Blogini ei ole ollut pystyssä kovinkaan kauaa, ja minun saamattomuuteni sen kirjoittamiseen on muodostunut jo yhdeksi sen kantavista teemoista. Eläkepäivinänikin (jos silloin on vielä sallittua oman itsensä ilmaiseminen niinkin sensuroimatta kuin Bloggerissa) vitkuttelen varmasti seuraavaa blogimerkintää vain huomatakseni, ettei toispuoleisessa ole Wifi-yhteyttä. Syy ei ole, ettenkö pitäisi blogin kirjoittamisesta, päinvastoin: saan omituista tyydytystä siitä, kun voin selata hiljalleen täyttyvää artikkelilistaa. Aikaakin minulla on näin ennen opintojen alkamista, kun ei-näennäisen vapauteni viimeiset kuolemankellot soivat hiljalleen horisontissa.
Eräs syy siihen, miksi en halua tai viitsi kirjoittaa blogia on, että en ole oikein koskaan tyytyväinen lopputulokseen. Käytän yhdenkin merkinnän kirjoittamiseen huomattavan määrän aikaa, jonka en halua joutua hukkaan. Jos lopputulos on loppujen lopuksi huono, tunnen hukanneeni ajan.
Kognitiivinen dissonanssi on psykologinen ilmiö, jossa kaksi toisiaan vastaan ristiriidassa olevaa ajatusta on henkilön mielessä.
”Kyllä, somalit ovat yliedustettuina rikostilastoissa, mutta onhan monikulttuurisuus rikkaus! XD =)”
En ole kovin lukenut tähän aiheeseen liittyen. Tunnen vain sen terminä, jolla voin kuvata tilannettani hyvin.
Haluan kirjoittaa blogia, mutta tiedän, ettei lopputulos ole aina paras ja jopa että minulla ei ole aina edes kovin mielenkiintoista sanottavaa. Miten ongelman ratkaisisi? Tietysti kirjoittamatta jättäminen on hyvin suora toimintamalli, mutta itse ainakin saan jonkinlaista iloa kirjoittamisesta tai edes kirjoittamisharjoituksen. Voisin tietenkin olettaa, että toinen lähtökohta on väärin. Joko en nauti kirjoittamisesta tai kirjoitukseni ovat hyviä; ensimmäisen tiedän vääräksi ja toiseen tarvitsisin jonkun toisen mielipiteen. Siitä vain kommentoimaan!
Dissonansseja liittyy muuallekin kuin vain kirjoittamiseen. Yhä enemmän olen kokenut epämiellyttäviä dissonansseja etenkin poliittisissa kysymyksissä. Olin ennen varsin vasemmistolainen ajattelija. Kannatin korkeita veroja ja kattavaa sosiaaliturvaa. Nyt ajateltuani asiaa ja katsottuani paljon eri Youtube-sisällöntuottajia olen yhä enemmän ajautunut vasemmalle. Joissain määrin pidän muutoksesta. Isäni sanoo, että hän ymmärtää molemmat puolet. Minä tiedän tämän vääräksi. Hän ei mitä luultavimmin edes ymmärtäisi Stefan Molyneuxin argumentteja, vaikkeivät nekään millään lailla aukottomia ole. Nähtyäni molemmat puolet olen mielestäni valmis ymmärtämään poliittisen keskustelun molemmat puolet.
Epämukavaa asiassa kuitenkin on se, että oloni on joissain asioissa niin epävarma, etten uskalla olla mitään mieltä. Näen molemmassa vaihtoehdossa jotain mielenkiintoista ja samalla vastenmielistä.
Kiistan molemman puolen näkeminen ei tietenkään ole dissonanssi. Dissonanssi on silloin, kun aiemmin selvänä pitämäni tosiasiat tuodaan uuden tiedon nojalla taas valoon.
Eräs dissonanssi on julkisen koulutuksen merkitys. Olen ennen puolustanut (nykyisen kaltaista) julkista koulutusta kiivaasti. Nyt kuitenkin jo monta vuotta julkisia oppilaitoksia käyneenä näen, että niihin heitetään paljon resursseja hukkaan. Kokoomus puolsi aikoinaan hajautettua koulutusjärjestelmää, jossa lapset laitettaisiin erilaisiin kouluihin eri painotuksin. Järjestelmä muistuttaa jo ammattikoulu-–lukio-dualismia, joka Suomessa jo on, mutta jako olisi aikaisempi. Ennen olisin halveksinut tämänkaltaista järjestelmää, mutta nyt näen siinä potentiaalia. Kuinka paljon keskivertosuomalainen muistaa kouluajoiltaan opituista asioista? Onko kaikille sittenkään tarjottava samanlainen koulutus, kun oppilailla on niin suuria potentiaalieroja? En pidä omista ounasteluistani, koska koulutusjärjestelmä on minulle niitä viimeisiä pyhiä asioita politiikassa ja koska liitän itseeni matalan potentiaalin leiman.
Toinen dissonanssi on suhtautumiseni rotuun. Olen jo pitkään hyväksynyt, ettei ihmiskuntaa kannata tarkastella kokonaisuutena. Yhä enemmän tosiaan ymmärrän, että nuiva suhtautumiseni people of colour -ihmisiin eli neekereihin on kapinaa poliittista korrektiutta vastaan eikä tulos omasta kypsästä ajattelusta. Voin käyttää sanaa neekeri ja näytellä blogissa kuvia poliisin tekemistä seksuaalirikostilastoista, mutta se ei muuta tosiasiaa, että päiväni ei pilaannu täydellisesti, kun ruskea mies kävelee minua vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti