Kävin tänään taas kavereitteni kanssa kirpputorikierroksella. Aurlahdessa oli ulkoilmamyyjäiset. Krääsää oli tarjolla, mutta löysin mukaani kaksi Xbox 360 -peliä, Seitsemän veljestä -kirjan ja Tuulen viemää -kirjasarjan.
Kierroksemme toisella kierroksella pistäydyimme paikalliseen, melko pieneen kirpputoriin. Olen käynyt siellä ennenkin, mutta nyt siellä oli uutena hylly, jossa oli pienehkö kokoelma PS2-pelejä. Hetken mielijohteesta ostin niitä kuusi kappaletta kolmellakymmenelläseitsemällä eurolla. Jälkeenpäin ajateltuna se oli tyhmä päätös.
Ensinnäkin hinta oli posketon. 37 euroa jaettuna kuudella on tietenkin vähän päälle kuusi per peli, jos jokainen peli olisi ollut samanhintainen. Näin ei tietenkään ollut. Kuusi euroa käytetystä PS2-pelistä, vaikkakin hyväkuntoisista, on paljon. Hyvä peliliike voi myydä edellisen konsolisukupolven käytettyjä pelejä tuolla hinnalla tai halvemmalla! Jälkeenpäin erityisen typerä ostos oli peli Viewtiful Joe, joka maksoi minulle 8 euroa. Pelin laatu ei ole ongelma – se ei ole ongelma, koska tiedän pelin olevan hyvä, koska olen pelannut sitä ennenkin. Viewtiful Joe toimii hyvin Gamecube-emulaattorilla Dolphinilla. Käytin siis kahdeksan euroa peliin, joka saattaa yhtä hyvin olla toimimatta ja jota olisin voinut jo pelata. Tietenkin saman voi sanoa kaikista muistakin peleistä: PS2-emulaatio ompi mahdollista, joskin Gamecuben emulointi on yleisesti helpompaa ja vaatii vähemmän konetehoa.
Hinnasta tekee vielä kirpeämmän se, että kaksi 360-peliä edellisestä paikasta irtosivat kahdeksalla eurolla eli pienemmällä kappalehinnalla!
Koko kokemuksen kruunasi vielä vanha myyjätär, joka rupesi vittuilemaan minulle kassalla. ”Nyt ei pojalla pelit lopu”, sanoi hän ojentaessani hänelle viidenkympin seteliä. Halusiko hän saattaa minut katumapäälle ostoksistani? Vittuiliko hän vain? Joka tapauksessa tuo kommentti sai minut hyvin kiusaantuneeksi, ellen jo sitä tarpeeksi ollut. Enhän minä tuosssa vaiheessa voi enää pakittaa!
Riippumatta edes siitä, mitkä olivat myyjättären motiivit, toivon hänelle kaikkea pahaa. Kävellessäni kaupasta leikittelin ajatuksilla, joissa poljin hänen ryppyisiä, suonisia kasvojaan asfalttiin niin, että hänen ruman naamansa luut rutisevat ja rätisevät. Fantasioin koko rahan ryöstämisestä takaisin ajanpysäytyssupervoimilla. Aika ja miehen himo on jättänyt tuon valioajan jälkeisen ruumiin taakseen mutta pikkumainen vihani ei ole. Kuvittelin mielessäni, kuinka tuo akka menee kotiin naureskelemaan sille, kuinka hän varasti minulta 37 euroa, vaikka tosiasiassa ymmärrän kyllä olevan vain asiakas muiden joukossa, tuhkaa tuulessa.
Samalla kirosin omaa tuhlailuani. Pystyn tietenkin puolustelemaan omaa rahankäyttöäni eri tavoin: en ehkä löydä pelejä muualta, en koskaan käytä rahaa mihinkään muuhun, kuusi euroa pelistä ei ole paha ja oma suosikkini tuenhan minä paikallisyrittäjää. Tosiasiassa tuo oli häpeällistä rahantuhlausta. Kehtaankin väittää itseäni kitsaaksi ja säästäväiseksi!
lauantai 29. kesäkuuta 2019
tiistai 25. kesäkuuta 2019
Kirja: A Brother's Price (2005) - Wen Spencer
Potentiaali voi tarkoittaa monenlaisia asioita. Fysiikassa potentiaalienergia on energiaa, joka mitataan tietystä nollatasosta. Kissalla on ylhäällä puussa potentiaalienergiaa, sillä siihen kohdistuu gravitaatiovoima Maapallon keskuksesta. Yleisesti ottaen potentiaalilla tarkoitetaan vain abstraktimpaa käsitettä; fysiikan määritelmän mukaan mahdollisuus johonkin on olemassa, mutta potentiaali ei ole mitään ilman sopivaa toteutusta. Kissakaan ei tee työtä potentiaalienergiallaan, jos se jää puuhun loikoilemaan.
Kun puhun kirjan potentiaalista, se muodostuu monista eri tekijöistä. Onpa kirjalla tosiaan potentiaalia, jos sen kirjoittaja on hyvä kirjoittaja, mutta omalaatuinen konsepti voi paikata tekijäin tylsämielisyyden.
