Kävin tänään taas kavereitteni kanssa kirpputorikierroksella. Aurlahdessa oli ulkoilmamyyjäiset. Krääsää oli tarjolla, mutta löysin mukaani kaksi Xbox 360 -peliä, Seitsemän veljestä -kirjan ja Tuulen viemää -kirjasarjan.
Kierroksemme toisella kierroksella pistäydyimme paikalliseen, melko pieneen kirpputoriin. Olen käynyt siellä ennenkin, mutta nyt siellä oli uutena hylly, jossa oli pienehkö kokoelma PS2-pelejä. Hetken mielijohteesta ostin niitä kuusi kappaletta kolmellakymmenelläseitsemällä eurolla. Jälkeenpäin ajateltuna se oli tyhmä päätös.
Ensinnäkin hinta oli posketon. 37 euroa jaettuna kuudella on tietenkin vähän päälle kuusi per peli, jos jokainen peli olisi ollut samanhintainen. Näin ei tietenkään ollut. Kuusi euroa käytetystä PS2-pelistä, vaikkakin hyväkuntoisista, on paljon. Hyvä peliliike voi myydä edellisen konsolisukupolven käytettyjä pelejä tuolla hinnalla tai halvemmalla! Jälkeenpäin erityisen typerä ostos oli peli Viewtiful Joe, joka maksoi minulle 8 euroa. Pelin laatu ei ole ongelma – se ei ole ongelma, koska tiedän pelin olevan hyvä, koska olen pelannut sitä ennenkin. Viewtiful Joe toimii hyvin Gamecube-emulaattorilla Dolphinilla. Käytin siis kahdeksan euroa peliin, joka saattaa yhtä hyvin olla toimimatta ja jota olisin voinut jo pelata. Tietenkin saman voi sanoa kaikista muistakin peleistä: PS2-emulaatio ompi mahdollista, joskin Gamecuben emulointi on yleisesti helpompaa ja vaatii vähemmän konetehoa.
Hinnasta tekee vielä kirpeämmän se, että kaksi 360-peliä edellisestä paikasta irtosivat kahdeksalla eurolla eli pienemmällä kappalehinnalla!
Koko kokemuksen kruunasi vielä vanha myyjätär, joka rupesi vittuilemaan minulle kassalla. ”Nyt ei pojalla pelit lopu”, sanoi hän ojentaessani hänelle viidenkympin seteliä. Halusiko hän saattaa minut katumapäälle ostoksistani? Vittuiliko hän vain? Joka tapauksessa tuo kommentti sai minut hyvin kiusaantuneeksi, ellen jo sitä tarpeeksi ollut. Enhän minä tuosssa vaiheessa voi enää pakittaa!
Riippumatta edes siitä, mitkä olivat myyjättären motiivit, toivon hänelle kaikkea pahaa. Kävellessäni kaupasta leikittelin ajatuksilla, joissa poljin hänen ryppyisiä, suonisia kasvojaan asfalttiin niin, että hänen ruman naamansa luut rutisevat ja rätisevät. Fantasioin koko rahan ryöstämisestä takaisin ajanpysäytyssupervoimilla. Aika ja miehen himo on jättänyt tuon valioajan jälkeisen ruumiin taakseen mutta pikkumainen vihani ei ole. Kuvittelin mielessäni, kuinka tuo akka menee kotiin naureskelemaan sille, kuinka hän varasti minulta 37 euroa, vaikka tosiasiassa ymmärrän kyllä olevan vain asiakas muiden joukossa, tuhkaa tuulessa.
Samalla kirosin omaa tuhlailuani. Pystyn tietenkin puolustelemaan omaa rahankäyttöäni eri tavoin: en ehkä löydä pelejä muualta, en koskaan käytä rahaa mihinkään muuhun, kuusi euroa pelistä ei ole paha ja oma suosikkini tuenhan minä paikallisyrittäjää. Tosiasiassa tuo oli häpeällistä rahantuhlausta. Kehtaankin väittää itseäni kitsaaksi ja säästäväiseksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti