemisen mahdollisuuden kohdallani korkealla.

Olen ymmärtänyt asian niin, että nykyään elämän suurimmat irstaudet harrastatetaan opiskeluaikoina, kunnes tullaan noin kolmikymppisiksi ja asetutaan aloilleen. Jos minulla on vaikeuksia sosiaalisesti opiskeluaikoina, tulee senjälkeisestäkin elämästä sosiaalisesti autiota. Kolmikymppinen kehitysvammainen on vielä alempana tapailumaailmassa. Eli käytännössä nyt jos koskaan, mutta en halua lähestyä ketään juuri nyt.

En halua lähestyä ihmisnaarasta, koska pelkään torjutuksi tulemista. Pelkään, että minulle nauretaan. "Se on pelkkä vammainen, tietäkööt paikkansa!" Vammaiselle naiselle olisi ehkä kysyntää, mutta kehitysvamma miehelle on suuri isku hänen tulevaisuuden pariutumismahdollisuuksilleen.

Haluan, kuten normaalin miehen kuuluu, tervettä, hyvännäköistä naista. Ulkonäkö iskee silmääni enemmän kuin "luonne". Jokainen mies, joka toisin väittää, valehtelee. Käytännössä ainoa mahdollisuuteni pariutua on tähdätä alemmas. Juttu on vain siinä, etten tosiaan halua niin tehdä. Ruma nainen on häviö miehellensä.

Asiaa ei auta se, että arvostan (keskiverto)naista (keskiverto)miestä huomattavasti vähemmän. Enkä tiedä, kuka voisi minua siitä syyttää, kun miltei kaikki historian merkkihenkilöt ovat olleet miehiä. En pidä naista suuressa arvossa. Kaikki älykkäimmät ja arvostettavimmat tapaamani henkilöt ovat olleet poikkeuksetta miehiä.

Jos olisin kovan koulukunnan nojatuolisosiaalidarwinisti (en ole), käyttäisin miehistä kolmiojakoa. On alfoja, beetoja ja gammoja (Huomaa, että kreikkalaisten kirjaimien käyttö on tässä tapauksessa merkityksetöntä näennäisintellektualismia). Naiset kilpailevat alfojen huomiosta, mutta tyytyvät usein beetoihin, usein pakosta. Gammat ovat hylkiöitä, syrjäytyneitä ja kehitysvammaisia. Eli kuulun siis gammoihin. Kuten edellä mainittu, seksuaalinen viehätysvoima jakautuu kummankin sukupuolen kesken tasaisesti niin, että ääripäitä on suhteellisen vähän. Sanoisin, että noin 80 % miehistä ovat beetoja. Seksuaalisen viehätysvoiman määrittää pelkkä ulkonäkö, eli se on miltei geneettistä. Tietenkin tilanteelliset tekijät, kuten sosio-ekonominen asema, ylipaino tai vaikkapa poliittinen valta vaikuttavat henkilön yleiseen seksuaaliseen kauppa-arvoon.

Eli toisin sanoen: jos minusta ei tule seuraavaa Bill Gatesia, mitä suuresti epäilen, seksuaalinen kauppa-arvoni on iäti matala.

Näin tämän juuri äsken tosielämän esimerkkinä. Vanhempani erosivat noin vuosi sitten, ja isäni meni uusiin naimisiin. Edellinen avioliitto oli ollut pitkä, ja vaimo (äitini) on vahvasti keskiverto viehättävyydessä, kuten isä. Täämä isän uusi vaimo eli äitipuoleni on kerta kaikkiaan ruma. Hän muistuttaa minusta sikaa. Tästä esimerkistä voimme ainakin oletettavasti yleistää, että tapailumaailma on vaikeutunut miehille lyhyessä ajassa.

Mutta nimetönmies, käytätkö kehitysvammaisuuttasi tekosyynä olemaan lähestymättä muita ihmisiä?
Kyllä ja ei. Jos roolit vaihdettaisiin, en minäkään haluaisi alkaa suhteeseen kehitysvammaisen kanssa. Alkaisitko sinä?

Tosiasia on, että nykymiehellä on yhä vaikeampaa deittailumaailmassa. Pariutumisesta on tullut kisa pohjalle. Kun minua paremmat miehet alkavat havitella yhä huonompia naisia, mitä mahdollisuutta minulla on? Olenhan vain lievästi kehitysvammainen, kyyninen, rasistinen väliinputoaja.

Ennenaikaisia yo-kuumotuksia

Tätä kirjoittaessani on perjantai, ja toiseksi viimeiseen koejaksoon on enää viikko ja yksi päivä. Olen huomannut jo alkavani stressata tulevia yo-kokeita, vaikka niihin on vielä aikaa: ensimmäinen koe on 12.3 ensi vuotta, ja nyt on vasta tämän vuoden marraskuu.

Muutamia öitä olen tuhlannut tulevaisuuden ja yo-kokeiden murehtimiseen. Mitä jos ne menevät penkin alle? Mitä jos en saa opiskelupaikkaa? Pohdin näitä asioita samalla tiedostaen, ettei näillä asioilla ole loppujen lopuksi suurta merkitystä.

Ensikertalaiskiintiö ei mene minnekään välivuoden jälkeen, eikä yo-taakkani ole loppujen lopuksi kovin raskas, vaikka kaikki seitsemän ainetta kirjoitankin. Kirjoitan A-englannin, B-ruotsin, C-saksan, pitkän matematiikan (sillä lyhyt on runkkareille), fysiikan ja yhteiskuntaopin. Äidinkieli on kaikille pakollinen. Englantiin ei tarvitse lukea, äidinkieleen ei oikein voi, saksaa en aio lukea ja ruotsia pitää lukea vain suhteellisen vähän, sillä olenhan suomenruotsalainen ja ruotsi tulee siis puoliksi luonnostaan. Yhteiskuntaopissa on vain neljä kirjaa, joissa on paljon täyttökappaleita. Eli luettavana on vain matematiikkaa ja fysiikkaa.

Ruotsiin teen luultavasti Anki-kortteja. Harkitsen myös Ankin käyttöä yhteiskuntaopin käsitteiden tankkaamiseen, mutten pidä sitä kovin tehokkaana vaihtoehtona. Yhteiskuntaopissa käsitteet eivät ole vaikeita, vaan enemmänkin se, miten kaikki liittyy yhteen. Seuraamalla uutisia saan kyllä ihan hyvän numeron, keskiarvo aineessa on 9. Yksi kurssi meni kasiksi, koska tylsä aihe (EU) sekä vittumainen ope.

Toisaalta matematiikkaan pitää kerrata uusiksi MA3 ja MA4 -kurssit, ja fysiikan kolmoskurssia en koskaan koulussa käynytkään, mitä jälkeenpäin kadun.

Huom. Tämä on siirretty teksti toisesta blogistani, joten aika ei täsmää, vaikka ajatukseni eivät ole muuttuneet.

Halloween-pukeutumisesta ja hieman sukupuolien välisistä suhteista

Hiljattain oli Halloween, ja sen mukana tulivat tietenkin pukeutuminen. Monikaan lukioni oppilaista ei ollut pukeutunut – he lienevät jättäneet sellaisen yksityisjuhliin. Eräs tyttö oli kyllä pukeutunut itse Saatanaksi. Näin hänet ruokalassa. Hänellä oli päässään muoviset, punaiset sarvet ja päällään löyhä samanvärinen paita. Hänen suurehkot rintansa paljastuivat matalalle ulottuvan kaula-aukon alta. Puku leikitteli tahdikkaan seksikkyyden ja suoranaisen huoruuden välillä tavalla, joka sai minut epämukavuuden tunteen valtaan. Ystäväparvi hänen ympärillään pörräsi iloisesti. Minä söin yksin sinä päivänä, sillä muutamat ystäväni olivat eri ruokavuoroissa. Käänsin katseeni pois, ettei kukaan huomaisi minun tuijottavan. Etiketti ja henkilökohtaiset kokemukset ovat osoittaneet, että vain komeat saavat tuijottaa muhkeita rintoja. Lähdin ruokalasta sinä päivänä hieman normaalia vihaisempana raivopanemisfantasiat päässäni.

Tuollainen puku ei kuulu lukioon.

Mietin vain huvittunein mielenkääntein, kuinka monta miespuolista, naimisissa olevaa opettajamiestä tuo samainen tyttö oli saanut sinä päivänä tuntemaan olonsa epämukavaksi. Parhaassa iässään oleva hedelmällinen naaras esittelee röyhkeästi parhaita ominaisuuksiaan kaikkien nähtävillä, kun taas vanha lehtori Matti menee takaisin kotiinsa raihnaisen vaimon luo, jonka eletyt vuodet ovat jo jättäneet jälkensä ryppyinä ja jonka muodot ovat pyöristyneet usean synnytyksen johdosta. On syy, miksi kuulemme monen avioliitossa olevien parien seksielämän kuolevan, eikä syy ole puutteelliset kommunikaatiotaidot.

Ei tämäkään tyttö mikään priimatapaus ollut: hänen vartalonmuotonsa olivat ideaalia pyöreämmät, muttei se haitannut hänen yleistä viehättävyyttään. Varmaan jokainen lukiolaispoika paloi halusta laittaa kalunsa noiden rintojen väliin. Mies ei näe naisessa luonnetta, vaan lantion, rinnat ja kasvon symmetrisyyden. Ihmisten luonnehtiminen luoteenpiirteiden mukaan on vain tapamme järjestellä todellisuutta niin, ettemme tunne itseämme pinnallisiksi eläimiksi, joita pinnan alla olemme. Teknologiamme ja sosiaaliset piirimme ovat kehittyneet, mutta ihmisen evoluutiolla ei ole ollut aikaa mennä eteenpäin. Aivomme ovat yhä luolassa ja preerialla, kun taas ihminen itse istuu toimistossa ja koulunpenkillä.

Luulen, että luolamies oli tyytyväisempi elämäänsä kuin nykyajan toimistoapina, ja älykkäämpi myös. Luolamies osasi tehdä tulta välineittä ja tappaa itseään isompia eläimiä. Nykyajan teini (minä mukaan luken) osaa hädin tuskin keittää perunoita. Olemme riippuvaisia teknologiastamme. Kiviaikaan oli varmasti täysin hyväksyttyä raahata ihmisnaaras luolansuulle ja tyydyttää sillä alkukainaisia viettejään. Nykyään naiselle pitää ostaa kukkia, häntä täytyy pitää ihmisenä, pitää kantaa hänen ostoskassejaan ja tehdä hänet kaikin tavoin tyytyväiseksi ennen kuin on edes pientä mahdollisuutta päästä siihen, mitä kaikki miehet syvimmillään etsivät – seksiä.

En sano, että haluaisin elää kiviaikana. Nautin teknologiasta ja modernisoituneesta yhteiskunnasta, vaikka siinäkin on parantamisen varaa. Sanon vain, että keskiajan kirkolliset johtajat olivat älykkäitä, kun he demonisoivat naisen seksuaalisuutta. He ymmärsivät, että naisella on biologiansa perusteella paljon valtaa, joten he päättivät tasata pelikenttää. Nainen on luonteeltaan valitseva, mies on luonteeltaan hylkimätön; oman geneettisen koodin jatkaminen on miehen tarkoitus, kun taas naisen on syytä olla valitseva.

Ennen rumat, geneettisesti ala-arvoiset miehet (minä mukaan lukien) pystyivät kompensoimaan viehättämättömyyttään muilla resursseilla, mutta feminismin vallatessa yhä enemmän alaa naiset ovat yhä itsenäisempiä eivätkä siis tarvitse enää elättäjämiestä. Naisia kannustetaan nykyään töihin, ja siksi esimerkiksi syntyvyys on länsimaissa laskussa.

Ennen oli toisin: Koska naisen seksuaalisuutta demonisoitiin ja naisia painostettiin menemään naimisiin neitsyinä, jokaiselle miehelle käytännössä riitti. Nämä avioliitot olivat myös vakaita, eivätkä loppuneet eroon. Tämä on tilastollisesti todettu fakta: niiden naisten, joilla ei ole ollut monia seksikumppaneita ennen avioliittoon menoa, nauttivat usein vakaammista avioliitoista. Naisen seksuaalisuden emansipaatio on oikeastaan tekemässä vahinkoa yhteiskunnallemme.

https://ifstudies.org/blog/counterintuitive-trends-in-the-link-between-premarital-sex-and-marital-stability

Usein puhutaan taloudellisesta eriarvoistumisesta, mutta seksuaalinen eriarvoistuminen on myös monelle miehelle arkipäivää. Miehet joutuvat tyytymään huonompiin naisiin, mikä taas hankaloittaa seksuaalisen kaupan alakastin miehiä. Seksuaalinen eriarvo on taloudellista jopa pelottavampi konsepti, sillä sen parantamista ei Vasemmistoliitto aja (yritä nyt saada Li Anderssonia avaamaan jalkansa, itse ottaisin mieluummin Susanna Koskea). Onhan naisella oikeus omaan kehoonsa ja turhamaisuuteensa. Tällä tulee olemaan vaikutus tulevaisuuden yhteiskuntaamme.