Konsepti ei nimittäin Wen Spencerin teoksessa A Brother’s Price (suom. Veljen hinta) ole huono. Kirja sijoittuu dystopialaiseen villin lännen ja viktoriaanisen aikakauden sekoitukseen: tässä maailmassa ratsastetaan hevosilla, ammutaan revolvereilla ja tanssitaan kuninkaallisissa juhlissa. Maailma on ilmiselvästi dystopia, sillä naisilla on kaikki valta. Selittämättömistä syistä miesten syntyvyys on paljon naisia alhaisempi. Suhteeksi määritellään pähenkilön perheessä noin 1:8, mutta tätä pidetään jo varsin vaikuttavana, sillä useimmiten se on noin 1:20. Näin naisista on tullut voimakkaampi sukupuoli. Naiset käyvät sodat, kun taas miehet ovat vaalittuja aarteita, joilla ihmisoikeudet ovat päässeet unohtumaan. Perhe ei ole yhtä tiivis ydin, vaan naiset joutuvat jakamaan yhden aviomiehen, joten perheet ovat enemmänkin kommuuninkaltaisia ja monet lapset puolisisaruksia toisilleen Älä epäile hetkeksikään, tämä ei ole viidentoistavuotiaan pojan märkä uni, vaan täällä miestä pidetään vain omaisuutena, jota voidaan myydä ja ostaa. Kuningasperheiden uroksille tämä elämä lieneekin mukavaa, mutta maalaispoikien elämä on yhtä vaaraa ja pahimman odotusta.
Miehen elämä tässä maailmassa on vaaroja täynnä. Epätoivoiset perheet voivan yrittää kaapata toisen perheen miehen, vaikka tietysti tämä laitonta onkin. Sukupuolitaudit ovat äärimmäisen vaarallisia maailmassa ennen ehkäisymenetelmiä, ja liatut miehet voivat joutua niin sanottuihin kehtoihin (Cribs), joissa heidät pakotetaan huumeidenalaiseen pakkoprostituutioon. Asiakkaina toimivat ne naiset, joilla ei ole omaa aviomiestä. Kehtoihin meneminen on useille perheille viimeinen oljenkorsi, sillä ainoa muu vaihtoehto on antaa suurperheen kuolla sukupuuttoon.
Tarinamme päähenkilö on Jerin Whistler. Hänen perheellään on asiat paremmin kuin monilla muilla. He ovat maanomistajia, joita on onnistanut lisääntymisasioissa niin hyvin, että heillä on jopa kaksi poikaa. Jerinillä on veli, toisin kuin monella muulla miehellä. Hän on suurten muutosten edessä: hän on näet lähestymässä naimaikää. Muutos pelottaa häntä, mutta uskollisena miehenä Jerin on valmis ikäviinkin naimakauppoihin, kunhan perhe saa hänestä hyvän hinnan (tai voisiko sanoa Veljen hinnan, hmm?).
Kirjan alussa perheen kotinummelle ilmestyy tajuton ja verta vuotava punapäinen nainen. Jerin uljaana herrasmiehenä ottaa suuren riskin, ilmestyy pois kotinsa suojasta ja hakee naisen toipumaan kotiinsa. Käy ilmi, että nainen on kuningassukua, ja Jerinin perhe kutsutaan vieraille kuninkaalliseen palatsiin. Ennen tätä Jerin ja kruununprinsessa rakastuvat. Olisi kenties tarpeetonta edes varoittaa juonipaljastuksista, sillä myös kaltaiseni romantiikkaa lukematon ymmärtää, mihin tarina on menossa. Lopussa Jerin tietenkin nai itsensä kuninkaalliseen sukuun (Hän on teknisten syiden takia itsekin kaukaista sukua prinsessoille. Ei tietenkään niin läheistä, että lukijan insestikellot alkaisivat soida, mutta kuitenkin sen verran läheistä, että naimakaupat onnistuvat ilman rahvaan naimiseen liittyvää häpeää.) Olen kovin pettynyt tähän juonenkulkuun noin kolmesta eri syystä.
Ensinnäkin tarinaa vaivaa ehdoton draaman puute. Kirja yrittää epätoivoisesti hieroa sisäänsä jonkinlaisia dramaattisia juonenkäänteitä. Näitä tarjoavat prinsessojen edellinen aviomies, Keifer, ja hänen prinsessoihin jättämänsä arvet, jotka kyllä paranevat äkkiseltään, ja Jerininin kidnappaus teoksen loppupäässä, joka tietenkin menee puihin. Draaman ei tarvitse olla tietenkään hengenvaaraa, vaan riittää, että hahmoilla on jonkinlainen konflikti. Kaikki sujuu liian sujuvasti, jotta mikään loppu tarjoaisi minkäänlaista täyttymystä. Jerinin perhe suostuu avioliittoon kuninkaallisen perheen kanssa (tosin mikseivät suostuisi?), kuningasperhe ottaa maalaispojan mielellään perheeseensä, prinsessat kaikki löytävät syyn rakastaa Jeriniä ja kaikki tämä onnistuu suuremmitta ponnisteluitta. Koskaan ei tuntunut siltä, että mikään hahmoista tai heidän pyrkimyksistään oli kertaakaan vakavasti uhattuna.
Tähän on hyvä huomauttaa, että kovin moni asia, joka on tehnyt kirjasta perinteikkäästi hyvän, kuten hyvät, monitasoiset hahmot, kiinnostava juoni, hyvä kerronta, ei ole tässä kirjassa läsnä. Hahmot ovat erityisen litteitä. Päähenkilömme Jerin on tästä kaikkein räikein esimerkki: hän on yksinkertaisesti liian täydellinen. Hän on komea, neuvokas, osaa ampua ja ratsastaa, sydämellinen ja hyvä mutta tarvittaessa kylmä ja laskelmoiva. Viat tekevät hahmoistaan hyviä eivätkä suinkaan vahvuudet! Kerrontaa on vaikea kuvata sanoin, varsinkin kun teos on englanninkielinen. Paras keksimäni analogia on seuraavanlainen: Kuvittele, että on teinityttö, joka on lukenut koko elämänsä pelkästään moderneja teinirakkausromaaneja. Sitten hän vilkaistuaan Shakespeareä päättää kirjoittaa romaanin, mutta sen sijaan, että hän käyttäisi luonnollista kieltä, hän päättää kirjoittaa kaiken mahdollisimman ”hienosti”. Suo anteeksi, hyvä lukija, että kielentämisen taitoni päättyy ja että minun on turvauduttava analogioihin.
(Englannissa on käsite Mary Sue, jolla tarkoitetaan (epärealistisen) täydellistä hahmoa. Mieleni teki käyttää tätä käsitettä suomentaen sen esimerkiksi nimellä Maija Poppanen mutta hillitsin itseni. Mary Suen epävirallinen miesvastine on Marty Sue. Nimi tulee eräästä Star Trek -parodiasta, linkin takana lisätietoja.)
Wen Spencer yrittää tosissaan saada lukijan ottamaan kirjansa maailman ja hahmot tosissaan. Kirjan alkupäässä hän yllättäen onnistuu. Sitten onkin niin pettymyksellistä, että kaikki tämä työ on mennyt kiinnostavan maailman luomiseen välttääkseen miesfantasian – vain että kirjasta tulee lopussa täydellinen miesfantasia. Onhan blogin kirjoittaminen hauskaa joskus, mutta mieluummin eläisin luksuselämää suuressa linnassa vaimoinani viitisenkunta kaunista prinsessaa. Ymmärrän, että tämänlaisiin kirjoihiin halutaan yleensä onnellista loppua, mutta tämän kirjan teemoja mukaan lukien ”onnellinen loppu” ei tarvitse olla synonyyminä ”täydellisen onnelliselle ja huolettomalle” elämälle. Jonkinlainen loppukäänne olisi piristyttänyt tarinaa huomattavasti. Miksei hahmomme saa kärsiä yhtään?
Kolmanneksi minua niin ärsyttää, kuinka niin kiinnostava konsepti jää tutkimatta. Miten kommuuninen perhe-elämä vaikuttaa esimerkiksi politiikkaan? Onnistuuko miesten ja naisten luontaisen evoluution yhteensovittaminen tähän yhteiskuntaan ongelmitta? Miten uskonto, patriotismi ja muut aatteet mukautuvat? Mikä aiheutti tämän mieskadon? Miksi lukijaa ei kertaakaan käytetä kehdossa? Show, don’t tell on jo latteus, mutta näemmä Spencer ei ole kuullut asiasta. Tämän kirjan potentiaali katsoo minua silmiin kuin japanilainen naamio, mutta sen takaa löydän vain kovin yleispätevän rakkausromaanin, jonka yritetty sukupuolipoliittinen sanoma jää tyngäksi.
En oikein osaa vastata kysymykseen, onko tämä kirja hyvä luettava. Toisaalta sen konsepti on äärimmäisen kiinnostava mutta itse kirja heikko. Suosittelisinko kirjaa vain loistavan konseptin ansiosta?
Kirjan on kirjoittanut Wen Spencer, amerikkalainen kirjailija, joka on kirjoittanut useita nuorten scififantasiakirjoja. Hän asuu Havaijissa.
Itse sain kirjan ladattua .epub-formaatilla Imperial Library of Trantor -deepwebsivustolta, ja olen nähnyt joitain PDF-tiedostoja Googlen hakutuloksissa.
Kun puhun kirjan potentiaalista, se muodostuu monista eri tekijöistä. Onpa kirjalla tosiaan potentiaalia, jos sen kirjoittaja on hyvä kirjoittaja, mutta omalaatuinen konsepti voi paikata tekijäin tylsämielisyyden.
Konsepti ei nimittäin Wen Spencerin teoksessa A Brother’s Price (suom. Veljen hinta) ole huono. Kirja sijoittuu dystopialaiseen villin lännen ja viktoriaanisen aikakauden sekoitukseen: tässä maailmassa ratsastetaan hevosilla, ammutaan revolvereilla ja tanssitaan kuninkaallisissa juhlissa. Maailma on ilmiselvästi dystopia, sillä naisilla on kaikki valta. Selittämättömistä syistä miesten syntyvyys on paljon naisia alhaisempi. Suhteeksi määritellään pähenkilön perheessä noin 1:8, mutta tätä pidetään jo varsin vaikuttavana, sillä useimmiten se on noin 1:20. Näin naisista on tullut voimakkaampi sukupuoli. Naiset käyvät sodat, kun taas miehet ovat vaalittuja aarteita, joilla ihmisoikeudet ovat päässeet unohtumaan. Perhe ei ole yhtä tiivis ydin, vaan naiset joutuvat jakamaan yhden aviomiehen, joten perheet ovat enemmänkin kommuuninkaltaisia ja monet lapset puolisisaruksia toisilleen Älä epäile hetkeksikään, tämä ei ole viidentoistavuotiaan pojan märkä uni, vaan täällä miestä pidetään vain omaisuutena, jota voidaan myydä ja ostaa. Kuningasperheiden uroksille tämä elämä lieneekin mukavaa, mutta maalaispoikien elämä on yhtä vaaraa ja pahimman odotusta.
Miehen elämä tässä maailmassa on vaaroja täynnä. Epätoivoiset perheet voivan yrittää kaapata toisen perheen miehen, vaikka tietysti tämä laitonta onkin. Sukupuolitaudit ovat äärimmäisen vaarallisia maailmassa ennen ehkäisymenetelmiä, ja liatut miehet voivat joutua niin sanottuihin kehtoihin (Cribs), joissa heidät pakotetaan huumeidenalaiseen pakkoprostituutioon. Asiakkaina toimivat ne naiset, joilla ei ole omaa aviomiestä. Kehtoihin meneminen on useille perheille viimeinen oljenkorsi, sillä ainoa muu vaihtoehto on antaa suurperheen kuolla sukupuuttoon.
Tarinamme päähenkilö on Jerin Whistler. Hänen perheellään on asiat paremmin kuin monilla muilla. He ovat maanomistajia, joita on onnistanut lisääntymisasioissa niin hyvin, että heillä on jopa kaksi poikaa. Jerinillä on veli, toisin kuin monella muulla miehellä. Hän on suurten muutosten edessä: hän on näet lähestymässä naimaikää. Muutos pelottaa häntä, mutta uskollisena miehenä Jerin on valmis ikäviinkin naimakauppoihin, kunhan perhe saa hänestä hyvän hinnan (tai voisiko sanoa Veljen hinnan, hmm?).
Kirjan alussa perheen kotinummelle ilmestyy tajuton ja verta vuotava punapäinen nainen. Jerin uljaana herrasmiehenä ottaa suuren riskin, ilmestyy pois kotinsa suojasta ja hakee naisen toipumaan kotiinsa. Käy ilmi, että nainen on kuningassukua, ja Jerinin perhe kutsutaan vieraille kuninkaalliseen palatsiin. Ennen tätä Jerin ja kruununprinsessa rakastuvat. Olisi kenties tarpeetonta edes varoittaa juonipaljastuksista, sillä myös kaltaiseni romantiikkaa lukematon ymmärtää, mihin tarina on menossa. Lopussa Jerin tietenkin nai itsensä kuninkaalliseen sukuun (Hän on teknisten syiden takia itsekin kaukaista sukua prinsessoille. Ei tietenkään niin läheistä, että lukijan insestikellot alkaisivat soida, mutta kuitenkin sen verran läheistä, että naimakaupat onnistuvat ilman rahvaan naimiseen liittyvää häpeää.) Olen kovin pettynyt tähän juonenkulkuun noin kolmesta eri syystä.
Ensinnäkin tarinaa vaivaa ehdoton draaman puute. Kirja yrittää epätoivoisesti hieroa sisäänsä jonkinlaisia dramaattisia juonenkäänteitä. Näitä tarjoavat prinsessojen edellinen aviomies, Keifer, ja hänen prinsessoihin jättämänsä arvet, jotka kyllä paranevat äkkiseltään, ja Jerininin kidnappaus teoksen loppupäässä, joka tietenkin menee puihin. Draaman ei tarvitse olla tietenkään hengenvaaraa, vaan riittää, että hahmoilla on jonkinlainen konflikti. Kaikki sujuu liian sujuvasti, jotta mikään loppu tarjoaisi minkäänlaista täyttymystä. Jerinin perhe suostuu avioliittoon kuninkaallisen perheen kanssa (tosin mikseivät suostuisi?), kuningasperhe ottaa maalaispojan mielellään perheeseensä, prinsessat kaikki löytävät syyn rakastaa Jeriniä ja kaikki tämä onnistuu suuremmitta ponnisteluitta. Koskaan ei tuntunut siltä, että mikään hahmoista tai heidän pyrkimyksistään oli kertaakaan vakavasti uhattuna.
Tähän on hyvä huomauttaa, että kovin moni asia, joka on tehnyt kirjasta perinteikkäästi hyvän, kuten hyvät, monitasoiset hahmot, kiinnostava juoni, hyvä kerronta, ei ole tässä kirjassa läsnä. Hahmot ovat erityisen litteitä. Päähenkilömme Jerin on tästä kaikkein räikein esimerkki: hän on yksinkertaisesti liian täydellinen. Hän on komea, neuvokas, osaa ampua ja ratsastaa, sydämellinen ja hyvä mutta tarvittaessa kylmä ja laskelmoiva. Viat tekevät hahmoistaan hyviä eivätkä suinkaan vahvuudet! Kerrontaa on vaikea kuvata sanoin, varsinkin kun teos on englanninkielinen. Paras keksimäni analogia on seuraavanlainen: Kuvittele, että on teinityttö, joka on lukenut koko elämänsä pelkästään moderneja teinirakkausromaaneja. Sitten hän vilkaistuaan Shakespeareä päättää kirjoittaa romaanin, mutta sen sijaan, että hän käyttäisi luonnollista kieltä, hän päättää kirjoittaa kaiken mahdollisimman ”hienosti”. Suo anteeksi, hyvä lukija, että kielentämisen taitoni päättyy ja että minun on turvauduttava analogioihin.
(Englannissa on käsite Mary Sue, jolla tarkoitetaan (epärealistisen) täydellistä hahmoa. Mieleni teki käyttää tätä käsitettä suomentaen sen esimerkiksi nimellä Maija Poppanen mutta hillitsin itseni. Mary Suen epävirallinen miesvastine on Marty Sue. Nimi tulee eräästä Star Trek -parodiasta, linkin takana lisätietoja.)
Wen Spencer yrittää tosissaan saada lukijan ottamaan kirjansa maailman ja hahmot tosissaan. Kirjan alkupäässä hän yllättäen onnistuu. Sitten onkin niin pettymyksellistä, että kaikki tämä työ on mennyt kiinnostavan maailman luomiseen välttääkseen miesfantasian – vain että kirjasta tulee lopussa täydellinen miesfantasia. Onhan blogin kirjoittaminen hauskaa joskus, mutta mieluummin eläisin luksuselämää suuressa linnassa vaimoinani viitisenkunta kaunista prinsessaa. Ymmärrän, että tämänlaisiin kirjoihiin halutaan yleensä onnellista loppua, mutta tämän kirjan teemoja mukaan lukien ”onnellinen loppu” ei tarvitse olla synonyyminä ”täydellisen onnelliselle ja huolettomalle” elämälle. Jonkinlainen loppukäänne olisi piristyttänyt tarinaa huomattavasti. Miksei hahmomme saa kärsiä yhtään?
Kolmanneksi minua niin ärsyttää, kuinka niin kiinnostava konsepti jää tutkimatta. Miten kommuuninen perhe-elämä vaikuttaa esimerkiksi politiikkaan? Onnistuuko miesten ja naisten luontaisen evoluution yhteensovittaminen tähän yhteiskuntaan ongelmitta? Miten uskonto, patriotismi ja muut aatteet mukautuvat? Mikä aiheutti tämän mieskadon? Miksi lukijaa ei kertaakaan käytetä kehdossa? Show, don’t tell on jo latteus, mutta näemmä Spencer ei ole kuullut asiasta. Tämän kirjan potentiaali katsoo minua silmiin kuin japanilainen naamio, mutta sen takaa löydän vain kovin yleispätevän rakkausromaanin, jonka yritetty sukupuolipoliittinen sanoma jää tyngäksi.
En oikein osaa vastata kysymykseen, onko tämä kirja hyvä luettava. Toisaalta sen konsepti on äärimmäisen kiinnostava mutta itse kirja heikko. Suosittelisinko kirjaa vain loistavan konseptin ansiosta?
Kirjan on kirjoittanut Wen Spencer, amerikkalainen kirjailija, joka on kirjoittanut useita nuorten scififantasiakirjoja. Hän asuu Havaijissa.
Itse sain kirjan ladattua .epub-formaatilla Imperial Library of Trantor -deepwebsivustolta, ja olen nähnyt joitain PDF-tiedostoja Googlen hakutuloksissa.
maanantai 17. kesäkuuta 2019
Kognitiivinen dissonanssi
Blogini ei ole ollut pystyssä kovinkaan kauaa, ja minun saamattomuuteni sen kirjoittamiseen on muodostunut jo yhdeksi sen kantavista teemoista. Eläkepäivinänikin (jos silloin on vielä sallittua oman itsensä ilmaiseminen niinkin sensuroimatta kuin Bloggerissa) vitkuttelen varmasti seuraavaa blogimerkintää vain huomatakseni, ettei toispuoleisessa ole Wifi-yhteyttä. Syy ei ole, ettenkö pitäisi blogin kirjoittamisesta, päinvastoin: saan omituista tyydytystä siitä, kun voin selata hiljalleen täyttyvää artikkelilistaa. Aikaakin minulla on näin ennen opintojen alkamista, kun ei-näennäisen vapauteni viimeiset kuolemankellot soivat hiljalleen horisontissa.
Eräs syy siihen, miksi en halua tai viitsi kirjoittaa blogia on, että en ole oikein koskaan tyytyväinen lopputulokseen. Käytän yhdenkin merkinnän kirjoittamiseen huomattavan määrän aikaa, jonka en halua joutua hukkaan. Jos lopputulos on loppujen lopuksi huono, tunnen hukanneeni ajan.
Kognitiivinen dissonanssi on psykologinen ilmiö, jossa kaksi toisiaan vastaan ristiriidassa olevaa ajatusta on henkilön mielessä.
”Kyllä, somalit ovat yliedustettuina rikostilastoissa, mutta onhan monikulttuurisuus rikkaus! XD =)”
En ole kovin lukenut tähän aiheeseen liittyen. Tunnen vain sen terminä, jolla voin kuvata tilannettani hyvin.
Haluan kirjoittaa blogia, mutta tiedän, ettei lopputulos ole aina paras ja jopa että minulla ei ole aina edes kovin mielenkiintoista sanottavaa. Miten ongelman ratkaisisi? Tietysti kirjoittamatta jättäminen on hyvin suora toimintamalli, mutta itse ainakin saan jonkinlaista iloa kirjoittamisesta tai edes kirjoittamisharjoituksen. Voisin tietenkin olettaa, että toinen lähtökohta on väärin. Joko en nauti kirjoittamisesta tai kirjoitukseni ovat hyviä; ensimmäisen tiedän vääräksi ja toiseen tarvitsisin jonkun toisen mielipiteen. Siitä vain kommentoimaan!
Dissonansseja liittyy muuallekin kuin vain kirjoittamiseen. Yhä enemmän olen kokenut epämiellyttäviä dissonansseja etenkin poliittisissa kysymyksissä. Olin ennen varsin vasemmistolainen ajattelija. Kannatin korkeita veroja ja kattavaa sosiaaliturvaa. Nyt ajateltuani asiaa ja katsottuani paljon eri Youtube-sisällöntuottajia olen yhä enemmän ajautunut vasemmalle. Joissain määrin pidän muutoksesta. Isäni sanoo, että hän ymmärtää molemmat puolet. Minä tiedän tämän vääräksi. Hän ei mitä luultavimmin edes ymmärtäisi Stefan Molyneuxin argumentteja, vaikkeivät nekään millään lailla aukottomia ole. Nähtyäni molemmat puolet olen mielestäni valmis ymmärtämään poliittisen keskustelun molemmat puolet.
Epämukavaa asiassa kuitenkin on se, että oloni on joissain asioissa niin epävarma, etten uskalla olla mitään mieltä. Näen molemmassa vaihtoehdossa jotain mielenkiintoista ja samalla vastenmielistä.
Kiistan molemman puolen näkeminen ei tietenkään ole dissonanssi. Dissonanssi on silloin, kun aiemmin selvänä pitämäni tosiasiat tuodaan uuden tiedon nojalla taas valoon.
Eräs dissonanssi on julkisen koulutuksen merkitys. Olen ennen puolustanut (nykyisen kaltaista) julkista koulutusta kiivaasti. Nyt kuitenkin jo monta vuotta julkisia oppilaitoksia käyneenä näen, että niihin heitetään paljon resursseja hukkaan. Kokoomus puolsi aikoinaan hajautettua koulutusjärjestelmää, jossa lapset laitettaisiin erilaisiin kouluihin eri painotuksin. Järjestelmä muistuttaa jo ammattikoulu-–lukio-dualismia, joka Suomessa jo on, mutta jako olisi aikaisempi. Ennen olisin halveksinut tämänkaltaista järjestelmää, mutta nyt näen siinä potentiaalia. Kuinka paljon keskivertosuomalainen muistaa kouluajoiltaan opituista asioista? Onko kaikille sittenkään tarjottava samanlainen koulutus, kun oppilailla on niin suuria potentiaalieroja? En pidä omista ounasteluistani, koska koulutusjärjestelmä on minulle niitä viimeisiä pyhiä asioita politiikassa ja koska liitän itseeni matalan potentiaalin leiman.
Toinen dissonanssi on suhtautumiseni rotuun. Olen jo pitkään hyväksynyt, ettei ihmiskuntaa kannata tarkastella kokonaisuutena. Yhä enemmän tosiaan ymmärrän, että nuiva suhtautumiseni people of colour -ihmisiin eli neekereihin on kapinaa poliittista korrektiutta vastaan eikä tulos omasta kypsästä ajattelusta. Voin käyttää sanaa neekeri ja näytellä blogissa kuvia poliisin tekemistä seksuaalirikostilastoista, mutta se ei muuta tosiasiaa, että päiväni ei pilaannu täydellisesti, kun ruskea mies kävelee minua vastaan.
Eräs syy siihen, miksi en halua tai viitsi kirjoittaa blogia on, että en ole oikein koskaan tyytyväinen lopputulokseen. Käytän yhdenkin merkinnän kirjoittamiseen huomattavan määrän aikaa, jonka en halua joutua hukkaan. Jos lopputulos on loppujen lopuksi huono, tunnen hukanneeni ajan.
Kognitiivinen dissonanssi on psykologinen ilmiö, jossa kaksi toisiaan vastaan ristiriidassa olevaa ajatusta on henkilön mielessä.
”Kyllä, somalit ovat yliedustettuina rikostilastoissa, mutta onhan monikulttuurisuus rikkaus! XD =)”
En ole kovin lukenut tähän aiheeseen liittyen. Tunnen vain sen terminä, jolla voin kuvata tilannettani hyvin.
Haluan kirjoittaa blogia, mutta tiedän, ettei lopputulos ole aina paras ja jopa että minulla ei ole aina edes kovin mielenkiintoista sanottavaa. Miten ongelman ratkaisisi? Tietysti kirjoittamatta jättäminen on hyvin suora toimintamalli, mutta itse ainakin saan jonkinlaista iloa kirjoittamisesta tai edes kirjoittamisharjoituksen. Voisin tietenkin olettaa, että toinen lähtökohta on väärin. Joko en nauti kirjoittamisesta tai kirjoitukseni ovat hyviä; ensimmäisen tiedän vääräksi ja toiseen tarvitsisin jonkun toisen mielipiteen. Siitä vain kommentoimaan!
