Potentiaali voi tarkoittaa monenlaisia asioita. Fysiikassa potentiaalienergia on energiaa, joka mitataan tietystä nollatasosta. Kissalla on ylhäällä puussa potentiaalienergiaa, sillä siihen kohdistuu gravitaatiovoima Maapallon keskuksesta. Yleisesti ottaen potentiaalilla tarkoitetaan vain abstraktimpaa käsitettä; fysiikan määritelmän mukaan mahdollisuus johonkin on olemassa, mutta potentiaali ei ole mitään ilman sopivaa toteutusta. Kissakaan ei tee työtä potentiaalienergiallaan, jos se jää puuhun loikoilemaan.
Kun puhun kirjan potentiaalista, se muodostuu monista eri tekijöistä. Onpa kirjalla tosiaan potentiaalia, jos sen kirjoittaja on hyvä kirjoittaja, mutta omalaatuinen konsepti voi paikata tekijäin tylsämielisyyden.
Konsepti ei nimittäin Wen Spencerin teoksessa A Brother’s Price (suom. Veljen hinta) ole huono. Kirja sijoittuu dystopialaiseen villin lännen ja viktoriaanisen aikakauden sekoitukseen: tässä maailmassa ratsastetaan hevosilla, ammutaan revolvereilla ja tanssitaan kuninkaallisissa juhlissa. Maailma on ilmiselvästi dystopia, sillä naisilla on kaikki valta. Selittämättömistä syistä miesten syntyvyys on paljon naisia alhaisempi. Suhteeksi määritellään pähenkilön perheessä noin 1:8, mutta tätä pidetään jo varsin vaikuttavana, sillä useimmiten se on noin 1:20. Näin naisista on tullut voimakkaampi sukupuoli. Naiset käyvät sodat, kun taas miehet ovat vaalittuja aarteita, joilla ihmisoikeudet ovat päässeet unohtumaan. Perhe ei ole yhtä tiivis ydin, vaan naiset joutuvat jakamaan yhden aviomiehen, joten perheet ovat enemmänkin kommuuninkaltaisia ja monet lapset puolisisaruksia toisilleen Älä epäile hetkeksikään, tämä ei ole viidentoistavuotiaan pojan märkä uni, vaan täällä miestä pidetään vain omaisuutena, jota voidaan myydä ja ostaa. Kuningasperheiden uroksille tämä elämä lieneekin mukavaa, mutta maalaispoikien elämä on yhtä vaaraa ja pahimman odotusta.
Miehen elämä tässä maailmassa on vaaroja täynnä. Epätoivoiset perheet voivan yrittää kaapata toisen perheen miehen, vaikka tietysti tämä laitonta onkin. Sukupuolitaudit ovat äärimmäisen vaarallisia maailmassa ennen ehkäisymenetelmiä, ja liatut miehet voivat joutua niin sanottuihin kehtoihin (Cribs), joissa heidät pakotetaan huumeidenalaiseen pakkoprostituutioon. Asiakkaina toimivat ne naiset, joilla ei ole omaa aviomiestä. Kehtoihin meneminen on useille perheille viimeinen oljenkorsi, sillä ainoa muu vaihtoehto on antaa suurperheen kuolla sukupuuttoon.
Tarinamme päähenkilö on Jerin Whistler. Hänen perheellään on asiat paremmin kuin monilla muilla. He ovat maanomistajia, joita on onnistanut lisääntymisasioissa niin hyvin, että heillä on jopa kaksi poikaa. Jerinillä on veli, toisin kuin monella muulla miehellä. Hän on suurten muutosten edessä: hän on näet lähestymässä naimaikää. Muutos pelottaa häntä, mutta uskollisena miehenä Jerin on valmis ikäviinkin naimakauppoihin, kunhan perhe saa hänestä hyvän hinnan (tai voisiko sanoa Veljen hinnan, hmm?).
Kirjan alussa perheen kotinummelle ilmestyy tajuton ja verta vuotava punapäinen nainen. Jerin uljaana herrasmiehenä ottaa suuren riskin, ilmestyy pois kotinsa suojasta ja hakee naisen toipumaan kotiinsa. Käy ilmi, että nainen on kuningassukua, ja Jerinin perhe kutsutaan vieraille kuninkaalliseen palatsiin. Ennen tätä Jerin ja kruununprinsessa rakastuvat. Olisi kenties tarpeetonta edes varoittaa juonipaljastuksista, sillä myös kaltaiseni romantiikkaa lukematon ymmärtää, mihin tarina on menossa. Lopussa Jerin tietenkin nai itsensä kuninkaalliseen sukuun (Hän on teknisten syiden takia itsekin kaukaista sukua prinsessoille. Ei tietenkään niin läheistä, että lukijan insestikellot alkaisivat soida, mutta kuitenkin sen verran läheistä, että naimakaupat onnistuvat ilman rahvaan naimiseen liittyvää häpeää.) Olen kovin pettynyt tähän juonenkulkuun noin kolmesta eri syystä.