Dissonansseja liittyy muuallekin kuin vain kirjoittamiseen. Yhä enemmän olen kokenut epämiellyttäviä dissonansseja etenkin poliittisissa kysymyksissä. Olin ennen varsin vasemmistolainen ajattelija. Kannatin korkeita veroja ja kattavaa sosiaaliturvaa. Nyt ajateltuani asiaa ja katsottuani paljon eri Youtube-sisällöntuottajia olen yhä enemmän ajautunut vasemmalle. Joissain määrin pidän muutoksesta. Isäni sanoo, että hän ymmärtää molemmat puolet. Minä tiedän tämän vääräksi. Hän ei mitä luultavimmin edes ymmärtäisi Stefan Molyneuxin argumentteja, vaikkeivät nekään millään lailla aukottomia ole. Nähtyäni molemmat puolet olen mielestäni valmis ymmärtämään poliittisen keskustelun molemmat puolet.
Epämukavaa asiassa kuitenkin on se, että oloni on joissain asioissa niin epävarma, etten uskalla olla mitään mieltä. Näen molemmassa vaihtoehdossa jotain mielenkiintoista ja samalla vastenmielistä.
Kiistan molemman puolen näkeminen ei tietenkään ole dissonanssi. Dissonanssi on silloin, kun aiemmin selvänä pitämäni tosiasiat tuodaan uuden tiedon nojalla taas valoon.
Eräs dissonanssi on julkisen koulutuksen merkitys. Olen ennen puolustanut (nykyisen kaltaista) julkista koulutusta kiivaasti. Nyt kuitenkin jo monta vuotta julkisia oppilaitoksia käyneenä näen, että niihin heitetään paljon resursseja hukkaan. Kokoomus puolsi aikoinaan hajautettua koulutusjärjestelmää, jossa lapset laitettaisiin erilaisiin kouluihin eri painotuksin. Järjestelmä muistuttaa jo ammattikoulu-–lukio-dualismia, joka Suomessa jo on, mutta jako olisi aikaisempi. Ennen olisin halveksinut tämänkaltaista järjestelmää, mutta nyt näen siinä potentiaalia. Kuinka paljon keskivertosuomalainen muistaa kouluajoiltaan opituista asioista? Onko kaikille sittenkään tarjottava samanlainen koulutus, kun oppilailla on niin suuria potentiaalieroja? En pidä omista ounasteluistani, koska koulutusjärjestelmä on minulle niitä viimeisiä pyhiä asioita politiikassa ja koska liitän itseeni matalan potentiaalin leiman.
Toinen dissonanssi on suhtautumiseni rotuun. Olen jo pitkään hyväksynyt, ettei ihmiskuntaa kannata tarkastella kokonaisuutena. Yhä enemmän tosiaan ymmärrän, että nuiva suhtautumiseni people of colour -ihmisiin eli neekereihin on kapinaa poliittista korrektiutta vastaan eikä tulos omasta kypsästä ajattelusta. Voin käyttää sanaa neekeri ja näytellä blogissa kuvia poliisin tekemistä seksuaalirikostilastoista, mutta se ei muuta tosiasiaa, että päiväni ei pilaannu täydellisesti, kun ruskea mies kävelee minua vastaan.
torstai 6. kesäkuuta 2019
Hieman lisää opiskelupaikan saamisesta
Kävin tänään pankkikonttorissa isoäitini kanssa tallettamassa kaikki rippikoulu-, syntymäpäivä-, ja ylioppilasjuhlarahat tilille. Olikin melko iso summa: yli tuhat euroa. Paluumatkalla ajelimme Mustiossa. Ohitimme isoäidin vanhan talon, jossa muistan viettäneeni kesäpäiviä. Ajoimme myös hautausmaan ohi, johon isomummi on maatunut. Ajattelin vain autossa sitä, kuinka jättäisin tämän pian taakseni. Muutan pian Lappeenrantaan aloittamaan tietotekniikan opintoni.
Eilen kävin kirpputorikierroksella ystävieni kanssa. Silloinkin en voinut kuin ajatella, että en ehkä enää näkisi heitä, en ainakaan tämänlaisissa merkeissä. Vastedes minun on sopeuduttava opiskelijan arkeen, ja kesiksi minun on löydettävä kesätöitä. Enää en voi viettää kesiä huoletta. Enää ei edes huoleton elämäni suojele minua horisontissa siintävältä nihilismiltä.
Miksi sanotaan, että opiskeleminen on elämän parasta aikaa? Opiskeluajathan ne vasta masentavia ovat! Vapauden viimeiset kellot lyövät, ja sekin vapaus on kenties parhaimmillaan vain näennäistä, kun Kela ja opintoaikataulu ovat sitä paraikaa iestämässä. Koko aikaa ansassa, joku pienyksiössään, toinen soluasunnossa kuten minä, mutta silti yhtä kaikki ansassa. Valmistumisensa jälkeen on sitten riennettävä töihin ja maksamaan verojaan, että koko markkinatalouden, ja miksei koko olemassaolon, koko päämäärätön sykliluonne voi jatkaa menojaan. Loppujen lopuksi koko valtion kustantama opiskelu on täysin turhaa muutamaa alaa (lääketieteelliset, oikeustiede) lukuun ottamatta, koska vain murto-osa opiskellusta asiasta on oikeasti hyödyksi eikä unohdu.
Sitten heille kerrotaan ja he uskottelevat itselleen, että he ansaitsisivat enemmänkin! Pienipalkkaisen duunarin on tietenkin annettaava lisää pienestä palkastaan, jotta opiskelijat voivat velloa ylimielisyydessään! Kaikki opiskeluun liittyvät sosiaaliturvakeskustelut ovat siitä mielin vajavaisia, että ne ovat tulonsiirto niiltä, jotka eivät pienimielisyyttään edes kykene pääsemään opistoon (ei paljoa vaadita, jos minäkin pääsin!), niille, jotka pääsevät sinne joko älykkyyttään tai pappansa rahalla.
Mistä kumpuaa tämä opintoihin liiittyvä uhmakkuus ja omahyväisyys? Miksi kaikki näyttivät ylioppilasjuhlassa niin iloisilta? Valkolakki on nykyään turha, eikä sillä ole enää mitään painoarvoa. Silti sukulaiset tulivat onnittelemaan ja työväentaustaiset vanhempani ovat niin ylpeitä, kun heidän pojallaan on opiskelupaikka ja valkolakki. Ainakin ammattikoululaisella on jo työ, kun taas minulla on ”yleissivistys”. Pitkät paskat. Minä saatoin kartuttaa tietämystäni, mutta tein sen pääosin oman itsenäisen tutkimuksen (en valehtele, Wikipedian) kautta. Myytti yleissivistyksestä on olemassa vain, koska se pitää opettajakunnan (enimmäkseen kuvaamataidon, musiikin ja historian opettajat) pois leipäjonosta. Älä ymmärrä minua väärin: On hyvä, että on valtion omistamia kouluja. Minusta vain niihin on tuhlattu ja tuhlataan edelleen paljon rahaa, jonka olisi voinut käyttää paremminkin.
(Tajusin muuten vasta, että Blogger voi lisätä tällaisia hienoja välejä tekstiin. Observoi.)
Eilen kävin kirpputorikierroksella ystävieni kanssa. Silloinkin en voinut kuin ajatella, että en ehkä enää näkisi heitä, en ainakaan tämänlaisissa merkeissä. Vastedes minun on sopeuduttava opiskelijan arkeen, ja kesiksi minun on löydettävä kesätöitä. Enää en voi viettää kesiä huoletta. Enää ei edes huoleton elämäni suojele minua horisontissa siintävältä nihilismiltä.
Miksi sanotaan, että opiskeleminen on elämän parasta aikaa? Opiskeluajathan ne vasta masentavia ovat! Vapauden viimeiset kellot lyövät, ja sekin vapaus on kenties parhaimmillaan vain näennäistä, kun Kela ja opintoaikataulu ovat sitä paraikaa iestämässä. Koko aikaa ansassa, joku pienyksiössään, toinen soluasunnossa kuten minä, mutta silti yhtä kaikki ansassa. Valmistumisensa jälkeen on sitten riennettävä töihin ja maksamaan verojaan, että koko markkinatalouden, ja miksei koko olemassaolon, koko päämäärätön sykliluonne voi jatkaa menojaan. Loppujen lopuksi koko valtion kustantama opiskelu on täysin turhaa muutamaa alaa (lääketieteelliset, oikeustiede) lukuun ottamatta, koska vain murto-osa opiskellusta asiasta on oikeasti hyödyksi eikä unohdu.
Sitten heille kerrotaan ja he uskottelevat itselleen, että he ansaitsisivat enemmänkin! Pienipalkkaisen duunarin on tietenkin annettaava lisää pienestä palkastaan, jotta opiskelijat voivat velloa ylimielisyydessään! Kaikki opiskeluun liittyvät sosiaaliturvakeskustelut ovat siitä mielin vajavaisia, että ne ovat tulonsiirto niiltä, jotka eivät pienimielisyyttään edes kykene pääsemään opistoon (ei paljoa vaadita, jos minäkin pääsin!), niille, jotka pääsevät sinne joko älykkyyttään tai pappansa rahalla.
Mistä kumpuaa tämä opintoihin liiittyvä uhmakkuus ja omahyväisyys? Miksi kaikki näyttivät ylioppilasjuhlassa niin iloisilta? Valkolakki on nykyään turha, eikä sillä ole enää mitään painoarvoa. Silti sukulaiset tulivat onnittelemaan ja työväentaustaiset vanhempani ovat niin ylpeitä, kun heidän pojallaan on opiskelupaikka ja valkolakki. Ainakin ammattikoululaisella on jo työ, kun taas minulla on ”yleissivistys”. Pitkät paskat. Minä saatoin kartuttaa tietämystäni, mutta tein sen pääosin oman itsenäisen tutkimuksen (en valehtele, Wikipedian) kautta. Myytti yleissivistyksestä on olemassa vain, koska se pitää opettajakunnan (enimmäkseen kuvaamataidon, musiikin ja historian opettajat) pois leipäjonosta. Älä ymmärrä minua väärin: On hyvä, että on valtion omistamia kouluja. Minusta vain niihin on tuhlattu ja tuhlataan edelleen paljon rahaa, jonka olisi voinut käyttää paremminkin.
(Tajusin muuten vasta, että Blogger voi lisätä tällaisia hienoja välejä tekstiin. Observoi.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)