Ensinnäkin tarinaa vaivaa ehdoton draaman puute. Kirja yrittää epätoivoisesti hieroa sisäänsä jonkinlaisia dramaattisia juonenkäänteitä. Näitä tarjoavat prinsessojen edellinen aviomies, Keifer, ja hänen prinsessoihin jättämänsä arvet, jotka kyllä paranevat äkkiseltään, ja Jerininin kidnappaus teoksen loppupäässä, joka tietenkin menee puihin. Draaman ei tarvitse olla tietenkään hengenvaaraa, vaan riittää, että hahmoilla on jonkinlainen konflikti. Kaikki sujuu liian sujuvasti, jotta mikään loppu tarjoaisi minkäänlaista täyttymystä. Jerinin perhe suostuu avioliittoon kuninkaallisen perheen kanssa (tosin mikseivät suostuisi?), kuningasperhe ottaa maalaispojan mielellään perheeseensä, prinsessat kaikki löytävät syyn rakastaa Jeriniä ja kaikki tämä onnistuu suuremmitta ponnisteluitta. Koskaan ei tuntunut siltä, että mikään hahmoista tai heidän pyrkimyksistään oli kertaakaan vakavasti uhattuna.
Tähän on hyvä huomauttaa, että kovin moni asia, joka on tehnyt kirjasta perinteikkäästi hyvän, kuten hyvät, monitasoiset hahmot, kiinnostava juoni, hyvä kerronta, ei ole tässä kirjassa läsnä. Hahmot ovat erityisen litteitä. Päähenkilömme Jerin on tästä kaikkein räikein esimerkki: hän on yksinkertaisesti liian täydellinen. Hän on komea, neuvokas, osaa ampua ja ratsastaa, sydämellinen ja hyvä mutta tarvittaessa kylmä ja laskelmoiva. Viat tekevät hahmoistaan hyviä eivätkä suinkaan vahvuudet! Kerrontaa on vaikea kuvata sanoin, varsinkin kun teos on englanninkielinen. Paras keksimäni analogia on seuraavanlainen: Kuvittele, että on teinityttö, joka on lukenut koko elämänsä pelkästään moderneja teinirakkausromaaneja. Sitten hän vilkaistuaan Shakespeareä päättää kirjoittaa romaanin, mutta sen sijaan, että hän käyttäisi luonnollista kieltä, hän päättää kirjoittaa kaiken mahdollisimman ”hienosti”. Suo anteeksi, hyvä lukija, että kielentämisen taitoni päättyy ja että minun on turvauduttava analogioihin.
(Englannissa on käsite Mary Sue, jolla tarkoitetaan (epärealistisen) täydellistä hahmoa. Mieleni teki käyttää tätä käsitettä suomentaen sen esimerkiksi nimellä Maija Poppanen mutta hillitsin itseni. Mary Suen epävirallinen miesvastine on Marty Sue. Nimi tulee eräästä Star Trek -parodiasta, linkin takana lisätietoja.)
Wen Spencer yrittää tosissaan saada lukijan ottamaan kirjansa maailman ja hahmot tosissaan. Kirjan alkupäässä hän yllättäen onnistuu. Sitten onkin niin pettymyksellistä, että kaikki tämä työ on mennyt kiinnostavan maailman luomiseen välttääkseen miesfantasian – vain että kirjasta tulee lopussa täydellinen miesfantasia. Onhan blogin kirjoittaminen hauskaa joskus, mutta mieluummin eläisin luksuselämää suuressa linnassa vaimoinani viitisenkunta kaunista prinsessaa. Ymmärrän, että tämänlaisiin kirjoihiin halutaan yleensä onnellista loppua, mutta tämän kirjan teemoja mukaan lukien ”onnellinen loppu” ei tarvitse olla synonyyminä ”täydellisen onnelliselle ja huolettomalle” elämälle. Jonkinlainen loppukäänne olisi piristyttänyt tarinaa huomattavasti. Miksei hahmomme saa kärsiä yhtään?
Kolmanneksi minua niin ärsyttää, kuinka niin kiinnostava konsepti jää tutkimatta. Miten kommuuninen perhe-elämä vaikuttaa esimerkiksi politiikkaan? Onnistuuko miesten ja naisten luontaisen evoluution yhteensovittaminen tähän yhteiskuntaan ongelmitta? Miten uskonto, patriotismi ja muut aatteet mukautuvat? Mikä aiheutti tämän mieskadon? Miksi lukijaa ei kertaakaan käytetä kehdossa? Show, don’t tell on jo latteus, mutta näemmä Spencer ei ole kuullut asiasta. Tämän kirjan potentiaali katsoo minua silmiin kuin japanilainen naamio, mutta sen takaa löydän vain kovin yleispätevän rakkausromaanin, jonka yritetty sukupuolipoliittinen sanoma jää tyngäksi.
En oikein osaa vastata kysymykseen, onko tämä kirja hyvä luettava. Toisaalta sen konsepti on äärimmäisen kiinnostava mutta itse kirja heikko. Suosittelisinko kirjaa vain loistavan konseptin ansiosta?
Kirjan on kirjoittanut Wen Spencer, amerikkalainen kirjailija, joka on kirjoittanut useita nuorten scififantasiakirjoja. Hän asuu Havaijissa.
Itse sain kirjan ladattua .epub-formaatilla Imperial Library of Trantor -deepwebsivustolta, ja olen nähnyt joitain PDF-tiedostoja Googlen hakutuloksissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti